Angoraista villaa

Viikko sitten tajusin, että syksy saapuu koleine keleineen. Syksyn pimeinä iltoina on ihanaa istua takkatulen loimotuksessa ja neuloa pipoja ja kaulaliinoja. Sukkia ja lapasia ei ole kiva neuloa, koska niihin tarvitaan aina pari. Parin tekeminen, asian toistaminen tismalleen samanlaisena, plääh. Minä en oikein ole ohjeiden noudattaja ja neulomiset(kin) tulee tehtyä enempi ulkomuistista, mutulla tahikka tehdessä säveltämällä. Joten mieluiten pipoja. Jotta neulontahommiin pääsee, niin tarvitaan lankaa. Jotta langankehräyshommiin pääsee, niin tarvitaan villaa. Olen koko kesän odottanut, että naapurini karkailevat lampaat saapuisivat pihaani ja voisin iloisena julistaa: "Löytäjä saa pitää". Mutta ehkäpä lampaat karkausreissuistaan huolimatta viihtyvät mieluummin naapurini pidossa. Joten kävin käsiksi omaan lampaaseeni. Muhkea angorakaniuroksemme Mösjöö Töpseli sai teinipojilta lempinimen Lammas. Täydessä pitkässä karvassaan se todella näyttää hieman pieneltä lambilta.

Tätä kirjoittaessani somessa leviää SEY:n video angorakanien kaltoinkohtelusta. Minun tunteikkailla silmilläni kyseistä videota ei pysty katsomaan. Joten en tiedä onko videoon jo lisätty maininta, että kotimaisessa angorantuotannossa EI TODELLAKAAN käytetä kyseisiä metodeja. Suomalaisten pieni, mutta erittäin omistautunut angoraharrastajajoukko kohtelee eläimiään enemmänkin lemmikkeinä kuin tuotantoeläiminä. Tosin suuressa mittakaavassa angoravillantuottajia ei Suomessa olekaan, vaan kasvattajat kasvattavat omiin tarpeisiin myyden vain hippusen silloin ja tuppusen tällöin kehräysharrastajille. Suomessa (ja tahtoisin väittää, että myös muissa länsimaissa) angorakanien villa keritään hellävaraisesti joko keritsemiskoneella tai saksilla. Keritsemiskone muistuttaa hiustenleikkauskonetta, ei epilaattoria. Minä käytän hiussaksia, koska ne leikkaavat villan hyvin, ilman että aikaa menee saksien nitkuttamiseen ja temppuiluun. Temppuilua tulee riittämiin muissa toiminnoissa. 

Minä olen verrattain kokematon keritsijä, joten Töpselin kerintään hulahti aikaa parisen tuntia. Ei siksi, että Töpsötti olisi rimpuillut, riehunut, laittanut vastaan tai kauhuissaan paennut paikalta. Töpsöttelijä makasi rauhallisesti paikoillaan liikkumatta. Vain kun ojensin selkääni kumarasta asennosta pyyhkiäkseni hikeä otsalta tai ottaakseni huikan vettä niin silloin Töpseli toiveekkaasti työnsi päänsä kaura-astiaan, että joskohan tuo tumpelo jo olisi saanut homman hoidettua. Luulen, että minua jännitti operaatio paljon enemmän kuin tätä reilun vuoden ikäistä jo useampaan kertaan edellisessä kodissaan kerittyä villapalloa.

Näin rentona Töpseli-kani makasi kerinnän ajan

Mitenkä sitten selvisimme villailusta? Kani oli pöydällä kanalahupparini päällä. Hupparin päällä, jotta tassut eivät luista ja kotoisa haju rauhoittaa. Minulla oli kaksi apuria, toinen keskittyi kaniin: jos olisi tarvinnut, niin hän olisi kania rauhoitellut. Nyt apuri lähinnä rauhoitteli minua ja höpötteli koulujuttuja. Toinen apuri nappasi leikatun villan saksista aina ennen kuin tuulenvire tai minun sisäänhengitys liikutteli villatupon ulottumattomiin. Angoravilla on todella pehmeää ja kevyttä ja sitä todella leijaili silmien, suun, nenän, käsien ja korvien lisäksi lähes kaikkialle etupihallemme. Kerrottakoon, että silmistä karvojen pyyhkiminen ei ota luonnistuakseen karvaisilla käsillä, eikä myöskään silmiin puhaltaminen kovinkaan auta, koska puhalluksen mukana tulee vain lisäkarvoja. Onnekseni en käytä piilareita, mutta seuraavaa kertaa varten harkitsen suojalaseja. 

Villa on kasvanut noin 7-8 senttiseksi

Kesti melkein puolijänistä ennenkuin sain luotua lähes toimivan systeemin: harjalla harjasin tuppoa tupoksi, niin että sain etusormen ja keskisormen väliin villaosion. Villa oli tavallaan kuin yhtä tasaista mattoa, josta tuppo-osioiden tekeminen ei ollutkaan niin helppoa kuin esim ihmisen hiuksista. Peukalolla tunnustelin etusormea vasten, että missä menee kanin iho ja sitten sen yläpuolelta leikkasin. Peloissani jätin leikkuuvaran aika pitkäksi: sentistä jopa kahteen senttiin, mutta mieluummin menetän kerätyn villan pituudessa kuin kanini ihossa. Kertaakaan en leikannut kaniin, mikä on selvästi parempi suoritus kuin parturileikeissäni, joissa poikaseni korvat ovat ottaneet osumaa. Onneksi pojalla on isot korvat ja anteeksiantava mieli. Ei liene jäänyt traumoja.

Lähes traumaattista sen sijaan oli leikellä kanin perskarvoja. Todella pelottavaa. Enkä olisi yksin uskaltanutkaan. Kanikuiskaajani piteli kania sylissään, niin että sain homman hoidettua. Tässä kohdin tuli ajatus jatkohoidosta: jatkossa leikkelen kanin perskarvat useammin. Villa takalistossa on kuitenkin likaisempaa, tai vähintäänkin haisevampaa, enkä tule sitä askarteluihin käyttämään, niin sen voin leikata pois useammin. Tiuhemmalla leikkuutahdilla tavoittelen tietysti puhtaampaa ja vähemmän likaa keräävää takalistoa ja villaa. Ei Töpselimies kuitenkaan perspaljaana joudu hihhuloimaan, kunhan vain vähän niin sanotusti siistitään bikinirajaa. Myös etutukka jätettiin, jotta imago ei kärsi. Sen sijaan poskikarvojakin tulen jatkossa lyhentämään tiuhemmin. Töpselin toinen silmä on hieman vuotanut ja poskikarvoihin oli muodostumassa takkua. Lyhyemmät silmänympärys ja poskikarvat ovat heti auttaneet silmää olemaan ärsyyntymättä. Poskikarvojen parturoinnissa täytyy vain olla hurjan tarkkana, ettei leikkaa kanin tuntoviiksiä.

Mösjöö Töpseli lyhyessä karvassaan kolistelee kaurakuppia, että pikkuisen extraa kyllä ansaitsisi näin hitaasta kerinnästä

Kas, näin käden käänteessä kävi villan parturointi. Kehräystä varten tilaamani värttinä saapui postissa ja odottaa seuraavaa käden käännettä, jotta ihanan pehmeä ja kaunis lanka alkaa soljua sormieni lomitse. Ainut mitä jäin empimään: jos pistän sormeni värttinän neulaan, niin tuleeko minusta todellinen prinsessa vai menetänkö vain unettomat yöni? Kas siinäpä pulma!

Töpselin ja Tupsulin poikaset kasvavat ja hurmaavat niin ulkonäöllä kuin luonteellaankin!