Pieniä vieraita

Sirkuksemme on saanut pienen vakikävijän. 2-vuotias poika asuu reilun kilometrin päässä ja oli eräänä päivänä tokaissut äidilleen: "Mennään kylille. Mennään katsomaan kanoja." Se, että joku pitää meidän takahikiää kylinä on jo meriitti sinänsä. Saatikka, että tätä touhua joku tahtoo vapaaehtoisesti tulla katsomaan.

Tänään samainen pikkumies tuli meille isoveljensä kanssa leikkimään. Isoveljeä kiinnosti trampoliini ja jalkapallo, mutta pikkumies kulki onnellisena vaippa heiluen kanojen perässä. Käytös oli kuin parhaallakin urheiluselostajalla: jokainen kanasten liike kommentointiin, menoon eläydyttiin isolla tunteella ja välillä hihkuttiin riemastuneena.

Kanojen hellepäivän herkku: herneitä vesikipossa

Kun juuri valmistuneeseen (neljänteen) viiriäishäkkiin laitettiin kani häkkitestaajaksi, niin pikkumies kömpi perässä vaippapyllyineen. Lopulta yksi nuori viiriäiskukkokin pääsi joukon jatkoksi. Kyllä siinä riitti pienillä miehenaluilla riemua, katsojista puhumattakaan. Lapsen ja eläimen suhteessa on jotain erityistä. Tajuaako eläin pienen ihmisen pieneksi ja avuttomaksi? Aikuinenhan tyypillisesti pyrkii olemaan eläinsuhteessa se johtaja ja villin eläimen hallitsija, mutta lapsi avosylin ottaa eläimen vertaisenaan, ei määräile, ei komentele, kutsuu vain nauraen leikkiin.

Ihan jätskillä piti houkutella, että sai lopulta ihmispennun pois häkistä ennen kuin vanhemmat tulevat hakemaan. Olisi voinut tehdä tiukkaa selittää, että miksi pidän heidän taaperoa hiekkalaatikon kokoisessa häkissä. Vaan hukkaan meni sekin jätski. Pikkumies kertoi ja näytti vanhemmilleen mitä oli puuhaillut. Lopuksi vielä iskän sylissä kuvaili käsiään heiluttaen kuinka kana vilkutti: "Vilkutti mulle hyvää yötä."