Rotuesittely: Piikkiön kanta - VIERASKYNÄ

Suomalaisen maatiaiskanan Piikkiön kannasta tämän Vieraskynä-artikkelin kirjoitti Vuonue ja Viipsinpuun yrittäjä Piia Aaltonen. 

Piia Aaltonen on kasvattanut Piikkiön kannan lintuja jo yli vuosikymmenen ajan joten hän on ehtinyt nähdä tämän kannan ominaispiirteitä usean kanasukupolven ajan.

Vuonue ja Viipsinpuu on pieni maatalousyritys Paimion Preitilässä, jossa kasvatetaan kanojen lisäksi Kainuunharmaksen lampaita ja myydään näiden sulista ja villasta tehtyjä tuotteita. Kanoista löytyy paljon kuvia ja juttuja yrityksen Facebook-sivulta, upeita sulkakorviksia on Instagramissa ja kotisivuilta saa tilattua tuotteita, esimerkiksi käsin kehrätystä langasta kudottuja asusteita.

                                                                                                                                                                              

ROTUTIETOA

Koko:  

Keskikokoinen rotu

Väritys:  
Vaihtelee mustasta valkoiseen, eniten mustasävyisiä ja ruskeita

Ulkonäön erityispiirteet:  
Sulattomat jalat, harja pieni ja pysty, heltta pienehkö ja pyöreä

 

Muninta:  

4-7munaa/vko munat keskikokoisia, talvella munintatauko, kesällä muninta runsaampaa

Munankuoren väri:  
Vaihtelee valkoisesta rusehtavaan

Yleiset taudit: Elinvoimainen, taudinvastuskyvyn arvellaan olevan  parempi kuin nykyjalosteilla


Rotutyypillinen luonne: 
Kesy, hyväluonteinen

Käyttö:  
Kotitarverotu munintaan ja lihaksi, kestää hyvin kylmää

 

Pitkäikäisiä piikkiöläisiä Paimiossa

Maatiaiskanoja pidetään yleisesti  pienissä kotitarvekanaloissa  tuottamassa munia  ja samalla  mukavina lemmikkeinä.  Itselläni niissä myös yhdistyvät huvi ja hyöty.  Kanojen touhuja on aina mukava seurata  ja kasvatus  mielenkiintoista.  Piikkiöläisemme tuottavat hyvin munia, joita on riittänyt  sekä syötäviksi  että siitosmuniksi.  Kananuorikoita  minulla on myytävänä lähes vuoden ympäri. Poikasten tuotannosta jää yli kukkoja, joita olen kasvattanut  paistikukoiksi itselle ja myyntiin.

Ensimmäiset  piikkiöläiset  hankin itselleni vuonna 2010, muutaman kanan, kukon ja haudottavaksi myös siitosmunia, joista tuli tipuja.  Olin jo vuosia sitten tutustunut samaisiin kanoihin maatalousharjoittelijana ollessani ja minulle oli itsestään selvää, että  haluan olla mukana säilyttämässä maatiaiskanoja.  Liityimmekin heti Luonnonvarakeskuksen  ylläpitämään säilytysohjelmaan. 

Maatiaiskanat ovat elinvoimaisia ja pitkäikäisiä.  Tästä kertoo se, että minulla on yhä  elossa ensimmäiset kanani, jotka jo tullessaan olivat  muutaman vuoden ikäisiä.  Viime kesänä menin sanomaan ääneen, että vanhimmat eivät enää muni. Tämän jälkeen sainkin heti huomata, että vanhus oli pesässä ja päästi pienen hieman hassun mallisen munan.  Yleisesti  piikkiöläiset munivat hyvin useamman vuoden, mutta näköjään myös  vanhat voivat munia harvakseltaan, vaikka heille jo eläkepäivätkin suotaisiin.  Syksyllä sulkasadon myötä tulee munintatauko. Jos kanalassa on pelkkä ikkunasta tuleva  luonnonvalo (sekin riittää), munintatauko kestää muutaman kuukauden. Lisävalolla munintataukoa saa lyhennettyä.

Kylmänkestävyys on maatiaiskanoilla hyvä. Talvella suositellaan +5-10 C:n lämpöä, mutta vaikka  kylmimpinä pakkaspäivinä  lämpötila on laskenut lähelle nollaa, se ei ole haitannut.  Kanoillani on  katettu tarha, jossa ne saavat halutessaan ulkoilla ympäri vuoden. Pakkanenkaan ei haittaa, kun ne  kukkojen johdolla tepastelevat ympäri tarhaa tai nauttivat orrella  talven auringosta.  Jos tipuja tai nuorikoita on ollut kylminä aikoina, niiden lämmöstä olen toki erikseen huolehtinut  lämpölevyllä.

Piikkiöläisiä on hyvin monen värisiä. Yleisimmin ne ovat mustankirjavia tai ruskeita/vaaleanruskeita, mutta harmaitakin on  yleisesti ja jopa kokonaan valkoisia.  Kirjavia  on myös monenlaisia  ja vaikka tipuja on meille vuosien varrella tullut  suuri määrä, joka vuosi tulee  aina  uusi väriyhdistelmä, jota en ole  ennen nähnytkään.  Kanamme saavat hautoa itse, jos vaan haluavat.  Yleisesti piikkiöläisistä sanotaan, että joka 12. kana  hautoo. Olen pitänyt hautovia kanojamme arvossaan ja säilyttänyt niitä itselläni, joten omissa kanoissani olen saanut lisättyä tätä ominaisuutta, joka mielestäni on periytynyt myös poikasille. 

Luonne  on piikkiöläisillä hyvä.  Ne ovat olleet keskenään sopuisia  ja uskallan päästää isojen joukkoon  hautomakoneesta tulleita nuorikoita.   

Siitoseläimet olen valinnut säilytysohjelman suositusten mukaisesti:  en värin mukaan, vaan niiden tulee edustaa läpileikkausta koko parvesta. Myös terveys ja luonne vaikuttavat, mutta koska kaikki ovat olleet erittäin terveitä ja hyväluonteisia, sen perusteella valintaa on ollut vaikeampi tehdä.  Maatiaiskanojen taudinvastustuskyvyn  arvellaankinkin olevan  parempi kuin nykyjalosteilla.

Kukkoset viettien vietävinä 

Maatiaiskanoilla on  ravinnonhakuvietti tallella  ja vapaana kulkiessaan ne löytävät itse monipuolista ravintoa.  Kanalan puolella meillä ei ole ikinä ollut kärpäsiä, koska ne nappaistaan saman tien suuhun. 

Nuorten kukkopoikien tarhassa tämä ravinnonhaku oli viety jo äärimmilleen.  Ne olivat  huomanneet, että tarhan katon läpi kasvavan puun ympärillä  on verkossa aukko  ja sitä kautta  ne kulkivat  puutarhaan ja kompostiin kaivelemaan.  Kun  minä lähestyin  tarhaa  ruokaämpärien kanssa, kaikki olivat kuitenkin aina kiltisti paikalla.  Vasta kun naapurimme alkoivat  innoissaan kertoa, kuinka hauskasti kukot tonkivat kompostin päällä, tämä asia meille selvisi.  Siihen loppuivat kukkojen reissut, sillä  meillä  näkyy  säännöllisesti  niin kettuja  kuin haukkojakin ja omat seikkailut saattaisivat päättyä varsin ikävästi.

Säilytysohjelma maatiaiskanakannan elinvoimaisena pitämiseksi

Maatiaiskanoja on hyvin saatavilla  ja piikkiöläisten kasvattajiakin on useita. Hankkiessaan kanat säilytysohjelmaan kuuluvalta  kasvattajalta  voi siihen myös itse  halutessaan liittyä.  

Luonnonvarakeskuksen koordinoiman suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelman tavoitteena on turvata alkuperäisen ja uhanalaisen maatiaiskanan säilyminen myös tulevaisuudessa, taata maatiaiskanan rotupuhtaus ja ylläpitää rodun perinnöllistä monimuotoisuutta. 

Säilytysohjelmaan kuuluvat ovat sitoutuneet huolehtimaan  eläimistään niin kuin  siipikarjanhoidon hyvät toimintatavat edellyttävät.  Tähän kuuluu, että kanojen elämä on lajinmukaista  ja niiden käyttäytymistarpeet huomioidaan, kuten esimerkiksi ulkoilu  ja pitopaikassa olevat orret , munintapesät  ja kylpypaikka.  

Suositeltavaa on, että säilyttäjällä olisi vain yhtä kanarotua tai maatiaiskantaa, jotta risteytyminen saadaan ehkäistyä. Kanamääristä ja muista tiedoista täytetään vuosiraportti, josta saadaan koottua kannan vuosittainen tilanne. Säilytysohjelmaan liittyvä  sitoutuu sääntöihin neljäksi vuodeksi, jonka jälkeen ohjelmassa olo jatkuu automaattisesti, ellei muuta ilmoita. 

Eviralle on ilmoitettava kanojen pidosta, salmonellanäytteet on otettava säännöllisesti  ja muutkin  normaaliin kanankasvatukseen liittyvät toimet hoidettava. Itse en ole kokenut sääntöjä ollenkaan hankaliksi, vaan joka tapauksessa kasvattaisin kanojani tällä tavalla. Ohjelman tarjoamat koulutukset ja kesäpäivät ovat olleet mukavia tapahtumia. 

Piikkiöläisten  myyjiä löytää  Facebookista  ryhmästä  Eläköön maatiaiskana  ja  myös Luonnonvarakeskuksen sivuilla  on  lista maatiaiskanojen säilyttäjistä.

Tiedossa oleva historia

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan. Tarja Ojanne on tehnyt arvokasta ja uraa uurtavaa työtä maatiaiskanojen parissa sekä julkaissut mainion oppaan: Pienkanalan hoitajan opas, jota voi tilata Siipi.net kautta.

Salon kaupungin Kiskossa asuva P. Aavaharju on rekisteröityessään ilmoittanut pitäneensä maatiaiskanoja vuodesta 1983 ja hankkineensa ensimmäiset yksilöt Piikkiöstä J. Nummiselta. Samaa kanakantaa on kuitenkin Aavaharjun mukaan pidetty Kiskossa jo hänen isoäitinsä nuoruudessa. Kanojen lisääminen tapahtui alussa luontaisesti, myöhemmin itse rakennetun hautomakoneen avulla. Aavaharju kasvatti myös vuohia, joiden myötä syntyneiden kontaktien ansiosta on myös kanan poikasia mennyt alusta alkaen vieraille ja näin kanta on levinnyt. 

Lisätietoa piikkiönkannan taustoista saatiin J. Nummisen haastattelusta (2012). Numminen kertoo hankkineensa kanat 70-luvulla Halikosta. Kanat olivat alun perin löytyneet mökkipahasesta itärajalta, Ilomantsin seudulta ilmeisesti 60-luvulla (ellei jo aiemmin). Omistaja ei olisi halunnut luopua yhdestäkään kanasta, mutta sitkeällä suostutuksella Numminen lopulta sai ostaa siitosmunia, joista kanta sitten lähti lisääntymään. Numminen lopetti kananpidon 1994.

Kanat olivat eloisia, väritys vaihteleva. Erityisesti olivat Nummiselle jääneet mieleen vaaleanruskeat yksilöt, joilla oli höyhenissä tumma reunus. Valkoista ei höyhenpeitteessä ollut missään vaiheessa. Jalat olivat (sinertävän) tummat, eikä ”karvajalkoja” ollut. Kanat olivat Leghornin kokoisia, mutta pyöreämpiä, eikä niin pitkäpyrstöisiä.

Piikkiönkanta on ollut viiden suosituimman kannan joukossa koko säilytysohjelman ajan. 

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan.

                                                                                                

                                                                                
Kaunis kiitos Piialle ja Tarjalle mainioista kuvauksista tästä maatiaiskannasta. 

Tarja Ojanne viimeistelee tällä hetkellä toista painosta Pienkanalan hoitajan oppaasta. Opas on hyvä käytännön kokemuksen ja tutkimustiedon kautta koottu opus kanaloitsijan käsissä kulumaan. Suosittelen!

Piian lintuja vahingoittamatta tehdyt sulkakorvikset taasen ovat lähteneet valloittamaan ulkomaita. Ihanat elinvoimaiset maatiaisemme matkaavat korujen muodossa maineeseen! 
Verkkokaupasta niitä saa ostettua. Käykäähän ihastelemassa ja tilaamassa.

Myös Eläköön maatiaiskana on lämpimän elinvoimainen ja mukavan ilmapiirin Facebook-keskusteluryhmä niille joita kanssakanailijoitten nokkiminen ja jonninjoutava kukkoilu ei kiinnosta.