Talviulkoilijat - erään aamun tarina Siltajoella

Tämä on kertomus erään aamun aloituksesta, juttu sisältää enemmän tarinaa ja vähemmän asiaa. Tosin montaakin tärkeää kanan käytöstä tai turvallisuutta sivuavaa aihetta matkalla kolhaistaan ja linkit asiateksteihin onkin koottu jutun loppuun. 

Eilen oli Siltajoella semmoinen +3 astetta lämmintä ja vesikeli. Kanala, jossa kestopehku pöhisee oli kuuma ja kusenhajuinen jo heti aamutuimaan. Availin ikkunoita ja luukkuja ja jätin ovenkin horottamaan auki, jotta eivät ihan paistu ja tukehdu kun ruokin koko seurakunnan ja palaan sitten lapioimaan osan käyvästä pehkusta pois.

Kestopehku on mainio ja lähes ilmainen lämmitysmuoto, mutta vaatii käyttäjältään vähän ylimääräistä duunia, varsinkin jos talvet ovat tätä mitä ovat, eli lämmöt vaihtelevat eessun taassun. Siltajoella kestopehku on ollut lämmitysmuotona joka talvi, ihan jo siksikin, että asumme haja-asutusalueella, jossa mahdollisten myrskyjen aiheuttamat sähkökatkokset voivat kestää vuorokausia. Toisekseen kestopehku lämmittää puutarhurin mieltä, kun sen saa käytön jälkeen lähes suoraan pihan voimanlähteeksi.

Kääpiökochit tietysti näkivät avoimessa ovessa mahdollisuutensa ja painoivat ulos sulkajalat vipattaen. Ulkona kun nuoskalumen seasta törröttää vielä näin joulukuussakin muutamia ruohonkorsia. Nopeasti alkoivat korret kadota kohti kaakatusvälinettä.

Minä en ihan riemurinnoin suhtautunut käppänien ulos pelmahdukseen, sillä kääpiörotuisten kanojen lyhyet sulkajalat tarkoittavat sitä, että nämä tappijalat kastuvat masuaan myöten. Kauaa en niiden antanutkaan nokkia vaan usutin takaisin sisälle kuiville puruille luvaten iltapalaksi salaattia. 

 

Toisinaan olen ihan pyyhkeellä kuivaillut sulkajalkoja, koska kostealla iholla viihtyy bakteereiden lisäksi kalkkijalkapunkki. Kalkkijalkapunkin ehkäisyssä kuivuus, puhtaus ja terve iho ovat avain asemassa. Kosteus kuivattaa niin ihmisen kuin kanan ihoa ja kuivan, suomut kohollaan olevan ihon alle pääsee punkki tai bakteeri paremmin pujahtamaan. Muita kalkkijalan ehkäisy ja hoitokeinoja voit lukea tästä artikkelista: Kalkkijalkapunkki, hoito ja ehkäisy

Usein kysytään, että miten kylmässä kanat voivat ulkoilla. Tähän on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, koska kylmyyteen vaikuttaa niin tuuli kuin kosteus, kanojen ikä, koko ja rotu, sisätilojen lämpötila ja jopa ruokinta. Monta piippua ja monta vaikutinta.

Kylmää kestävät rotuni: Marans ja Araucana

Kanilassa, jossa Maransit, Araucanat ja Maraut talvehtivat ei ollut hajukasta, mutta lämmintä ja kosteaa, sieltäkin siis ovi auki. Marans ja Araucana ovat rotuja, jotka munivat värikäskuorisia munia, Marans suklaanruskeita ja Araucana sinivihreitä. 

Marans on isokokoinen ja vanha rotu, alun perin vähän niin kuin ranskalainen maatiainen: ajan saatossa luonnonkarsinnalla vahvaksi jalostunut rotu, monen eri rodun kombinaatio, kylmänkestävä ja paksulla höyhenpeitteellä varustettu. Araucana on keskisuuri rotu ja myös erittäin vanha ja kylmänkestävä rotu.

Marau on minun oma (suuruudenhullu) projektini, jossa koitan luoda kylmänkestävää, tervettä, rauhallista ja suht nopeakasvuista ”rotua”, joka munii oliivinvihreitä munia ja olisi vieläpä hyvä talvimunija.

Terveys ja kylmänkestävyys lienevät itsestään selviä syitä. Rauhallisella tarkoitan sellaista linjaa, joka soveltuu lemmikki- ja harrastekäyttöön lapsiperheille, eli aggressiivisuus tai säikkyys ei sovellu tähän hippusen tippuista. 

Marans ja Araucana, joita käytän Maraun luomiseen ovat isohkoja rotuja. Iso ja aggressiivinen kukko ei istu ajatusmaailmaani. Siltajoella aggressiiviset eivät pääse jatkamaan sukua, mutta toki eläimen käytökseen vaikuttaa perimän lisäksi myös ihmisen käytös. Tarkemmin juttua aiheesta tässä artikkelissa: Kukkoiluja – kukon aggressiivinen käytös

Nopeakasvuisuus taas on etu kun kukkoja aina kuitenkin kuoriutuu ”liikaa”, jotta ne saadaan yhden kesän aikana kasvatettua patakokoon ja parempiin suihin. Värikäskuoriset munat taas, no se on sitten tätä minun hihhulointia ja haaveilua. Saahan sitä haaveilla, aikuinen ihminen, valmiissa maalimassa…

Araucanat painelivat ulos saman tien kun reitti oli selvä ja niiden annankin ulkoilla ihan oman olon mukaan. Araucana on Etelä-Amerikasta kotoisin oleva pitkäsäärinen ja kylmänkestävä, suht kookas rotu, niin niiden ulkoilu näillä keleillä on ihan jees. Tai ainakin niin luulin.

Maransit tietysti nostivat kovan metakan kun Araut pääsivät ulos. Koska Maransien puolen ikkuna oli turvonnut kosteudessa niin, etten saanut sitä kunnolla auki, niin päätin kantaa jytkyleet ulkotarhaan. Kana tai pari kerrallaan koppasin paksupyllyjä kainaloon ja kipitin ulkotarhaan, jossa Teukka koira piti vahtia ja laski, että kukaan ei häviä matkalla. Koirat kun eivät kovin hyvin osaa laskea, niin Pikkumaccokukko livahti rakennuksen ja tarhan välistä vapaaseen ulkoiluun. Artsi Arau tietysti toivotti sen hevonkuuseen omien lyyliensä läheisyydestä, ja koska tontilla ei ponien havuja juuri kasva parkkeerasi Pikkumacco itsensä trampoliinin alle.

Artsi ehkä ei pitänyt kolmeakymmentä varometriä riittävänä vaan johdatti omat frouvansa Kanilan alle. Toivoin vain, että lokakuun sijaistaneet apurit eivät ole laittaneet sinne rotanmyrkkyä kanasten löydettäväksi, ja jatkoin kantokyytiläisten palvelemista.

Maransit sen sijaan ryhtyivät heti kylpemään ulkotarhan kuivassa, mutta takuulla viileässä maassa. Muistattehan nämä raukat jotka vasta viikko sitten pakotin sisälle puhtaille ja hyvin hyvin epäilyttäville puruille. Onneksi nyt sää armahti kanaset kamalalta sisäkohtalolta. Rakennusmuovilla vuorattu ulkotarha, jossa muutama kuutio kompostipehkua pöhisee pysyy hyvin plussalla nollakeleillä ja pikkupakkasilla.

Kanalla on pieni reviiri ja tiukat rutiinit

Kun kaikki suklaamunienmunijat olivat saaneet kyydityksen, huomasin sivusilmällä, että Araucanat ovat kadonneet. Normaalisti en olisi asiaan kiinnittänyt huomiota, sillä kanat kyllä osaavat ulkoilla ja palata takaisin kotiinsa. Mutta koska Araucanojen ulkotarha sijaitsee ihan eri puolella pihaa ja ovat oppineet sillä puolella ulkoilemaan ja tulemaan takaisin tarhaan, niin nyt ensimmäistä kertaa talvipaikasta ulkoilua pidän vähän silmällä, etteivät eksy tielle, pöpelikköön tai muuten pahoille teille. Oikeastihan kanoilla on hyvin pieni reviiri, pysyvät huudeilla ja varsinkin meillä missä kukot ovat jakaneet pihan osat, reviireillä pysytään visusti.

Kun kanan asuttaa uuteen paikkaan on sen hyvä antaa olla viikon pari uudessa paikassa kotiutumassa ennen vapaata ulkoilua, jotta oppii mieltämään uuden paikan kodikseen ja turvakseen. Jos kana pääsee vapaaksi liian aikaisin niin se voi koittaa etsiä reittiään vanhaan kotiin, eli eksyä, varsinkin jos ei ole ehtinyt uuteen parveensa parveutua tai kukko ei osaa vielä uudesta pitää huolta.

Kun kanat päästetään ensimmäisiä kertoja vapaaksi ulkoilemaan uudesta paikastaaan, on hyvä toimia näin muutamien ensimmäisten kertojen ajan, jotta oppivat. Ovi jätetään auki ja annetaan kanan mennä omatoimisesti ulos sillä aikataululla kun utelias itse haluaa. Ovi, ikkuna tai kulkuluukku, mikä oven virkaa toimittaakaan, jätetään auki, jotta kana saa itse palata takaisin kun siltä tuntuu.

Jos ekalla ulkoilukerralla ovi on läimähtänyt kiinni niin kana hätäänty eikä opi löytämään reittiä takaisin kotiin. Kun reitti on tuttu ja tiedossa, ei ovella niin ole väliä. Osaavat mennä kiinni olevan oven eteen runkumaan ja marmattamaan, jolloin kanailija saa laittaa hippulat vinkumaan tarjotakseen ovimiehen palveluksia paheksuvan motkotuksen saattelemana.

Kastuminen on hengenvaarallista

Joten lähdin etsimään Araucanojani varmistaakseni, että ulkoilijat eivät eksy liian kauas ja löytävät aikanaan takaisin Kanilan ovelle ja sisälle omaan karsinaansa. Kanat löytyivätkin nopeasti kaninpissakompostia tarkkomasta, mutta onneksi kiersin myös rakennuksen toiselle puolen. Kukko Artsi Arau oli löytänyt sadevesiasian. Luojan lykky, että plussakeliä oli kestänyt vasta vuorokauden ja sadevesiastiassa kellui kohtalaisen kokoinen jäämöykky, joka varmisti, että Artsi yrityksistään huolimatta jäi vain puolisukeltajaksi.

Kukkoa sadevesitynnyrissä

Yhtään ei uimamaisteri laittanut hanttiin kun kaappasin märkäläisen kainaloon ja juoksujalkaa sisälle kuivattelemaan. 

Ja taas sai Teukka-koira töitä: vahti Arau matameja, joille tällä puolen pihaa ulkoilu oli aivan uusi kokemus ja kukoton ulkoilu ennen kuulumatonta. Tämä oikeasti rotantappajan ja vahtijan hommia hoitava nelijalkainen sai nyt omatoimisesti opetella laumanpaimennusta. Tiedän jo, että se ei eläviä kanoja syö, ei edes nirhaise, joten asialle ajatustakaan uhraamatta uskalsin jättää sen kanasten kaveriksi.

Kun Artsi oli kuivailtu, löytyivät paimennetut Kanilan alta yhdestä rivistä lautakasan päältä kurkkimasta. Paimentajan kököttäessä säädyllisen välimatkan päässä, mutta yhtä lailla rakennuksen alla ja rivimuodostelman mukaisesti nokka kohti etupihaa.

Entäs sitten Pikkumacco? Huuteli päivän valoisat tunnit trampoliinin alla, jonne välillä huikkasin: ”Menehän nyt jonnekin syömään, etnää siellä voi töröttää koko päivää”. Illan tullen kiekaisut hiljenivät ja ajattelin käydä hämärän turvin nappaamassa syliä karttavan kukkosen omaan parveensa. Vaan illan tullenpa ei trampan alla näkynyt kukon kukkoa. 

Pyörähdin katsastamassa kesätarhankin, jossa pikkukukot välillä koittavat edelleen yöpyä, vaikka se on ollut pois käytössä elokuun lopusta asti. Kesätarha on iso ja kattamaton laiduntarha alapihalla, jonne syksyiset sadevedet kivasti valuvat tehden vihreästä maasta mutaista mössöä. Ei näkynyt Maccosta mutavellissäkään.

Tässä vaiheessa hain otsalampun ja ryhdyin pyörittelemään päätäni kuin pöllö, jotta valokeila tavoittaisi karkulaisen. Katselin puut, pinot ja muut. Ei näkynyt. Yleensä karkulaiset menevät jonnekin korkeahkolle, mutta lähelle omia reviirejään nukkumaan. Meidän peltotontin pikkupuut oli nopeasti katseltu. Moni niistä ei pikkuisen, 4 kiloisen, kukkosen painoa kestäisikään.

Lopulta Macconen löytyi oman parvensa muovitarhan ulkokulmalta pinottujen kukkaruukkujen päältä tihkusadetta niskaan valuttavan räystään alta. Sain siis jo toisen kukon kuivailun samalle päivälle. Mielessä kyllä kävi, että pitäisikö siirtyä vesilintujen kasvatukseen, kun tämä kerta on tällaista jatkuvaa vesileikkiä. Kuivailujen jälkeen vein Pikkumacconi takin sisässä omaan parveensa yöksi. Pääkukko Macho sille hieman urahti, että missäs olet eksynyttä lammasta esittänyt.

Kanalle kastuminen kylmillä keleillä voi olla vaarallista, koska märkä höyhenpuku ei lämmitä. Höyhenten lämmittävyys perustuu ilmaan höyhenten ja sulkien lomassa. Ilmava höyhenpuku eristää kanan kylmältä ulkoilmalta. Olet varmasti nähnyt pakkaskelissä pörhenteleviä punatulkkuja. Samalla efektillä kana pitää itsensä lämpimänä. Märkä höyhen ei pörhisty vaan päinvastoin on kylmä ja kylmentää kanan kehon nopeasti. 

Märkä höyhenpuku on sama kuin ihmisellä olisi märkä puuvillainen paita päällä. Montaa tuntia ei kroppa lämpimänä pysy ja varmana saa hyvät yskätaudit aikaiseksi. Siksipä märän kanan kuivaus pyyhkeellä ja föönillä ei ole mitenkään liioittelua. Saman tekisit koirallesi tai kissallesikin, eikö?

Että tämmöinen itsenäisyyspäivän aatto vietettiin Siltajoella. Toivotan mukavaa (ja rauhallisempaa) itsenäisyyspäivää koko Suomenniemelle ja ulkosuomalaisille myös!

Jutussa mainituista aiheista löydät lisätietoa näistä artikkeleista:

Kalkkijalkapunkki - hoito ja ehkäisy

Rotuesittely Marans

Kanalan lämmitys kestopehkulla

Kukkoiluja – kukon aggressiivinen käytös
Tarvitsevatko kanat kukkoa? 

Rottakoira töissä lintutilalla

Kana on rutiinieläin

Kana ei ole vesilintu- sateelta suojaaminen 

Rotuesittely Araucana – ei julkaistu

Rotuesittely Kääpiökoch – ei julkaistu