Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi

 

ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  

noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  

Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa.

Luonne

Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen

Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 

Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde

Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä. 

Lähteet

Omien kokemusten lisäksi tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/

Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen 
Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen