sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Angoraista villaa


Viikko sitten tajusin, että syksy saapuu koleine keleineen. Syksyn pimeinä iltoina on ihanaa istua takkatulen loimotuksessa ja neuloa pipoja ja kaulaliinoja. Sukkia ja lapasia ei ole kiva neuloa, koska niihin tarvitaan aina pari. Parin tekeminen, asian toistaminen tismalleen samanlaisena, plääh. Minä en oikein ole ohjeiden noudattaja ja neulomiset(kin) tulee tehtyä enempi ulkomuistista, mutulla tahikka tehdessä säveltämällä. Joten mieluiten pipoja. Jotta neulontahommiin pääsee, niin tarvitaan lankaa. Jotta langankehräyshommiin pääsee, niin tarvitaan villaa. Olen koko kesän odottanut, että naapurini karkailevat lampaat saapuisivat pihaani ja voisin iloisena julistaa: "Löytäjä saa pitää". Mutta ehkäpä lampaat karkausreissuistaan huolimatta viihtyvät mieluummin naapurini pidossa. Joten kävin käsiksi omaan lampaaseeni. Muhkea angorakaniuroksemme Mösjöö Töpseli sai teinipojilta lempinimen Lammas. Täydessä pitkässä karvassaan se todella näyttää hieman pieneltä lambilta.

Tätä kirjoittaessani somessa leviää SEY:n video angorakanien kaltoinkohtelusta. Minun tunteikkailla silmilläni kyseistä videota ei pysty katsomaan. Joten en tiedä onko videoon jo lisätty maininta, että kotimaisessa angorantuotannossa EI TODELLAKAAN käytetä kyseisiä metodeja. Suomalaisten pieni, mutta erittäin omistautunut angoraharrastajajoukko kohtelee eläimiään enemmänkin lemmikkeinä kuin tuotantoeläiminä. Tosin suuressa mittakaavassa angoravillantuottajia ei Suomessa olekaan, vaan kasvattajat kasvattavat omiin tarpeisiin myyden vain hippusen silloin ja tuppusen tällöin kehräysharrastajille. Suomessa (ja tahtoisin väittää, että myös muissa länsimaissa) angorakanien villa keritään hellävaraisesti joko keritsemiskoneella tai saksilla. Keritsemiskone muistuttaa hiustenleikkauskonetta, ei epilaattoria. Minä käytän hiussaksia, koska ne leikkaavat villan hyvin, ilman että aikaa menee saksien nitkuttamiseen ja temppuiluun. Temppuilua tulee riittämiin muissa toiminnoissa. 

Minä olen verrattain kokematon keritsijä, joten Töpselin kerintään hulahti aikaa parisen tuntia. Ei siksi, että Töpsötti olisi rimpuillut, riehunut, laittanut vastaan tai kauhuissaan paennut paikalta. Töpsöttelijä makasi rauhallisesti paikoillaan liikkumatta. Vain kun ojensin selkääni kumarasta asennosta pyyhkiäkseni hikeä otsalta tai ottaakseni huikan vettä niin silloin Töpseli toiveekkaasti työnsi päänsä kaura-astiaan, että joskohan tuo tumpelo jo olisi saanut homman hoidettua. Luulen, että minua jännitti operaatio paljon enemmän kuin tätä reilun vuoden ikäistä jo useampaan kertaan edellisessä kodissaan kerittyä villapalloa.

Näin rentona Töpseli-kani makasi kerinnän ajan

Mitenkä sitten selvisimme villailusta? Kani oli pöydällä kanalahupparini päällä. Hupparin päällä, jotta tassut eivät luista ja kotoisa haju rauhoittaa. Minulla oli kaksi apuria, toinen keskittyi kaniin: jos olisi tarvinnut, niin hän olisi kania rauhoitellut. Nyt apuri lähinnä rauhoitteli minua ja höpötteli koulujuttuja. Toinen apuri nappasi leikatun villan saksista aina ennen kuin tuulenvire tai minun sisäänhengitys liikutteli villatupon ulottumattomiin. Angoravilla on todella pehmeää ja kevyttä ja sitä todella leijaili silmien, suun, nenän, käsien ja korvien lisäksi lähes kaikkialle etupihallemme. Kerrottakoon, että silmistä karvojen pyyhkiminen ei ota luonnistuakseen karvaisilla käsillä, eikä myöskään silmiin puhaltaminen kovinkaan auta, koska puhalluksen mukana tulee vain lisäkarvoja. Onnekseni en käytä piilareita, mutta seuraavaa kertaa varten harkitsen suojalaseja. 

Villa on kasvanut noin 7-8 senttiseksi
Kesti melkein puolijänistä ennenkuin sain luotua lähes toimivan systeemin: harjalla harjasin tuppoa tupoksi, niin että sain etusormen ja keskisormen väliin villaosion. Villa oli tavallaan kuin yhtä tasaista mattoa, josta tuppo-osioiden tekeminen ei ollutkaan niin helppoa kuin esim ihmisen hiuksista. Peukalolla tunnustelin etusormea vasten, että missä menee kanin iho ja sitten sen yläpuolelta leikkasin. Peloissani jätin leikkuuvaran aika pitkäksi: sentistä jopa kahteen senttiin, mutta mieluummin menetän kerätyn villan pituudessa kuin kanini ihossa. Kertaakaan en leikannut kaniin, mikä on selvästi parempi suoritus kuin parturileikeissäni, joissa poikaseni korvat ovat ottaneet osumaa. Onneksi pojalla on isot korvat ja anteeksiantava mieli. Ei liene jäänyt traumoja.

Lähes traumaattista sen sijaan oli leikellä kanin perskarvoja. Todella pelottavaa. Enkä olisi yksin uskaltanutkaan. Kanikuiskaajani piteli kania sylissään, niin että sain homman hoidettua. Tässä kohdin tuli ajatus jatkohoidosta: jatkossa leikkelen kanin perskarvat useammin. Villa takalistossa on kuitenkin likaisempaa, tai vähintäänkin haisevampaa, enkä tule sitä askarteluihin käyttämään, niin sen voin leikata pois useammin. Tiuhemmalla leikkuutahdilla tavoittelen tietysti puhtaampaa ja vähemmän likaa keräävää takalistoa ja villaa. Ei Töpselimies kuitenkaan perspaljaana joudu hihhuloimaan, kunhan vain vähän niin sanotusti siistitään bikinirajaa. Myös etutukka jätettiin, jotta imago ei kärsi. Sen sijaan poskikarvojakin tulen jatkossa lyhentämään tiuhemmin. Töpselin toinen silmä on hieman vuotanut ja poskikarvoihin oli muodostumassa takkua. Lyhyemmät silmänympärys ja poskikarvat ovat heti auttaneet silmää olemaan ärsyyntymättä. Poskikarvojen parturoinnissa täytyy vain olla hurjan tarkkana, ettei leikkaa kanin tuntoviiksiä.

Mösjöö Töpseli lyhyessä karvassaan kolistelee kaurakuppia, että pikkuisen extraa kyllä ansaitsisi näin hitaasta kerinnästä

Kas, näin käden käänteessä kävi villan parturointi. Kehräystä varten tilaamani värttinä saapui postissa ja odottaa seuraavaa käden käännettä, jotta ihanan pehmeä ja kaunis lanka alkaa soljua sormieni lomitse. Ainut mitä jäin empimään: jos pistän sormeni värttinän neulaan, niin tuleeko minusta todellinen prinsessa vai menetänkö vain unettomat yöni? Kas siinäpä pulma!

Töpselin ja Tupsulin poikaset kasvavat ja hurmaavat niin ulkonäöllä kuin luonteellaankin!


perjantai 9. syyskuuta 2016

Sadonkorjuuta


Siltajoen Sirkuksessa vierailleet tietävät, että olen erinomainen viljelijä. Ainakin nokkosviljelijä. Nokkospöpelikköni ovat mieheni pituisia ja niitä on tontin laidoilla, köynnössäleiköissä, pionipenkeissä, ruusupenkeissä, perennapenkeissä, sisäkasvien ruukuissa, kasvimaalla ja kaikkien näiden vieressä, laitamilla ja reunoissa. Eli minä olen, jos en ihan maailman paras, niin vähintäänkin erittäin hyvä nokkosviljelijä. 

Nokkonen, Nuits de Young, Pohjantähti, siperiankärhö ja kellokärhö tukeutuvat köynnössäleikköön

Tyypillisesti nokkossato kerätään keväällä kun versot ovat nuoria, pehmeitä ja vähänitriittisiä, mutta minä olen ahne. Odotan, että kasvustot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, peittäneet alleen kaikki muut kasvajat ja ehtineet siementää ja levittää valtavat juurakkonsa laajalle. Vasta silloin minä käyn sadonkorjuuseen. Sadonkorjuuseen kannattaa valmistautua paksuilla kumihanskoilla. Umpikumihanskoilla. Sellaiset kämmenen puolelta kumiset ja käden selkäpuolelta hengittävää kangasta olevat hanskat eivät ole käytännöllisimmät, koska, no, tiedättehän nokkonen on terveellisen syötävyytensä lisäksi hieman ärhäkkä. 

Myöskään sadonkorjuuseen ei kannata alkaa sateen jälkeen ajatellen, että sade on huuhtonut kaiken pölyn ja kanankakan kasvustosta pois. Ehkä onkin, mutta sateenraikas nokkonen ei kuivu kovin hyvin, eikä homehtunut sato säily senkään vertaa. Sadonkorjuuseen kannattaa valita ihana aurinkoinen päivä. Kun aurinko on porottanut paksun hupparin suojaaman selkäsi litihikimäräksi olet jo unohtanut työskenteleväsi nokkosten parissa ja heität hupparin pois nauttien syksyn viimeisistä D-vitamiini säteistä paljailla käsivarsillasi. Tunnetta ei voi kruunata mikään muu kuin mikroshortseissa saman homman hoitaminen. Oletan. Nokkonen on ärhäkkä, kuten tuli jo mainittua.

Kahvitauko ja kanin silittelytauko ovat tärkeitä hommassa kuin hommassa, mutta nokkosenkeruussa silittelytauon ajaksi hanskat kannattaa jättää kanin ulottumattomiin. Kaneilla ja hanskoilla on syviä antipatioita, joita en varmaan koskaan tule tajuamaan. Niinkuin en koskaan tajunnut Musti-kissan viehtymystä kumihanskojen sormien syöntiin. Sen sijaan tajuan hyvinkin miten hankalaa repaleisella hanskalla nokkosten poimiminen on. Vaikka kuinka ergonomisissa asennoissa temppuilisi ruusun ja köynnöstuen välissä niin nokkonen kyllä luikertelee hanskan reiästä sisään hivelemään kämmenen paksua ihoa. Koska kämmenessä todella on paksumpi iho, niin et huomaa nokkosen lähentely-yrityksiä läheskään yhtä nopeasti kuin otsaan rävähtävää nokkospiiskaa, joka ei irronnutkaan juurineen vaan yllättäen katkesi tyvestään.

Summasummarum: nokkossadonkorjuussa olennaista on hyvä muisti ja asialliset varusteet. Toisin kuin monen muun kasvin kohdalla, nokkosen kohdalla muistijälki kantaa aina seuraavaan kasvukauteen, eli montaakaan aihetta ei tarvitse kokeilla kuin kerran. Ainakin toivon näin.

Kun sato on korjattu, asetellaan se sanomalehtien tai paperipussien päälle kuivumaan. Sanomalehtien siksi, että mahdolliset rapisevat siemenet saadaan sanomalehtien päältä paremmin talteen ja hyötykäyttöön kuin ritilikön päällä kuivuvasta kasvustosta. Jos kuitenkin päädyt ritilikkövaihtoehtoon, niin aseta ritilikkö jonnekin muualle kuin terassin kiveykselle. Sillä jos sammal jaksaa kasvaa kiveyksen koloissa, niin kyllä jaksaa nokkonenkin. 

Kuivunut sato säilytetään kuivassa paikassa ja muistetaan käyttää. Käyttötarkoituksia lienee lukemattomia keitoista kotikosmetiikkaan. Minä kuitenkin olen laiskahko kokki ja kosmeettiset hyödyt keräsin jo kerätessä, joten meillä nokkoset pääsevät vain lettuihin ihmisille tai kanoille ja viiriäisille leipämössöön liotettuina. Vanhan kansan tiedon mukaan nokkosen ja siankärsämön siemenet lisäävät munintaa. En tiedä onko sillä tämän päivän hemmoteltujen kotikanaloiden munintaan vaikutusta, mutta entisaikoihin ravintorikkaat siemenet takuulla ovat olleet tarpeellinen ja helposti saatavilla oleva lisä talvikauden ruokintaan, niin ihmisille kuin eläimillekin. Tänä päivänä on helpompaa tilata pussillinen kiinalaisia goji-marjoja, kuin lähteä keräilemaan kaiken maailman rikkaruohoja oman tontin laitamilta. Keräilijöille jaettakoon kuitenkin tämä hyväksi testattu ja ihan itse keksitty resepti:

Viherpiipertäjän nokkosletut:

Nokkosen puutteessa pakastepinaattia silputun fetan kanssa
  • 2-3 kananmunaa tai 15-20 viiriäisenmunaa
  • Huljaus vehnäjauhoja
  • Hölväys kaurarouhetta 
  • Ja jos jotain muuta on käsien ulottuvilla vaikkapa ruisrouhetta tai jauhoa tahi kaurahiutaleita, niin niitäkin hyppysellinen
  • Raejuustoa tai fetajuustoa, tai molempia
  • Maitoa, piimää tai kermaviiliä
  • Kuivattuja nokkosia sen verran kuin raaskii annostella

Lunttaa viiriäistenmunien käyttöohje täältä
Sikinsokin

Sekoitellaan kaikki ainekset keskenään, lisätään vettä tahi maitoa jos tuli liian puuroa. Lisätään jauhoja tahi odotetaan rouheiden/hiutaleiden turpoamista jos tuli liian litkua. 

Pannu tulille. Voita pannulle. Kotvasen odotus (ei, ei lähdetä äkkiseltään kipaisemaan ulkona, eikä missään muissakaan askereissa). Kun voi tirisee, niin roiskaistaan taikinaa pannulle. Ei liikaa, ettei tule möhkö lettu, eikä liian vähääkään, ettei syöjillä tule tappelua siitä kuka sai enemmän tai vähemmän. 

Letun käännön jälkeen paistuneelle puolelle voi ripotella juustoraastetta tai tempaista pari siivua Hyvää suomalaista arkijuustoa (mikään muu juusto ei käy, koska kaikki muut juustot on kaapista loppu). Lettu on syöntikypsä kun juusto päällä on sulanut. Eka lettu kannattaa kokin syödä varmuuden vuoksi ihan itse ja hiljaa hissunkissun, jotta tulee varmistettua, että itekin jotain saa. Jos fetaa ei ole käyttänyt, niin tässä vaiheessa voi muistaa lisätä suolaa taikinaan. Jos aikoo paistaa lettuja niin, että ne syödään pöydässä ihan veitsellä ja haarukalla (eikä suoraan pannulta, kuten joillakuilla on tapana), niin tässä paistamisten ja kääntämisten välissä voi pyöräyttää kastikkeen.

Kastike:

  • Pirkan turkkilaista jugurttia (koska se on ainut, jota valmistetaan Suomenniemellä, muut matkaavat Keski-Euroopasta)
  • Valkosipulia tuoreena tai jauheena
  • Loraus ruokaöljyä tai pari lusikallista auronkokuivattuja tomaattikuutioita
  • Suolaa
  • Jotakin maustetta jos maustamisesta jotain tietää ja osaa
Sekoitellaan ainekset ja kannetaan pöytään lettujen päälle kauhottavaksi.

Kokeneimmat hortoilijat tietävät, että nokkosen voi korvata myös voikukalla