Kana nimeltä Marlene Dietrich

Esikuva näyttelijä-laulaja

 
Askeleesi siellä, kauniin käyntis myös,
ne tuntee lyhdyn siellä, mi’ jälleen loistaa yös’

Kerron teille nyt kanasta nimeltä Marlene Dietrich. Marlene tuli meille Porista, niinkuin monet muutkin melankoliaan ja ylidramaattisuuteen taipuvaiset laulaja-taiteilijat. Tosin kaikki ilmeikkäät laulajat eivät ole meille tulleet. Eivät ainakaan vielä. Eivätkä ainakaan Porista. Pieni rannikkokaupunki pitäköön sulostuttavat viihdetaiteilijansa itsellään. Marlene tuli.

Marlene matkusti nuorena tyttönä Porista pahvilaatikossa kahden sisarensa, Lili Marleenin ja Madeleinen kanssa. Matkaoppaana oli teinipoikani, joka junailee säännöllisesti Poriin sukuloimaan. Marlenen keinoemolle meni menolipulla viiriäisiä ja laukku, johon pyysin paluulipun kananeidot pakkaamaan. Laukun koolla oli matkustukseen merkittävä merkitys, koska teini raahaa laukkua junassa. Ensin maitojunassa Porista Tampereelle, Tampereella junanvaihto ja patonki-limu-välipala. Välipala siis raahaajalle, ei raahattaville. Ja intercity junalla Jyväskylään. Jyväskylän asemalta nappaan matkalaiset kyytiin ja huristelen peltoaukeiden ja järvenrantamaisemien ohi kotitilalle Sirkukseen. Järvenrantoja nämä merenrantakaupungissa kasvaneet kanaset eivät olleetkaan ennen nähneet. Eivätkä nähneet nytkään, koska istuivat niin hiljaa laatikossaan laukussaan. 

Junassa saa kuljettaa lemmikin lemmikkivaunussa lemmikkilipulla. Erään kerran raahaaja kuljetti 16 viiriäistä, ja pelkäsi koko matkan, että jos joutuu ostamaan lemmikkilipun jokaiselle viirulaiselle. Olin kannustanut pitämään viirut laatikossa, jotta lipputarkastaja ei näe eikä arvaa kuinka monta salamatkustajaa yhdellä lipulla matkustelee. Lapsityövoima ja rikokseen yllytys samalla kertaa, vai sanoisinko, että samassa paketissa.

Marlene siskoineen on täysverinen sekulikana, eli eri rotujen risteytys. Sekulikanojen hankintaan päädyin kuin viime keväänä etsin Marans-rodun kasvattajia niitä heti löytämättä. Rotuja Dietricheissä on kasvattajan mukaan isän puolelta maransia ja "jotain mustaa kanaa" ja äidin puolelta hy-lineä. Hyli-net ovat kookkaita ruskeita tehomunijoita, jotka munivat keskiruskeita munia. Maranseja löysin sittemmin puhdasrotuisinakin. Sekarotuisia kanoja saatetaan joissain piireissä halveksua, niinkuin käsittääkseni kaikkia sekarotuisia lemmikkejä piirileikeissä. Kuitenkin kanoissakin on, niinkuin monissa muissa pitkälle jalostetuissa roduissa, omia sisäsiittoisuuden tai ihmisen valinnan aiheuttamia, jos ei nyt varsinaisia ongelmia, niin aiheita. Siksi minusta sekarotuiset haukkuvat paikkansa siinä kuin palkintoja kilpailuista keräävät rotukanatkin. 

Marlene oli pienenä kanana ujo ja arka. Arkuus pompsahti ihan omiin sfääreihinsä kun oli aika muuttaa ulos isojen parveen. Nämä kolme sisarusta istua jököttivät omana mustanpuhuvana myttynään ja murjottivat muiden rynniessä herkkuämpärille tai pihamaalle ulkoilemaan. Kesä on kuitenkin aikuiselle kanalle niin kiireistä aikaa matojen kaiveluineen ja hiekkakylpyineen, että isot eivät ehtineet pieni kurmuuttaa yhtään. Niinpä Mar-linet rohkaistuivat päivä päivältä ja lopulta mennä pyyhältivät muiden mukana milloin marjapensaisiin marjastamaan, milloin kompostia kääntämään ja joutivathan nuo joskus jopa istua piiloutuneina kuusiaidassa ohikulkijoita kyttäämässä.

Huomaa dramaattinen ilme: "Tähän viiriäishäkin päälle meidät on hyljätty julmaan maailmaan".

Tässä vielä lähikuvaa näyttelijäsuorituksesta

Vaan sitten tuli aamu kun Marlene ei lähtenytkään ulkotarhasta pyrstö viuhuen muiden mukana pihalle vapauteen. Istua nakotti maassa ja katsoi minua syyttävästi. Yleensä kanat eivät istuskele maassa ilman hyvää syytä. Tai huonoa syytä. Marlenen syyttävä ilme sai minut epäilemään, että nyt on joku pissinyt muroihin pahemman kerran. Otin kanan syliini kovaäänisistä vastaväitteistä huolimatta. Marlene ei ollut aiemmin ollut sylissä kuin muutamia ulkoloistarkastuksia lukuunottamatta. 

Pikainen kanan kopelointi osoitti, että vasen jalka on kipeä. Poikkinaiselta se ei tuntunut, puristusrefleksi oli olemassa, joskin heikohkona. Kanalla on varpaissa puristusrefleksi orteen/oksaan tarttumista varten, ettei unissaan tippua kepsahda alas. Refleksin voi kokeilla laittamalla sormet jalkapohjaa vasten ja hieman nostamalla jalkaa ylös kohti kanaa. Jos kana ei purista sormiasi varpaidensa nyrkkiin, niin refleksissä on jotain häikkää. Ja jos refleksissä on häikkää, niin silloin on jalassa isompi onkhelma. 

Kaikkien kanailijoiden kauhu on marek-tauti, joka vie kanalta jalat alta toispuoleisesti ja lopulta mahdollisesti myös kanan hengen. Marek tarttuu herkästi, valtaosan kanojen ollessa oireettomia taudin kantajia, mutta heikossa parvessa marek voi niittää siivekkäitä nopeammin kuin nykypäivän heinämies ehtii heinäseivästä ehtiä. Jalkaongelma siis säikäyttää.

Kopeloinnin perusteella jalkaongelma vaikutti vain jalkaongelmalta, eikä toispuoleista hermostolliseen viittaavaa häikkää ollut havaittavissa, joten kannoin Marlenen kanalaan ja tuikkasin herkkuruokaa nokan eteen. Hätäpäissäni kanalaan tehty siirto näin jälkikäteen voisi vaikuttaa vikatikiltä, sillä jos kyseessä olisi ollut joku leviävä tauti, niin siinäpä sitten olisin ongelman levittänyt kanalaan, jossa juuri oli useampi emo tipustensa kanssa ja angorakani poikueensa kanssa. Puhumattakaan, että jotkut ulkoloiset elävät kanalan rakenteissa ja niistä niiden hävittäminen on TODELLA vaikeaa. Joten jälkiviisaana neuvoisin kummallisesti käyttäytyvän kanan omistajaa rauhoittumaan, miettimään ja miettimään vielä uusiksi ennen kuin toimii. Kaverille kilautus monesti auttaa selvittämään omia (kauhun sekaisia) ajatuksiaan. Eikä yleensä vie montaa minuuttia. Toki kriittisissä tilanteissa täytyy toimia selkärankatuntumalla. Marlenen tilanne ei ollut kriittinen. Minä olin hätäinen. 

Kanalassa Marlene könkkäsi yhdellä jalalla ja kahdella siivellä vauhdittaen kauemmas ruokakupista ja meni pikkukanien kanssa tason alle piiloon mulkoilemaan. Jalkaongelmaa pahemmalta loukkaantumiselta vaikutti vapaudenriiston aiheuttama egon kolahdus. Päivät kuluivat ja jalka ei näyttänyt parantumisen merkkejä. Ego sen sijaan sai palsamia haavoihin, koska tarjoilin Marlenelle ruuat aina ensimmäisenä. Kanan maailmassa ruokaa saa ensimmäisenä parven nokkimajärjestyksen ensimmäinen, eli arvokkain kana. Marlene ja kanalan muu jengi alkoivat pitää Marlenea tärkeänä kanana. Jonkun kanankasvattajan vinkkelistä jalkavikainen munimaton nuorikko ei ole arvokas, vaan aikaa vievä rasite. Aikaa kyseiseltä kanankasvattajalta veisi lopetus ja raadon hautaaminen. 

Sirkuksessa sen sijaan aikaa vie Marlinelle omaan kuppiin ruuan annostelu, Marlenen nostaminen tasolle syömään, nostaminen juomaan, nostaminen kaurakupille ja nuorten innokkaiden kukkojen puhuttelu, että "Marlene ei houkuttele sua polkemaan, vaikka kyyhötteleekin tuollaisessa terveen jalan lepuutus asennossa". Aikaa vie myös se kun Marlene aamulla katsoo silmiin ja nokka raollaan kujertaa, että "Huomaakkonää mut". Kyllähän minä huomaan, nostan syliin, silitän, pitelen kainalossa ja juttelemme silmästä silmään katsellen. Ehkä Marlene ei koskaan muni, ehkä Marlene ei enää koskaan viipota ruohokentällä vapaudesta nauttien, mutta ehkä se vielä monena aamuna katsoo minua silmiin ja antaa minulle tunteen, että minäkin olen tässä nokkimajärjestyksessä arvokas heppu!

Nopea kuin viiriäisenpentu

Unohtakaa pallosalamat ja kiihdytysajot, viiriäisvauvaa ei voita nopeudessa mikään!

Testasin viiriäisenmunien itävyyttä pienellä satsilla ja maailmaan koputtelikin 8 terhakkaa tapausta. Kokemusteni mukaan syksyllä ei viiriäiskukoilla juuri ole polkemishaluja ja osa kanoistakin saattaa ottaa sulkasadon. Tosin viiriäisen sulkasato on paljon lyhyempi munintatauko kuin kanan. Testasin siis muutamalta parvelta, että ovatko kukot jo käyneet laittamassa muniin vauvansiemeniä. Puolet kuoriutui, joten ei kummoiset tulokset. Täytyy kannustaa kukkoja ;)

Vaan jösses mitä porukkaa nämä puolet ovat. Unohtuuko muutamassa kuukaudessa viiriäisten nopeus näin totaalisesti? Viimeksi haudoin viiriäisiä kesällä ja silloin ne tuntuivat paljon paremmin aisoissa pysyviltä. Tosin kesällä lapsityövoima oli apunani, ja nyt kun oppivelvollisten on oltava koulunpenkillä, pärjään kaikessa yksin. 

Kuoriutuneet vauvaviirut nostelin hautomakoneesta kodinhoitohuoneeseen pieneen terraarioon, pienen lämpölampun alle. Tilaa ei vipeltäjillä ollut ruhtinaallisesti, mutta peukun kokoisen elämän alussa tila ei ole olennaisin. Lämpö, vedottomuus ja jatkuvasti ruokaa tarjolla, on olennaista! Yksi tehopakkaus tuli aina terraarion kulmaan kyttäämään kun menin vauvojen oloja katsastamaan ja ruokinta-siivous-vedenvaihto-hommia hoitamaan. Parissa päivässä kyttääjä oppi hyppäämään. Sellainen peukalon kokoinen pikkutyyppi kurotteli nurkassa ja pomppi kohti minua. Juttelin sille tietysti aina kumartuneena terraarion ylle. Nauroin ja sanoin yksi kerta: "Varo vaan, kohta sää hyppäät mun suuhun". Ja siinä samassa tyyppi ponkaisi nokka ojossa suoraan huuleeni. Jösses! En ole yli 35 vuoteen lihaa syönyt, enkä todellakaan aikonut aloittaa syöntiä elävästä lihasta. Onneksi ei siis ihan suuhun osunut, vain huuleen. Olkoon siis. Pelkästään en pussaile lintujani, vaan todistettavasti ne pussailevat minua takaisin.

Mies nätisti pyysi siirtämään peukaloiset pois kodinhoitohuoneesta. En usko, että niinkään oli kyse tästä rotujen välisen rakkauden aiheuttamasta mustasukkaisuudesta, vaan pelkästään siitä, että mitta täyttyi kodinhoitohuoneessa tuoksuville linnuille. Olin jo aiemmin tullut luvanneeksi, että en kasvata lintuja sisällä viikkoa pidempään, koska viikon jälkeen alkavat sulkaantua siinä määrin, että pölylle ei mahda mitään. Ei mitään! Joten eilen oli muuttopäivä.

Pikkuöttiäisten muutto talosta kanalaan tapahtuu lastaamalla jengiä lämpimään muuttoautoon, eli paidan alle ihoa vasten. Jos muuttajia on vain muutama, mahtuvat rintsikoihin, mutta tämä joukkue sujautettiin kerralla poolon alle. Kuvittelin, että poolon kaulus kyllä pitää ylinopeusviipottajat lämpimässä. Kuvittelin. Kuljetus tapahtuikin juoksujalkaa hihitellen toinen käsi kaulalla poolon kaulusta kuristaen ja toinen housun vyötäröllä estämässä sukkahousuihin pujahtajat. Vastakuoriutuneen kuljetus on paljon helpompaa: se istuu paidan alla paikallaan, korkeintaan piippaamalla hoputtaen. Viikon ikäinen pyörii, hyörii ja rapistelee ympäriinsä. Untuvikkoja paidan alla. Siinä ei tarvitse edes olla herkkä kutistusrefleksi!

Lastatessa laskin kahdeksaan ja kanalassa lastia purkaessa laskin myös mielestäni kahdeksaan kun lapoin pikkujengin isoon kaninhäkkiin, jonka päälle on viritetty iso lämpölamppu. Liekkö laskut menneet sekaisin kun lämpölamppuhäkissä muutaman päivän ikäiset marans, araucana ja marau-tiput ottivat ihmetyksellä vastaan pikkuöttiäiset. Yksi jäi paidan sisään. Yhtä kutittajaa ei huomaa niin helpolla kuin kahdeksaa. Ei varsinkaan jos seitsemän muuta kuljetettua alkaa säntäillä ja jojoilla pitkin lämpölamppuhäkkiä.

Tehdasvalmisteisissa kaninhäkeissä on sellaiset parin sormen mentävät kalterien välit. Sellaiset mistä pikkuviiru pompsahtaa läpi mennen tullen. Meno sujui mainion livakkaasti, mutta paluu ei puolentoistametrin päästä kanalan lattialta sujunutkaan niin livakkaasti. Sellainen vastasyntynyt viiriäisenpentu on muuten tosi hyvin pehkuun maastoutuva. Onneksi kanoilla on tarkempi näkö, ja kahden kuukauden ikäiset kanan pojat huomasivatkin pikkuöttiäiset salamana. Pikkuöttiäiset juoksivat ja huusivat. Kanan pojat juoksivat ja huusivat. Kanat motkottivat paheksuen menoa. Kukko koitti hillitä menijöitä. Muut parvet kurkkivat verkkoseinien läpi, että miksi Käppänät saavat enemmän virikkeitä kuin me. Ja minä yritin pysyä yksillä kumpparin sijoillani, kaivaa yhdellä kädellä paidan alla olijaa ja toisella kädellä nostella lattialla kirmaajia takaisin lämpölamppuhäkkiin. Vaikka kanalassani on lämmin, niin lattiatasolla on niin viileää, että vauvaviiriäinen ei siellä tuntiakaan tarkenisi. 

Sitä mukaa kun nostelin lattialta kansalaisia ylös, hyppivät toiset alas toisesta päästä. Olin keksinyt ikiliikkujan. Koska en luota omaan energiaani ikuisen liikkeen ylläpitäjänä jouduin poistumaan paikalta. Menin ulos ja hengitin pari kertaa. Mikä nyt neuvoksi? Hyppijien pakoreitit tulee jotenkin tilkitä. Ensin ajattelin ilmastointiteippiä. Sitten ajattelin ilmastointiteipistä untuvikon irroittamista. Sitten ajattelin elmukelmua. Vedän kalterien välit umpeen elmukelmulla. Se ei varmaan lämpölampun loisteessa sula. Idea oli hyvä ja elmukelmua löytyi. Vaan ei sitä mitenkään saanut kaltereissa pysymään. Kohta ei saisi edes ärräpäitä pysymään suun sisässä. Takaisin ulos. Hengittelyä. 

Seuraava idea tulikin pahvilaatikosta. Kuinka tärkeää onkaan ajatella out of the box! Kanalassani on yhtä jos toista pahvilaatikkotuunausta, joten mikseipä pahvi sopisi lisälaidoiksia lämpölamppuhäkin kaltereiden eteen. Silppusin hyvän laatikon suikaleiksi. Sen verran korkeat suikaleet, että hyppelijät eivät pääse yli ja sen verran matalat suikaleet, ettei lämpölamppuriskiä aiheuteta. Heleppoa kuin heinänteko.

Heleppoa ei sen sijaan ollut pahvilipareiden asettelu häkkiin, joka muutenkaan ei ole työskentelyergonomialtaan se paras. Yksillä jalansijoilla taiteillen, yhdellä kädellä pahvisuikaletta asetellen ja toiselle säntäileviä viiru- ja kanatipuja kauhoen pois edestä. Kun sain yhden pahvilipareen reunan työnnettyä kaltereiden eteen ja pönkättyä sen puruun pystyyn, niin koko kovaa piipittävä seurakunta oli keksinyt työntyä sinne sen toisen liparereunan ja kaltereiden väliin. Eikä pahvia voi runtata vasten reunaa, ennen kuin on huolellisesti laskenut, että kaikki tunkijat ovat oikealla puolella. Vaahteramäen Eemeliä lukittiin vajaan arestiin, toivoin, että minulla olisi ollut joku paitaa pitävämpi lukituspaikka näille riehujille. Lopulta kuitenkin sain laidat paikalleen ja kaikki elämöitsijät laitojen ja reunojen väleistä pois ja painuin saunaan rauhottumaan ja rentoutumaan.

Saunan jälkeen kanalassa odotti hellyttävä näky kun riehujat olivat voipuneina nukahtaneet yhteen ihanaan untuvaiseen kasaan. Kaiken vaivan pyyhki pois viimeistään se näky kun kolme kertaa isompi marans-tipu työntää unisena päätään nukkuvan viiriäisen alle. Sen peukalon kokoisen. 
 

Yhteen mandariininpuolikkaaseen mahtuu monta viiriäisvauvaa

Kana tarvitsee valoa - kanalan valaistus

Soihdut sammuu, koko kanala nukkuu...

Kana tarvitsee noin 14-16 tuntia valoisaa aikaa muniakseen erinomaisesti. 12 tuntinen valoisa aika lienee minimi. Siksi kanat munivat kesällä paremmin kuin talvella: Suomessa on ruhtinaalliset munintavalot kesäisin. 

Talvella kanailija joutuu järjestämään auringon korvikkeen, mikä by the way olisi minusta ihan lakisääteinen oikeus myös meille ihmiseläjille täällä kaamoksen maassa. Kanalan valot kannattaa ajastaa päälle viimeistään syyskuussa. Syys-loka-marras-joulukuun voivat valot olla 10-12 tuntia, mikä antaa kanoille sulkasadon lepoajan. Kanan elimistö lepää muninnasta ja kasvattaa uutta paksua sulkapeitettä suojaamaan tammi-helmikuun tulipalopakkasilta. Khyllä, optimistisuudestamme huolimatta tänäkin vuonna se kolmenkympin pakkasraja paukkuu useallakin rintamalla, ja niin suomalaiset kanailijat juoksevat virittämään lisälämpöjä kanastensa henkien pitimiksi.

Minulla on pienehkössä kanalassani kolme Karjasuoja valaisinta. Valaisimet on ajastettu niin, että klo 6:30 lävähtää päälle ensimmäinen, jonka valo kajastaa kaikkialle kanojen pirttiin, niin että kaikki seitsemän(toista) kukkoanikin muistavat herätä. Sitten klo 7:00 aloittavat kaksi muuta valaisinta työnsä. Illalla nämä kaksi valaisinta sammuvat klo 19:00 ja viimeisenä klo 19:30 se yksi ahkerin, jonka kajossa iltariekkujatkin ehtivät nukkumapaikoilleen.

Valaisin ja viiriäisten häkit seinällä

Joulun jälkeen lisään valaistuksen aikaa aamupäivästä. Toki tammikuussa lumipeitekin heijastaa ne muutamat valonsäteet, joita keskiseen Suomeen yltää, mutta ilman lisävaloja ei mikään kana Suomessa pärjää talven yli. Kanalla on huono pimeännäkö ja ihan jo nähdäkseen syödä tarpeekseen tarvitsee kana pitkän valoisan päivän.

Valon lisäys mieluummin aamusta, koska kanat ovat aktiivisimmillaan aamusta ja munintakin suoritetaan tyypillisesti puoleen päivään mennessä. Meillä kanankoipilaiset katselevatkin hoputtavasti kanalan ikkunoista suoraan pihan yli keittiöön, jos meinaan jäädä liian pitkäksi aikaa aamusumppiani siemailemaan. Kanallisen päivän tulee siis alkaa kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan pirteänä kuin peipponen!

Turvallisuus ja pari pelottelun sanaa!

 

Kanaharrastajafoorumeillä käydään aika ajoin debattia valon värinöistä ja niiden kanan silmiä häritsevästä ominaisuudesta. Värisevät loistevaloputket ovat olleet historiaa jo pidemmän aikaa ja keskusteluissa onkin paljon vanhaa perimätietoa. Nykyisissä loisteputkissa ei ole odotettavissa häiritsevää särinää tahikka valon tärinää. Häiritsevää sen sijaan voi olla, jos eläinsuojaan asennetaan valaisin, jota ei ole tarkoitettu pölyisiin paikkoihin. Kanat pölisevät. Kuivikkeet pölisevät. Rehut pölisevät. Ja ei, sinä(kään) et kuitenkaan imuroi sitä hienojakoista pölyä pois niin usein ja niin huolellisesti, että voisit takuulla tietää välttäväsi häiritsevän pölyleimahdus valaistuksen.

Panosta IP luokitukseen! IP-luokkien kansantajuisen selostuksen voit luntata täältä.
Eläinsuojaan oikea IP on 64 tai 65. Kyseisen suojauksen vehkeet ovat kalliimpia ja niitä ei myydä joka lidlissä kympillä, mutta on paljon halvempaa ostaa kerralla kunnolliset valonheittimet kuin hakea palovakuutuksesta korvauksia uuden parven ja kanalan laittoon! Menikö pelottelu perille vai linkkaanko niitä kanalapalo uutisia?

IP65 on pölytiivis ja vesisuihkulta suojattu, jos vaikka joku päättää näyttää kanalassa, että mistä kana pissii.

Luota ammattilaiseen!

Minun kanalan sähköt asensi maatilalla lapsuutensa elänyt virallinen sähkömies, joka tekee paljon maatalouteen sähköasennuksia. Sähkäri tiesi mitä teki ja kun koitin kysellä halvempaa ajastinta valaistusta ohjaamaan, niin yksinkertaisesti kieltäytyi ja ruuvasi seinään kiinni kalliimman version, jonka osat on suojattu hienojakoiselta pölyltä ja jonka virallinen  IP-luokitus takaa. Painotti vielä ajastimen käyttöä neuvoessaan, että suojaluukut pidetään kiinni ja imuroidaan tai paineilmalla puhdistetaan pölystä säännöllisesti. Tuntui asiansa hallitsevalta ja asiakkaasta välittävältä tyypiltä!

Jos sähkärisi sanoo, että "eihän parista kanasta niin paljoa pölyä tulee, sinne sopii varmaan IP 21 vekottimet, joita mulla sattuu just tuossa varastossa pyörimään", niin ota rahasi, juokse ja lukitse kanalasi. Kyseinen puoskari pysyköön poissa höyhenpyllyjesi asujaimistoista! Asiansa osaavia sähköisiä heppuja voit vilkuilla vaikka tästä

Ammattilainen ei hätkähtänyt, vaikka kannustusjoukot tunkivat välillä iholle, työkalupakkiin ja työtikkaille nukkumaan.

Kannattaako panostaa LEDeihin?

Kanan kannalta loisteputken ja LEDin valot ovat samat, kun käytetään päivänvalo-sävyä. Käytössä LED säästää sähköä, mutta LED-valaisimet ovat (toistaiseksi) hankintahinnoiltaan perinteisiä loisteputkituikkuja kalliimpia. On siinä ja siinä ehtiikö pienkanaloitsija saada sähkönsäästöhinnan takaisin LEDin eliniän aikana. LED-valaisimeen kun ei polttimoita, eli niitä "lamppuja" ei pysty vaihtamaan vaan vaihtoon menee koko valaisin. LEDien eliniät huitelevat siellä 40 000 - 60 000 palotunnin huitteilla, valmistajien mukaan, ja ne on tarkoitettu juurikin paljolla valaistuskäytöllä oleviin paikkoihin. Kestävyys näkyy hinnassa, mutta halpojen munien perässähän ei omaa kanalaa kannatakaan alkaa pykäämään. 

                                                                                         
                                           

                                     

Tällä kertaa näin valoisin aatoksin keskellä marraskuun kaamosta. Seuraavalla kerralla ajattelin kirjoittaa viiriäisten valontarpeesta. Jos haluat saada tiedon kun taas vuodan näppikselle kokemuksiani ja kompurointejani, niin liity seuraajaksi tästä.

Jos artikkelista oli sinulle hyötyä, niin olisin kovasti kiitollinen jos haluaisit jakaa sen myös kanailija kavereillesi, ehkäpä joku juuri pähkäilee saman aiheen kanssa. Kiitos!