Erään mansikkakakun tarina

Miehelläni oli synttärit tässä eräänä heinäkuisena päivänä. Aina, aina hän toivoo synttäriksi mansikkakermakakkua. Perinteistä, ei mitään krumeluureja, mansikkakakkua. Minä en ole mikään leipurimestari, enkä varsinkaan innostu mistään peruskakkujen pyöräyttelyistä. Monena vuonna kakku on käytykin lusikoimassa anoppilassa. Tänä vuonna ajattelin olla hyvä vaimo, koska mies on useampana iltana pitkän työpäivän jälkeen auttanut minua purkamaan ja rakentamaan mutavellin keskellä uusinta kanatarhaa. Kuten tiedätte, hyvä vaimo ei tarvitse olla jos aviomies ei ole ylimaallisen hyvä aviomies. Mutavelli rakentaminen illalla yhdeksän jälkeen on minusta jo ylimaallisen upeaa. Melkein mansikkakakun arvoista.

Kakun kuva pöllitty ihan ilman lupaa täältä

Synttäripäivänä aika, tuo hupeneva luonnonvara, vain jotenkin luiskahti kaikenmaailman juttuihin ja muistin kakkuaikeeni vasta kun huomasin miehen auton kököttävän jo pihassa. Lapset sentään olivat jo koittaneet siivota eteistä ja keittiötä. Mansikat sentään olin kerännyt nokkosten valtaamalta mansikkamaaltani ain sateiden välissä, joten sohvalla mököttävä mies melkein uskoi, että: "ollaan ihan just koht'sillään saatu sun yllätys valmiiksi". Lopulta mies painui jatkamaan taistelua valokatteiden kanssa, joista minä olin onnistunut rikkomaan yhden kun pitikin äkkiseltään siirtää yhtä väärin mitatun tukitolppan paikkaa. Voin kertoa näin luottamuksellisesti, että tukitolppaa ei kannata siirtää irrottamatta ko kohdalla olevaa valokatetta ENSIN. Ainakaan ei kannata koittaa irrottaa valokatetta vain yhdestä kulmasta ja näyttää lapsityövoimalle kuinka tikapuilla työnnetään sitä tukitolpan kohdalla olevaa valokatteen kulmaa ylemmäs. Niin, niin, minä sitten onnistuin saamaan valokatteen rikki keskeltä -kysymys johon en pystynyt vastaamaan kyseisenä iltana.

Mies asentamassa valokatteita, tytär tekemässä salaattia ja poika vatkaamassa sokeria ja munia. Hyvinhän tämä edistyy. Tosin munat täytyi käydä hakemassa naapurin kesäkahvilan myyntitiskistä, koska tajusin vasta päivällä, että meillähän ei ole kuin samana päivänä munittuja munia. Tuoreet munat eivät vatkaannu, eivät sitten millään. Kokeiltu on! Onnekseni olin toimittanut Perttulan Tilan kesäkahvioon meidän kanasten ja viiriäisten munia myyntiin ja onnekseni ehtoiset emännät eivät olleet kaikkia munia ehtineet myydä. Joten yhden kennon takaisinveto mahdollisti kakkuaikeet. Tosin näitäkin munia sai vatkata kunnon tovin, eikä pelkästään siksi, että meidän sähkövatkaimesta on se toinen hyrrä tippunut lattialle ja eräs leipuri astunut sen päälle. Vaan mikäpä siinä, kun teini kerta jaksaa repiä huumoria munien vatkaamisesta kakku toisensa jälkeen.

Munat, sokerit -hoidossa. Enää vain jauhot ja leivinjauhe. Simsalabim meillä on tiskikonekeiju hävittänyt kaikki pikkulusikat. Ihan kaikki. Ihan häviksiin. Siinä sitten tyttären kanssa äppäiltiin, että minkähän verran on teelusikallinen ruokalusikassa. Kun saatiin jokin käsitys, niin huomataan, että tämä ruokalusikkahan ei mahdu tuonne pieneen leivinjauhepurkkiin. Uutta lusikkaa kehiin. Ei mahdu sekään. Lopulta löytyy eväsrasian retkilusikka, jolla saadaan ujutettua leivinjauhetta ulos purnukasta ja kotvasen sihtailun jälkeen olen tyytyväinen jauheen määrään ja ripottelen sen hellästi muna-sokeri vaahtoon. Vaahton??? Leivinjauhehan sekoitetaan jauhoihin, jotka kiltisti odottavat mittakupissaan ihan tuossa vieressä. Alan puhista ja puuhkuttaa, jauheita ei saa enää vaahdosta pois eikä jauhopeukaloni ole niin suvereeni, että keksisin salamana vaihtoehtoratkaisun, varsinkaan kun vatkautuvia munia on enää kaksi jäljellä (kävi toki mielessä suurentaa annosta kaksinkertaiseksi). Lopulta en keksinyt muuta kuin viskata uuden annoksen jauhetta jauhojen sekaan ja sitten kaikki pölisevä valkea massa vaahtoon. Syteen tai saveen, näillä mennään!

Tällä aikaa tytär on öljynnyt vuuan, sen isomman, koska mystisesti se pienempi oli mennyt kaapissa rikki. Korppujauhoja vuuan korppujauhottamiseen meillä ei takuu varmasti ole ja käskenkin tyttären laittaa kaurahiutaleita "ne on melkein sama". Johon tytär puuskahtaa, että: "kun mää isona muutan omaan kotiin, niin sitten kerrankin leivon ohjeiden mukaan!"  Jään miettimään puuskahdusta, että kyllä, ohjeista voisi olla iso apu poikkinaisen jauhopeukalon kanssa.

Tällaisia kakkujahan minä tekisin, jos... Oikean tekijän löydät täältä

Kun on riidelty, että kuka saa nuolla kupin ja kaapimen saadaan lopulta taikinamössö uuniin. Tässä vaiheessa ulkona sataa ja mies on valokatteiden päällä litimärän näköisenä ja erittäin hankalassa ja vaarallisessa asennossa. Keksin, että salaatin ja täytekakun kanssa voisi tarjota kaljan. Kaljapa on kaupassa. Arvioin, että ehdin pyörähtää kaupassa sillä aikaa kun kakku kuuliaisesti paistuu uunissa. Tokaisen aikeeni ääneen, johon tytär esittää kovaäänisen vastalauseen. Tytär on ainut joka meillä muistaa vahtia uunissa olevia paistikkaita. Männä vuosina jopa palohälytin on jouduttu siirtämään keittiöstä muihin huoneisiin kun tapani kokata on very well done. En siis lähde kauppaan ennen kuin kakku tulee uunista. Sillä välin voidaan siis vatkata kerma. "Tehdäänkö tästä kermavaahtoa vai sellaista kaupan kermavaahtoa?" -Kysyy vatkausmestari. Ehdin hätiin sillä sekunnilla kun kerma on alkanut muuttua voiksi... Tämäkin on ihan normimeininki meidän leipomusmeiningeissä, joten ette varmaan enää kovin soimaa miksi mies ei saa kermakakkujaan joka vuosi.

Lopulta singahdan kauppaan ja synttäriyllätystä päästään lapioimaan (ruokalusikoilla) suuhun ilta yhdeksän aikaan. Paljon onneaa vaan, paljon onneaa vaan, paljon onneaa aviomies ja kiitos taas tästäkin ulkotarhasta!

Tällainen kakku me olisi tehty, jos sankari tykkäisi pitseistä. Varmana ois tehty! Kinuskissa ainakin teki.