Testasin viiriäisenmunien itävyyttä pienellä satsilla ja maailmaan koputtelikin 8 terhakkaa tapausta. Kokemusteni mukaan syksyllä ei viiriäiskukoilla juuri ole polkemishaluja ja osa kanoistakin saattaa ottaa sulkasadon. Tosin viiriäisen sulkasato on paljon lyhyempi munintatauko kuin kanan. Testasin siis muutamalta parvelta, että ovatko kukot jo käyneet laittamassa muniin vauvansiemeniä. Puolet kuoriutui, joten ei kummoiset tulokset. Täytyy kannustaa kukkoja ;)
Vaan jösses mitä porukkaa nämä puolet ovat. Unohtuuko muutamassa kuukaudessa viiriäisten nopeus näin totaalisesti? Viimeksi haudoin viiriäisiä kesällä ja silloin ne tuntuivat paljon paremmin aisoissa pysyviltä. Tosin kesällä lapsityövoima oli apunani, ja nyt kun oppivelvollisten on oltava koulunpenkillä, pärjään kaikessa yksin.
Kuoriutuneet vauvaviirut nostelin hautomakoneesta kodinhoitohuoneeseen pieneen terraarioon, pienen lämpölampun alle. Tilaa ei vipeltäjillä ollut ruhtinaallisesti, mutta peukun kokoisen elämän alussa tila ei ole olennaisin. Lämpö, vedottomuus ja jatkuvasti ruokaa tarjolla, on olennaista! Yksi tehopakkaus tuli aina terraarion kulmaan kyttäämään kun menin vauvojen oloja katsastamaan ja ruokinta-siivous-vedenvaihto-hommia hoitamaan. Parissa päivässä kyttääjä oppi hyppäämään. Sellainen peukalon kokoinen pikkutyyppi kurotteli nurkassa ja pomppi kohti minua. Juttelin sille tietysti aina kumartuneena terraarion ylle. Nauroin ja sanoin yksi kerta: "Varo vaan, kohta sää hyppäät mun suuhun". Ja siinä samassa tyyppi ponkaisi nokka ojossa suoraan huuleeni. Jösses! En ole yli 35 vuoteen lihaa syönyt, enkä todellakaan aikonut aloittaa syöntiä elävästä lihasta. Onneksi ei siis ihan suuhun osunut, vain huuleen. Olkoon siis. Pelkästään en pussaile lintujani, vaan todistettavasti ne pussailevat minua takaisin.
Mies nätisti pyysi siirtämään peukaloiset pois kodinhoitohuoneesta. En usko, että niinkään oli kyse tästä rotujen välisen rakkauden aiheuttamasta mustasukkaisuudesta, vaan pelkästään siitä, että mitta täyttyi kodinhoitohuoneessa tuoksuville linnuille. Olin jo aiemmin tullut luvanneeksi, että en kasvata lintuja sisällä viikkoa pidempään, koska viikon jälkeen alkavat sulkaantua siinä määrin, että pölylle ei mahda mitään. Ei mitään! Joten eilen oli muuttopäivä.
Pikkuöttiäisten muutto talosta kanalaan tapahtuu lastaamalla jengiä lämpimään muuttoautoon, eli paidan alle ihoa vasten. Jos muuttajia on vain muutama, mahtuvat rintsikoihin, mutta tämä joukkue sujautettiin kerralla poolon alle. Kuvittelin, että poolon kaulus kyllä pitää ylinopeusviipottajat lämpimässä. Kuvittelin. Kuljetus tapahtuikin juoksujalkaa hihitellen toinen käsi kaulalla poolon kaulusta kuristaen ja toinen housun vyötäröllä estämässä sukkahousuihin pujahtajat. Vastakuoriutuneen kuljetus on paljon helpompaa: se istuu paidan alla paikallaan, korkeintaan piippaamalla hoputtaen. Viikon ikäinen pyörii, hyörii ja rapistelee ympäriinsä. Untuvikkoja paidan alla. Siinä ei tarvitse edes olla herkkä kutistusrefleksi!
Lastatessa laskin kahdeksaan ja kanalassa lastia purkaessa laskin myös mielestäni kahdeksaan kun lapoin pikkujengin isoon kaninhäkkiin, jonka päälle on viritetty iso lämpölamppu. Liekkö laskut menneet sekaisin kun lämpölamppuhäkissä muutaman päivän ikäiset marans, araucana ja marau-tiput ottivat ihmetyksellä vastaan pikkuöttiäiset. Yksi jäi paidan sisään. Yhtä kutittajaa ei huomaa niin helpolla kuin kahdeksaa. Ei varsinkaan jos seitsemän muuta kuljetettua alkaa säntäillä ja jojoilla pitkin lämpölamppuhäkkiä.
Tehdasvalmisteisissa kaninhäkeissä on sellaiset parin sormen mentävät kalterien välit. Sellaiset mistä pikkuviiru pompsahtaa läpi mennen tullen. Meno sujui mainion livakkaasti, mutta paluu ei puolentoistametrin päästä kanalan lattialta sujunutkaan niin livakkaasti. Sellainen vastasyntynyt viiriäisenpentu on muuten tosi hyvin pehkuun maastoutuva. Onneksi kanoilla on tarkempi näkö, ja kahden kuukauden ikäiset kanan pojat huomasivatkin pikkuöttiäiset salamana. Pikkuöttiäiset juoksivat ja huusivat. Kanan pojat juoksivat ja huusivat. Kanat motkottivat paheksuen menoa. Kukko koitti hillitä menijöitä. Muut parvet kurkkivat verkkoseinien läpi, että miksi Käppänät saavat enemmän virikkeitä kuin me. Ja minä yritin pysyä yksillä kumpparin sijoillani, kaivaa yhdellä kädellä paidan alla olijaa ja toisella kädellä nostella lattialla kirmaajia takaisin lämpölamppuhäkkiin. Vaikka kanalassani on lämmin, niin lattiatasolla on niin viileää, että vauvaviiriäinen ei siellä tuntiakaan tarkenisi.
Sitä mukaa kun nostelin lattialta kansalaisia ylös, hyppivät toiset alas toisesta päästä. Olin keksinyt ikiliikkujan. Koska en luota omaan energiaani ikuisen liikkeen ylläpitäjänä jouduin poistumaan paikalta. Menin ulos ja hengitin pari kertaa. Mikä nyt neuvoksi? Hyppijien pakoreitit tulee jotenkin tilkitä. Ensin ajattelin ilmastointiteippiä. Sitten ajattelin ilmastointiteipistä untuvikon irroittamista. Sitten ajattelin elmukelmua. Vedän kalterien välit umpeen elmukelmulla. Se ei varmaan lämpölampun loisteessa sula. Idea oli hyvä ja elmukelmua löytyi. Vaan ei sitä mitenkään saanut kaltereissa pysymään. Kohta ei saisi edes ärräpäitä pysymään suun sisässä. Takaisin ulos. Hengittelyä.
Seuraava idea tulikin pahvilaatikosta. Kuinka tärkeää onkaan ajatella out of the box! Kanalassani on yhtä jos toista pahvilaatikkotuunausta, joten mikseipä pahvi sopisi lisälaidoiksia lämpölamppuhäkin kaltereiden eteen. Silppusin hyvän laatikon suikaleiksi. Sen verran korkeat suikaleet, että hyppelijät eivät pääse yli ja sen verran matalat suikaleet, ettei lämpölamppuriskiä aiheuteta. Heleppoa kuin heinänteko.
Heleppoa ei sen sijaan ollut pahvilipareiden asettelu häkkiin, joka muutenkaan ei ole työskentelyergonomialtaan se paras. Yksillä jalansijoilla taiteillen, yhdellä kädellä pahvisuikaletta asetellen ja toiselle säntäileviä viiru- ja kanatipuja kauhoen pois edestä. Kun sain yhden pahvilipareen reunan työnnettyä kaltereiden eteen ja pönkättyä sen puruun pystyyn, niin koko kovaa piipittävä seurakunta oli keksinyt työntyä sinne sen toisen liparereunan ja kaltereiden väliin. Eikä pahvia voi runtata vasten reunaa, ennen kuin on huolellisesti laskenut, että kaikki tunkijat ovat oikealla puolella. Vaahteramäen Eemeliä lukittiin vajaan arestiin, toivoin, että minulla olisi ollut joku paitaa pitävämpi lukituspaikka näille riehujille. Lopulta kuitenkin sain laidat paikalleen ja kaikki elämöitsijät laitojen ja reunojen väleistä pois ja painuin saunaan rauhottumaan ja rentoutumaan.
Saunan jälkeen kanalassa odotti hellyttävä näky kun riehujat olivat voipuneina nukahtaneet yhteen ihanaan untuvaiseen kasaan. Kaiken vaivan pyyhki pois viimeistään se näky kun kolme kertaa isompi marans-tipu työntää unisena päätään nukkuvan viiriäisen alle. Sen peukalon kokoisen.
 |
| Yhteen mandariininpuolikkaaseen mahtuu monta viiriäisvauvaa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti