lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kanakirjeen maistiaisia


Keski-Suomessa soratiet raikaavat kun tuhannet hevosvoimat jylläävät. Minäkin kaahaan, ruovin ja soraa pöllytän. Runoratsullani. Tällä hetkellä piehtaroidaan ja teutaroidaan Kanakirjeen parissa. Siksi tämän viikon blogipäivitys jääkin nyt vain tällaiseksi teaseriksi, eli maistiaiseksi, Kanakirjeen sisällöstä.

Kirjeen väliotsikot ja aihe-alueet ovat tällaiset:
  • Pintojen siivous ja tarkistus
  • Kalkkimaalaus
  • Kesäkanoille ajoissa talvikoti
  • Talveen valmistautuminen

Ote kappaleesta Kalkkimaalaus:


Kalkkimaalia käytetään eläinsuojissa kahdesta syystä:

  1. Loisehkäisy ja desinfiointi
  2. Valaistuksen tehostaminen

Kalkkimaali on valmistettu sammutetusta tuhkasta, teit sen itse tai ostit valmiin pönikän, niin teho on sama. Sammutettu tuhka on niin hurjan emäspitoista, että se tappaa hyönteisiä. Kalkkimaali lälli täyttää hyvin kaikki puunkolot ja raot tukahduttaen mahdollisia rakenteissa eläviä ulkoloisia. 

Kalkkimaali sopii käsittelemättömälle puulle ja betonille. Vanerissa tai lakatussa puussa kalkkimaali ei pysy (montaakaan viikkoa). 

Käsiteltäviä pintoja ei tarvitse pestä, eikä vanhoja kalkkimaaleja rapsia pois. Minä puolihuolimattomasti hankaan märällä sienellä kakkaroiskeita pois ja harjalla humautan pölyt vex ja muutoin vain vetelen uuden lällin vanhan päälle.


Jotkin kohdat tarvitsevat muutaman lällättelykerroksen, puhtaimpiin pintoihin (esim katto) riittää kerta vetely. Kalkkimaali on aika vetelää ja sitä ei tavallaan maalata, vaan lätkitään, töpötellään tai vedellään pinnoille. Märkänä kalkkimaalin peittävyys ei näy, mutta valkaistuu kuivuttuaan. Kuivumisen jälkeen näkee jos joku kohta kaipaa lisäystä.



Kanakirje ilmestyy sähköpostiisi 1.8.2017. Muistahan mulkoilla mailiasi, etteivät vinkit vilistä sivu suun. Jos et vielä ole tilannut Kanakirjettä, mutta haluaisit maksuttomia ohjeita ja opastuksia kanamaiseen arkeesi, niin hyppää mukaan tästä linkistä

Jos et jaksa odotella tiistaihin asti, niin vilkuileppa viikonloppupuhteinasi vaikka jokin seuraavista opastuksista:

Kivipiira - Kanojen ruuansulatus tarvitsee soraa  
Kuollut tipu ei ollutkaan kuollut  
Kuinka saadaan kana lopettamaan hautominen
Kana ei ole vesilintu - sateelta suojaaminen

Kuulemisiin!




lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kana ei ole vesilintu - sateelta suojaaminen



Kostea ja kolea keli altistaa kanaa vilustumiselle tai paleltumiselle, ihan niin kuin ihmistäkin. Kanailijan tulee huolehtia, että vaikka taivaalta sataisi esterin varpaita niin kanoilla on ulkotarhaissaankin aina kuivia ja sateensuojaisia kohtia. 



Vesisade on kanalinnulle vaaraksi kahdella tapaa:
  1. Linnun kastuminen
  2. Märässä maassa eläminen
Tässä artikkelissa käydään läpi kuinka kanojaan voi auttaa sadeviikkojen aikana, ilman kanalaan telkeämistä tai kosteuden aiheuttamia ongelmia.

Roduissa on eroja 

 

Toiset rodut ovat sateelle herkempiä, eivätkä tykkää ulkoilla märällä. Esimerkiksi sulkajalkaisille roduille jatkuva kastuminen ja sulkien takia jalkojen pidempään märkänä pysyminen altistavat jalkasuomujen kuivumiselle. Kuivana harottavan suomun alle kertyy helpommin likaa tai pääsee pesiytymään kalkkijalkapunkki.

Hyvin lyhytjalkaisilla roduilla mahakin viistää märkää maata, jolloin lintu voi jalkojen lisäksi kastua alapuoleltakin. 

Isot, pitkäjalkaiset rodut ja maatiaiset eivät ole moksiskaan pienestä sateesta, vaan painavat harja putkella pitkin pihamaata tonkimassa sateen esiin houkuttelemia kastematoja. Pinnalta kastuneet sulat vain ravistellaan kuiviksi ja sulkapuku hieman suojaakin sateelta. 

Tästä pääsenkin eiliseen tarinaan Maranseistani, joita väitetään hyvin kosteutta kestäväksi roduksi. 

Jo viikon verran Keski-Suomea on muistuteltu arkin rakentamisen tarpeellisuudesta, mutta koska minulla ei ole kaikkia eläimiä pareittain vaan parvittain, niin päädyin taas turvautumaan pressuihin. 

Maranseilla on iso ulkotarha, joka on osittain katettu valokatteella. Minun kävi sääliksi isoja lintuja, jotka yöllisissä mielikuvissani yrittivät valokatteiden alla väistellä sivuvihmontaa. Auttaakseni elukoitani selviämään vedenpaisumuksesta ja rakeista raahasin tarhaan tikapuut, monta pitkää lautaa, riukua ja rankaa, ja ryhdyin viritelemään pressusta lisäkattoa. Aputoimenpiteet tein tietysti sen sankimman kuuron aikana.

Ylöspäin kurottelu ja virityksen kiinnityksen näkeminen on vaikeaa kun vesipisarat pommittavat suoraan pupilleihin, mutta mitäpä sitä ei lintustensa vuoksi tekisi. Nämä paksut lintuseni osasivatkin arvostaa läpimärkänä urakointiani ja lähtivät tarhan katetulta alueelta ja ovesta ulos ihan suoraan rankkasateeseen nurmikolle bilettämään. Luulisi, että kova vesirytke pelottaisi tai saisi paksupyllyt palaamaan suojaan, mutta kattia kanssa. Onnellisena painelivat pakoon paimennusyrityksiäni ja päädyinkin yksin nököttämään tarhaan pressuni alle. Jatkossa kutsun näitä kelejä kananilmoiksi!

Kastuminen tulee estää ja kastunut kuivata


Ihan täysin märäksi kastunut kana täytyy kuivata ja ottaa lämpimään siksi aikaa, että sulkapuku kuivuu. Kuivattelua voi nopeuttaa ihan pyyhkeellä pyyhkimällä ja hiustenkuivaajalla lämmittämällä. 

Märkä sulkapuku kanalla vastaa ihmisellä märkää paksua puuvillapukua: kuivuu hitaasti, eikä lämmitä tippaakaan. Mitä nuorempi, pienempi tai heikompikuntoinen lintu on kyseessä, sitä huolellisempi pitää olla kastumiselta ehkäisyssä.

Eikä kastuminen ei ole haitaksi paitsi linnuille, vaan myös lintujen asujaimistolle. Suomen kesä jossa ripsii ja vihmoo joka suunnasta kastelee parhaitenkin katetun ulkotarhan. Märkä maa on kylmä ja koska kanaset eivät käytä kumppareita voi viikkotolkulla kylmässä seisoskelu alkaa ottaa pattiin. Ainakin kylmässä säässä lämpimänä pysyminen haukkaa hieman enemmän energiaa, joten huolehdi energiapitoisesta ruokinnasta sadeviikkojen aikana.

Kylmyyden lisäksi märässä maassa bakteerit ja virukset elävät railakkaammin kuin kuivassa. Koska kanat kuopsuttavat maasta suuhunsa yhtä jos toista, niin maaperässä muhivat monen vuoden muhennokset voivat avata riehakkaan ripaskahanan.


Ulkotarhan suunnittelulla ja rakenteilla pystytään kastumista ehkäisemään paljon, mutta jälkikäteenkin on jotain tehtävissä.



http://eepurl.com/czw7wn

Kuiva alusta

 

Hiekka tai hiekkainen sora on hygieenisin pohja kanoille. Hiekka kuivuu nopeasti, on lämmintä ja siitä kakkojen haravointi pois on helppoa. Lisäksi kanat rakastavat kylpemistä lämpimässä hiekassa ja löytyyhän sieltä myös kivipiiraan täytettä. 
 
Minä lapioin pari peräkärryllistä hiekkaa ulkotarhoihini joka kevät. Syksyisin tai kevättalvella lapioin sen saman hiekan pois kukkamaiden ja nurmikon kevennykseksi ja lannoitteeksi. Työlästä kyllä, mutta satakertaa miellyttävämpää kuin ripuloivien kanojen lääkitseminen ja avuttomana vaivaisten vieressä vaikerointi.

Rinne tai harjuksi muotoiltu maa kuivaa myös nopeasti kun vesi pääsee valumaan pois. Kastunutta tarhan pohjaa voi kuivittaa purulla, turpeella tai vaikka parilla paalilla heinää. Olennaista on, että kanat eivät ole jatkuvalla syötöllä vasten märkää maata. 

Minä en myöskään tarkoituksella nakkaa kanoille maahan nokittavia, vaan jyvät, siemenet ja muut ruuat tarjoillaan astioista. Hoitavat kyllä ihan kiitettävästi astioiden kaatelun, automaattien availun ja ylenmääräisen kauran kylvämisen sekä maan tonkimisen. 

Ylivarovaisuuteeni märän maan kanssa on syynä tonttimme savikkoinen pohja. Savikko kastuttuaan pysyy märkänä kauan ja aiheutti eräänä sadekesänä kokkidioosi-epidemian. Kokkidioosi on kanojen hoitoa vaativa ripulitilanne, josta kirjoitan artikkelin tuonnempana. Siihen asti usko minua: et halua kanojesi kokevan vastaava!

Suojaaminen

 

Sateella valtaosa kanailijoista pitää lintujaan katetuissa tai ainakin osittain katetuissa tarhoissa. Aina katekaan ei riitä estämään tarhan kastumista vaan tarvitaan väliaikaisia virityksiä. Minä olen toimivien ja toimimattomien viritysten kruunaamaton maaliman mestari. Eikähän se ole mestari eikä mikään, joka ei haali opetuslapsia. Siksipä suu vaahdossa tyrkytän aina virityskokemuksiani muillekin.

Hölpötyksistäni huolimatta pressut ovat nopea ja helposti kaikkien ulottuvilla oleva edullinen ratkaisu kanatarhojen suojaamiseen. Pressuja on vaikka minkä kokoisia ja värejäkin löytyy ruhtinaalliset vihreä ja valkoinen. Vihreä pimentää, jos on tarvetta myös varjostukselle, mutta kaupasta hohtavan valkoisena haettu pressu ei kauaa hohtele.


Tarhan rakenteisiin voi nakuttaa nauloja tai koukkuja joihin pressuja ripustaa. Näin saa nopeasti tarhaan tuulelta ja roiskevedeltä suojaavan seinämän. Auringon taas jakaessa armoaan voi pressun käydä nostamassa pois naulasta. Jos myrskyjen jälkeen pressujaan joutuu useinkin keräilemään naapurien pelloilta, niin ehkä kannattaa kokeilla kiinnitystä nippusiteillä. Suosittelen riittävän kokoisia nippareita, sillä kylmässä syysmyrskyssä salamavalojen rytkeessä pienten nippusiteiden ährääminen kohmeisin sormin pressu silmillä on kokemus, jota ei tahdo toistaa (joka kesä).


Jos pressua käyttää tarhan katteena, niin alle kannattaa laittaa useampikin lauta ja lankku, sillä pienikin kuuro kerää isolle pressulle ihmeen paljon vettä. Vesilämpäre painaa pressun kuopalle ja raskas vesimassa laittaa kiinnikkeet koville. Seisova vesi alkaa pikkuhiljaa tihkua halvimpien pressujen läpi. Siksi täytyy muistaa töniä vesiä pois päivittäin. Meillä vedentönimiset ovat aina yleisöä keräävää sadepäivän virikettä.

Jos pressua käyttää jatkuvana katteena, niin kannattaa rakentaa tarpeeksi kallistuskulmaa ja riittävän pitkälle ulottuva ”räystäs”, että säästyy vedentönimisiltä ja räystäältä tippuvan veden räiskymiseltä tarhaan. Pressun saa pingotettua kireälle kun renkaisiin ripustaa painot roikkumaan. Tällöin vettä ei pääse kerääntymään ja painamaan pressua kuopalle. 

Kaneille rakentamiini ulkotarhoihin olen aukeavan katon tehnyt pelkästä pressusta. Pressun alla on puukehikko ja kanaverkkoa, joka estää pressua painumasta kuopalle. Kaikesta kauneudestaan huolimatta erittäin toimiva ratkaisu!

Yhteenveto 


  • Estä kastuminen tarhojen etukäteissuunnittelulla ja fiksuilla rakenteilla
  • Rajoita vapaata ulkoilua sateella ja märällä
  • Kuivaa ja lämmitä kastuneet kanaset
  •  Viritä hätäapuja ääriolosuhteissa
  • Tanssi riittävän usein helletansseja, jotta koko Suomenniemi saisi jo kaipaamaansa hellettä. Ugh!

Tämä artikkeli on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1.7.2017 Kanakirjeen tilaajille. 

Kanakirje on kerran kuussa ilmestyvä ilmainen tietoisku vuodenajanmukaisia vinkkejä Kanailijan arkeen. Sadeosion lisäksi heinäkuun kirjeessä oli vinkkejä helteeltä suojaamiseen. Haluatko saada vinkit sähköpostiisi? Liity mukaan tästä 


http://eepurl.com/czw7wn





perjantai 14. heinäkuuta 2017

Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Suklaamunien munijat - muhkean upeat Maransit


Tässä artikkelissa kopeloidaan ja käpälöidään Marans rodulle tyypillisiä erittäin tummakuorisia munia. Rotuesittelysarjan ensimmäisen osan, jossa perehdytään rodun historiaan ja ominaisuuksiin voit lukea tästä
 

 

Himoitut suklaamunat 

Marans rodun kanojen oikeaoppinen munankuoren väri on erittäin tummanruskea tai jopa viininpunertava. Kuori voi olla tasaisen tumma tai tummien pilkkujen kirjoma. 

Aidoksi marans-rodun edustajaksi ei lasketa lintua joka munii värikartan numero 4 alle olevan sävyisiä munia, vaikka kyseinen lintu olisi takuulla marans-vanhempien aikaansaannos. Vähän samalla tavalla kuin silkkikanalla neljä varvasta on hylkäävä ominaisuus.

Munintasyklin ensimmäinen muna on tyypillisesti tummin. Munankuoren väri hieman vaalenee munintasyklin loppua kohden. Kanasta riippuen sykli on 4-5 munaa. Kesällä joku kanoista saattaa intaantua munimaan jopa 6 munaa viikossa.

Munankuori saa tumman värinsä ihan viimeisenä vaiheena munanmuodostuksen kuorten muodostumis vaiheessa. Ruskea väri on vain kuoren pinnassa ja se voi lähteä helposti pois vaikkapa kynnellä raaputtamalla. Toisin kuin araucanojen munankuoren sinivihreä väri, joka on läpi koko kuoren niin ulko- kuin sisäpinnalla.

Munankuoren tummaan väriin vaikuttaa ainesosa nimeltä protoporfyriini IX, joka vaikuttaa hemoglobinin muodostumiseen ja toimii osana klorofyllin fotosynteesissä, eli lehtivihreän muodostumisessa. Joten munankuoren tummuuteen vaikuttavat yhdisteet, joita on vihreissä kasviksissa ja esimerkiksi kuorimattomissa auringonkukan siemenissä. 

Testasin Maranseillani: ilman ak-siemen ruokintaa munat olivat aavistuksen vaaleampia, ak-siemen ruokinnalla kuoret olivat selvästi tummempia. Puhun sävyeroista, en radikaaleista muutoksista. Lähinnä sävyn tummuminen vaikutti parven jo valmiiksi tummiin muniin, kun asteikon alittavat munat eivät juurikaan värittyneet. 
Ak-siemen ruokinnassa täytyy kuitenkin pitää malttia, koska liiallisena se voi vaikuttaa veren hyytymistekijöihin, jolloin pienikin naarmu tai haava voi vuotaa kohtalokkaasti.

Maranskanan munankuoret ovat tummimmillaan ensimmäisen munintakauden ajan. Ensimmäisen sulkasadon jälkeen munankuoret hieman vaalenevat ja iän myötä vaaleneminen jatkuu. 

Kasvatustyö kysyy malttia, aikaa ja osaamista


Todella tummakuorisia munivien yksilöiden aikaansaamista pidetään hankala. Todella tummakuorisia tuottavia löytyykin vain sitoutuneilta ja vuosikausia kasvatustyötä tehneiltä kasvattajilta. Lisäisin ehkä jopa: Keski-Euroopasta. Valitettavasti vain kokeneet kasvattajat pitävät itsellään ne kaikista tummimpia munivat ja Maranseja onkin kohtuullisen vaikea löytää. 

Pitkäjänteistä, rehellistä ja asiaanpaneutuvaa kasvatustyötä Suomessa on tehnyt Raila Aitamurto, jonka lintuja ja osaamista uskallan suositella. Myös Jonna Tikalla on loistavia yksilöitä, mutta minunkaan vänkkäämistaidoillani en ole vielä onnistunut saamaan Jonnaa myymään lintusiaan. Ulkomailta munien tuonti vaatii byrokratiaa, lupia ja huolellista myyjään perehtymistä.

Kukko periyttää munankuoren väriä, mutta ei kuitenkaan pelasta tilannetta, mikäli emo on liian vaaleakuorisia muniva yksilö. Jälkeläiset tulevat munimaan jotain kukon kuoriutumismunan värin ja emon munimien kuorenvärin puolivälistä, eli molemmilla vanhemmilla on sormensa, vai sanoisinko munansa pelissä.  

Minä kerään siitosmuniksi vain parveni kaikista tummakuorisimmat munat, ja siitosparvessa jatkoon pääsevät vain tummia munivat. Liian vaaleita munivat jäävät ruokamunijoiksi, tai muuttavat sekuliporukkaan.

Myös siitosparven ruokinnassa olen nutturani kanssa tiukilla. Jaksan paasata emoparven ruokinnan tärkeydestä seuraavien sukupolvien kasvatuksessa. Tässäkin aiheessa valitettavasti olen oppirahani maksanut ja oppijani kyynelsilmin haudannut. Karvaiden kokemusten takia minusta on tullut hyvin varovainen siitosmunien ostaja. Uskallankin suositella siitosmunien ostajaa kysymään muitakin kysymyksiä kuin munien hintaa. Tule kirjoittamaan aiheesta tarkemmin tuonnempana. Sillä aikaa voit lukaista kokeneen ja osaavan Plymouth Rock kasvattajan ruokinta-ohjeet tästä.

Isot munat, isot tiput. Maransien pääkukkomme Marde tykkää doupata oluthiivapohjaista Proguttia. Tulee aina runkumaan kun Proguttia annostelen. Tiedä sitten onko isolla miehellä oluen tarve vai onko siitoskukon duuni B-vitamiineja kovasti kuluttavaa. En tiedä onko maranseilla suurempi B-vitamiinin tarve kuin muilla roduilla, ainakin proteiinipitoiset herneet häviävät nokkiin nopeammin kuin pienikokoisemmilla roduillani. Annankin Marden herkutella Progutilla enemmän kuin mitä säkin kyljessä ohjeistava etiketti periksi antaisi ja iloitsen siitosmunien ostajien raporteista vahvoista ja vilkkaista tipuista.


http://siltajoensirkus.blogspot.fi/p/siitosmunat.html

 

Vaikeuksia kuoriutumisessa

Alkuperäisten Maransien muniessa erittäin kookkaita munia on munien koon todettu aiheuttavan vaikeuksia kuoriutumiseen. -70 luvulta eteenpäin on (Ranskassa) jalostettu Maransia munimaan enemmän, jolloin jalostuksella on hieman menetetty munankuoren syvää väriä ja munakokoa. Silti edelleen joillain sukulinjoilla voidaan törmätä kuoriutumisvaikeuksiin.

Kuoriutumisen ongelmat ilmenevät niin, että osa tipuista saattaa saada nokkansa ulos, mutta ei pääse kuoriutumaan/kairaamaan munan kantta kunnolla auki. Syitä tälle ei varmuudella tiedetä. On oletettu isompien munien kuoren olevan liian vahva tipulle tai isoissa munissa olevien tipujen kasvaneen niin suuriksi, etteivät mahdu kääntymään kuoren nakuttelua varten.

Kuoriutumisvaikeutta ehkäisee kuoriutumiskosteus. Osa kasvattajista suihkuttelee munia kuoriutumisvaiheessa suihkepullolla tai nostaa koneen kuoriutumiskosteuden hyvin korkeaksi. Tässä on vaarana, että hitaammin kuoriutuvat tipuset saattavat hukkua kuoriinsa, mikäli kosteaa kuoriutumisvaihetta kestää pitkään.

Minä olen kokeillut ja päässyt 100% onnistumistuloksiin pumpuliaskarteluilla. Niin. Mitäpä minä en keksisi tehdä vaikeimman kautta? Kun Maransien on aika kuoriutua, niin kyttään ja kuuntelen konetta tiiviisti. Kun ensimmäinen nokka on ulkona. Sujautan käden koneeseen, nappaan nokan ulkoiluttajan ja pyöräytän märällä pumpulitukolla rinkulan siihen kohtaan munaa, josta tipu kairaa munan hatun irti. Ja vauhdilla pumpuloitu nokkamuna takaisin koneeseen. Tällöin tipuset kuoriutuvat nopeasti, jopa puolessa tunnissa on pumpulipumputettu tipunen pihalla munastaan ja aloittaa karmean karjunnan tovereilleen.

Toverit kuulevat hoputuksen ja poukkaavat nokkansa pihalle yksiöistään ja minä pyöräyttelen märällä pumpulitukolla kuoritumiskohdat nokkaville nökkösille. Kastelen siis vain kairaamiskohdan, en koko ilmatilaa, enkä koko munaa. Vaivalloista? Kyllä. Mutta ei läheskään niin vaivalloista kuin aukoa kuoriutumatta jääneitä raatoja ulos munista kerta toisensa jälkeen.

Aluksi oletin toki haudontaepäonnistumisten johtuvan haudontakoneideni olosuhteista. Säädin kosteuksia, vaihdoin konetta ja haudotin munia myös eri kanojen alla. Samoin kuoriutumisongelmin. Samaan aikaan samoilla hautojilla, samoilla koneilla, samoilla haudonnoilla muut rodut kuoriutuivat ongelmitta, joten tulin selvään johtopäätökseen, että Maransit tarvitsevat toisenlaiset olosuhteet.

Jos mielikuvittelen tuota kosteuden merkitystä, niin voisin luulla, että merenrantakaupungista kotoisin oleva sulkajalkainen rotu olisi altistunut A) korkemmalle ilmankosteudelle ja B) sulkajalkahautojan käppäiltyä kosteassa ruohikossa aiheuttanee märät jalat kosteuden nousun muniin. En tiedä onko tuolla teorialla mitään todellisuuspohjaa, mutta koitan aina keksiä asioille selityksiä ja kuulustella luontoäitiä, että miten hän homman hoitaisi.

Haudonta ei ole munien muhittamista

Haudonnassa ilmankosteuden lisäksi ilmankierrolla on suuri merkitys. Kun kuoriutuminen alkaa olla käsillä, tökkää tipu munassa nokkansa munan tylpän pään ilmatilaan ja aloittaa hengitysharjoitukset. 

Haudontakoneen ilman tulee vaihtua, jotta munan ilmatilassa riittää tipulle happea. Juuri tällöin moni hautoja sulkee koneen ilmaluukkuja nostaakseen kuoriutumiskosteutta, ja tässä on riskinsä. Kosteus toki kannustaa tipua kuoriutumaan, mutta liian aikainen kosteuden nosto voi saada tipun kuoritumaan liian aikaisin TAI hukkumaan kuoreensa, kun ilmatilassa ei riitäkään happi. 

Ilmankierrosta tulee pitää huoli ja kosteutta nostaa veden pinta-alaa lisäämällä, ei ilmanvaihtuvuutta vähentämällä. Laadukkaimmissa koneissa ilmanvaihdosta vastaa tuuletin.

Liian matalalla kosteudella on myös vaaransa. Tipu joka on nokan kairannut läpi kuoresta päästää reiästä ilmaa munaan. Jos ilma on liian kuivaa voi munankuoren kalvo kuivua ja tarttua tipuun kiinni. Tällöin tipu ei pääse kääntymään ja viemään loppuun kuoritumiskairausta ja kuolee kuoreensa, mikäli sitä ei auteta. Kuoriutujan auttaminen on aina hankalaa ja tuloksena voi olla kuollut tipu. Parempi onkin varmistaa optimaaliset haudonta- ja kuoriutumisolosuhteet kuin korjata virheitä. Muistetaanhan, että "Luonto karsii heikoimmat" - lausahdus ei päde jos luomakunnan kruunu leikkii vajavaisella osaamisella tai puolihuolimattomilla haudontakoneilla.

Jos tipua kuitenkin päätyy/joutuu auttamaan, niin taas märkää pumpulia käpälään ja munankuoren ja -kalvon tuputtelua ja VAROVAISTA kuorimista. Älä kisko! Mikäli kalvo on kuivunut tipuun kiinni, on se hyvin tiukassa ja pahimmoilleen kalvoa repimällä voi repäistä irti palan tipun nahkaa tai jopa siiven. Parempi on kostuttaa kalvoa kunnolla ja varovasti irrottaa märkää kalvoa untuvista. Tipu kyllä kuivuu haudontakoneessa tai tipunaariossa, jahka on päässyt ulos munastaan. Nokkaa älä kostuta, ettei vedä vettä keuhkoihinsa!

Kääpiökoch Pikkumusta Marans-tipujen emona
Mikäli kuoriessa yhtään pirskahtaa verta, täytyy kuoriminen lopettaa heti. Tällöin on vielä kalvoissa verenkiertoa ja tipu voi vuotaa kuiviin. Eli kertaan: parempi on järjestää optimaaliset olosuhteet kuin korjata virheitä. 

Erittäin varteenotettava vaihtoehto hyviin hautomatuloksiin on myös hautomainnokkaan rodun edustaja kanalan kaunistuksena ja tipujen tehtailijana (silkki tai kääpiökoch, vink, vink!)


Seuraavat julkaistavat

Ensi perjantaina blogissa ei munailla vaan grillataan kukkoa. Pysy kanavalla ja tule nautiskelemaan maukkaasta reseptistä, jossa apupoikina pyörivät Siltajoen Sirkuksen hyvää elämää viettäneet viiriäiskukot.



Haluatko saada vieläkin enemmän? Kanakirjeen tilaajille jaan ohjeita, joita en julkaise blogissa. Kanakirje ilmestyy kuun ensimmäinen päivä sähköpostiisi ja sisältää vuodenajan mukaisia vinkkejä kanailuun. 

Helmikuun Kanakirjeessä idätimme kauraa, maaliskuussa katsastimme ulkotarhan kuntoa, huhtikuussa kierrettiin "sika säkissä"-syndrooma kanakaupoilla. Toukokuun kanakirje meni munille ja lupaamani livevideo odottaa edelleen teknisten ongelmien ylittämistä, mutta kesäkuussa sain kynsiini ja jaoin lukijoilleni loistavan opinnäytetyön pienkanalan tautisuojauksesta. Heinäkuussa opastin helteen ja sateen aiheuttamien kananhoidollisten pähkäilyjen kanssa. 

Jos olet jo tilaaja ja joku aihe on mennyt sivu suun, niin kurkkaa sähköpostiohjelmasi Roskaposti- ja Tarjoukset kansiot. Merkkaa Siltajoen Sirkus luotettavaksi lähettäjäksi ja varmista, että paatos ei toista pötki piiloon.

Tilaa maksuton Kanakirje tästä






perjantai 7. heinäkuuta 2017

Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi




 


ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  
noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  
Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa.

Luonne


Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen


Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 


Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde


Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä.

Lähteet

Omien kokemusten lisäski tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/


Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen 
Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen