perjantai 14. heinäkuuta 2017

Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Suklaamunien munijat - muhkean upeat Maransit


Tässä artikkelissa kopeloidaan ja käpälöidään Marans rodulle tyypillisiä erittäin tummakuorisia munia. Rotuesittelysarjan ensimmäisen osan, jossa perehdytään rodun historiaan ja ominaisuuksiin voit lukea tästä
 

 

Himoitut suklaamunat 

Marans rodun kanojen oikeaoppinen munankuoren väri on erittäin tummanruskea tai jopa viininpunertava. Kuori voi olla tasaisen tumma tai tummien pilkkujen kirjoma. 

Aidoksi marans-rodun edustajaksi ei lasketa lintua joka munii värikartan numero 4 alle olevan sävyisiä munia, vaikka kyseinen lintu olisi takuulla marans-vanhempien aikaansaannos. Vähän samalla tavalla kuin silkkikanalla neljä varvasta on hylkäävä ominaisuus.

Munintasyklin ensimmäinen muna on tyypillisesti tummin. Munankuoren väri hieman vaalenee munintasyklin loppua kohden. Kanasta riippuen sykli on 4-5 munaa. Kesällä joku kanoista saattaa intaantua munimaan jopa 6 munaa viikossa.

Munankuori saa tumman värinsä ihan viimeisenä vaiheena munanmuodostuksen kuorten muodostumis vaiheessa. Ruskea väri on vain kuoren pinnassa ja se voi lähteä helposti pois vaikkapa kynnellä raaputtamalla. Toisin kuin araucanojen munankuoren sinivihreä väri, joka on läpi koko kuoren niin ulko- kuin sisäpinnalla.

Munankuoren tummaan väriin vaikuttaa ainesosa nimeltä protoporfyriini IX, joka vaikuttaa hemoglobinin muodostumiseen ja toimii osana klorofyllin fotosynteesissä, eli lehtivihreän muodostumisessa. Joten munankuoren tummuuteen vaikuttavat yhdisteet, joita on vihreissä kasviksissa ja esimerkiksi kuorimattomissa auringonkukan siemenissä. 

Testasin Maranseillani: ilman ak-siemen ruokintaa munat olivat aavistuksen vaaleampia, ak-siemen ruokinnalla kuoret olivat selvästi tummempia. Puhun sävyeroista, en radikaaleista muutoksista. Lähinnä sävyn tummuminen vaikutti parven jo valmiiksi tummiin muniin, kun asteikon alittavat munat eivät juurikaan värittyneet. 
Ak-siemen ruokinnassa täytyy kuitenkin pitää malttia, koska liiallisena se voi vaikuttaa veren hyytymistekijöihin, jolloin pienikin naarmu tai haava voi vuotaa kohtalokkaasti.

Maranskanan munankuoret ovat tummimmillaan ensimmäisen munintakauden ajan. Ensimmäisen sulkasadon jälkeen munankuoret hieman vaalenevat ja iän myötä vaaleneminen jatkuu. 

Kasvatustyö kysyy malttia, aikaa ja osaamista


Todella tummakuorisia munivien yksilöiden aikaansaamista pidetään hankala. Todella tummakuorisia tuottavia löytyykin vain sitoutuneilta ja vuosikausia kasvatustyötä tehneiltä kasvattajilta. Lisäisin ehkä jopa: Keski-Euroopasta. Valitettavasti vain kokeneet kasvattajat pitävät itsellään ne kaikista tummimpia munivat ja Maranseja onkin kohtuullisen vaikea löytää. 

Pitkäjänteistä, rehellistä ja asiaanpaneutuvaa kasvatustyötä Suomessa on tehnyt Raila Aitamurto, jonka lintuja ja osaamista uskallan suositella. Myös Jonna Tikalla on loistavia yksilöitä, mutta minunkaan vänkkäämistaidoillani en ole vielä onnistunut saamaan Jonnaa myymään lintusiaan. Ulkomailta munien tuonti vaatii byrokratiaa, lupia ja huolellista myyjään perehtymistä.

Kukko periyttää munankuoren väriä, mutta ei kuitenkaan pelasta tilannetta, mikäli emo on liian vaaleakuorisia muniva yksilö. Jälkeläiset tulevat munimaan jotain kukon kuoriutumismunan värin ja emon munimien kuorenvärin puolivälistä, eli molemmilla vanhemmilla on sormensa, vai sanoisinko munansa pelissä.  

Minä kerään siitosmuniksi vain parveni kaikista tummakuorisimmat munat, ja siitosparvessa jatkoon pääsevät vain tummia munivat. Liian vaaleita munivat jäävät ruokamunijoiksi, tai muuttavat sekuliporukkaan.

Myös siitosparven ruokinnassa olen nutturani kanssa tiukilla. Jaksan paasata emoparven ruokinnan tärkeydestä seuraavien sukupolvien kasvatuksessa. Tässäkin aiheessa valitettavasti olen oppirahani maksanut ja oppijani kyynelsilmin haudannut. Karvaiden kokemusten takia minusta on tullut hyvin varovainen siitosmunien ostaja. Uskallankin suositella siitosmunien ostajaa kysymään muitakin kysymyksiä kuin munien hintaa. Tule kirjoittamaan aiheesta tarkemmin tuonnempana. Sillä aikaa voit lukaista kokeneen ja osaavan Plymouth Rock kasvattajan ruokinta-ohjeet tästä.

Isot munat, isot tiput. Maransien pääkukkomme Marde tykkää doupata oluthiivapohjaista Proguttia. Tulee aina runkumaan kun Proguttia annostelen. Tiedä sitten onko isolla miehellä oluen tarve vai onko siitoskukon duuni B-vitamiineja kovasti kuluttavaa. En tiedä onko maranseilla suurempi B-vitamiinin tarve kuin muilla roduilla, ainakin proteiinipitoiset herneet häviävät nokkiin nopeammin kuin pienikokoisemmilla roduillani. Annankin Marden herkutella Progutilla enemmän kuin mitä säkin kyljessä ohjeistava etiketti periksi antaisi ja iloitsen siitosmunien ostajien raporteista vahvoista ja vilkkaista tipuista.


http://siltajoensirkus.blogspot.fi/p/siitosmunat.html

 

Vaikeuksia kuoriutumisessa

Alkuperäisten Maransien muniessa erittäin kookkaita munia on munien koon todettu aiheuttavan vaikeuksia kuoriutumiseen. -70 luvulta eteenpäin on (Ranskassa) jalostettu Maransia munimaan enemmän, jolloin jalostuksella on hieman menetetty munankuoren syvää väriä ja munakokoa. Silti edelleen joillain sukulinjoilla voidaan törmätä kuoriutumisvaikeuksiin.

Kuoriutumisen ongelmat ilmenevät niin, että osa tipuista saattaa saada nokkansa ulos, mutta ei pääse kuoriutumaan/kairaamaan munan kantta kunnolla auki. Syitä tälle ei varmuudella tiedetä. On oletettu isompien munien kuoren olevan liian vahva tipulle tai isoissa munissa olevien tipujen kasvaneen niin suuriksi, etteivät mahdu kääntymään kuoren nakuttelua varten.

Kuoriutumisvaikeutta ehkäisee kuoriutumiskosteus. Osa kasvattajista suihkuttelee munia kuoriutumisvaiheessa suihkepullolla tai nostaa koneen kuoriutumiskosteuden hyvin korkeaksi. Tässä on vaarana, että hitaammin kuoriutuvat tipuset saattavat hukkua kuoriinsa, mikäli kosteaa kuoriutumisvaihetta kestää pitkään.

Minä olen kokeillut ja päässyt 100% onnistumistuloksiin pumpuliaskarteluilla. Niin. Mitäpä minä en keksisi tehdä vaikeimman kautta? Kun Maransien on aika kuoriutua, niin kyttään ja kuuntelen konetta tiiviisti. Kun ensimmäinen nokka on ulkona. Sujautan käden koneeseen, nappaan nokan ulkoiluttajan ja pyöräytän märällä pumpulitukolla rinkulan siihen kohtaan munaa, josta tipu kairaa munan hatun irti. Ja vauhdilla pumpuloitu nokkamuna takaisin koneeseen. Tällöin tipuset kuoriutuvat nopeasti, jopa puolessa tunnissa on pumpulipumputettu tipunen pihalla munastaan ja aloittaa karmean karjunnan tovereilleen.

Toverit kuulevat hoputuksen ja poukkaavat nokkansa pihalle yksiöistään ja minä pyöräyttelen märällä pumpulitukolla kuoritumiskohdat nokkaville nökkösille. Kastelen siis vain kairaamiskohdan, en koko ilmatilaa, enkä koko munaa. Vaivalloista? Kyllä. Mutta ei läheskään niin vaivalloista kuin aukoa kuoriutumatta jääneitä raatoja ulos munista kerta toisensa jälkeen.

Aluksi oletin toki haudontaepäonnistumisten johtuvan haudontakoneideni olosuhteista. Säädin kosteuksia, vaihdoin konetta ja haudotin munia myös eri kanojen alla. Samoin kuoriutumisongelmin. Samaan aikaan samoilla hautojilla, samoilla koneilla, samoilla haudonnoilla muut rodut kuoriutuivat ongelmitta, joten tulin selvään johtopäätökseen, että Maransit tarvitsevat toisenlaiset olosuhteet.

Jos mielikuvittelen tuota kosteuden merkitystä, niin voisin luulla, että merenrantakaupungista kotoisin oleva sulkajalkainen rotu olisi altistunut A) korkemmalle ilmankosteudelle ja B) sulkajalkahautojan käppäiltyä kosteassa ruohikossa aiheuttanee märät jalat kosteuden nousun muniin. En tiedä onko tuolla teorialla mitään todellisuuspohjaa, mutta koitan aina keksiä asioille selityksiä ja kuulustella luontoäitiä, että miten hän homman hoitaisi.

Haudonta ei ole munien muhittamista

Haudonnassa ilmankosteuden lisäksi ilmankierrolla on suuri merkitys. Kun kuoriutuminen alkaa olla käsillä, tökkää tipu munassa nokkansa munan tylpän pään ilmatilaan ja aloittaa hengitysharjoitukset. 

Haudontakoneen ilman tulee vaihtua, jotta munan ilmatilassa riittää tipulle happea. Juuri tällöin moni hautoja sulkee koneen ilmaluukkuja nostaakseen kuoriutumiskosteutta, ja tässä on riskinsä. Kosteus toki kannustaa tipua kuoriutumaan, mutta liian aikainen kosteuden nosto voi saada tipun kuoritumaan liian aikaisin TAI hukkumaan kuoreensa, kun ilmatilassa ei riitäkään happi. 

Ilmankierrosta tulee pitää huoli ja kosteutta nostaa veden pinta-alaa lisäämällä, ei ilmanvaihtuvuutta vähentämällä. Laadukkaimmissa koneissa ilmanvaihdosta vastaa tuuletin.

Liian matalalla kosteudella on myös vaaransa. Tipu joka on nokan kairannut läpi kuoresta päästää reiästä ilmaa munaan. Jos ilma on liian kuivaa voi munankuoren kalvo kuivua ja tarttua tipuun kiinni. Tällöin tipu ei pääse kääntymään ja viemään loppuun kuoritumiskairausta ja kuolee kuoreensa, mikäli sitä ei auteta. Kuoriutujan auttaminen on aina hankalaa ja tuloksena voi olla kuollut tipu. Parempi onkin varmistaa optimaaliset haudonta- ja kuoriutumisolosuhteet kuin korjata virheitä. Muistetaanhan, että "Luonto karsii heikoimmat" - lausahdus ei päde jos luomakunnan kruunu leikkii vajavaisella osaamisella tai puolihuolimattomilla haudontakoneilla.

Jos tipua kuitenkin päätyy/joutuu auttamaan, niin taas märkää pumpulia käpälään ja munankuoren ja -kalvon tuputtelua ja VAROVAISTA kuorimista. Älä kisko! Mikäli kalvo on kuivunut tipuun kiinni, on se hyvin tiukassa ja pahimmoilleen kalvoa repimällä voi repäistä irti palan tipun nahkaa tai jopa siiven. Parempi on kostuttaa kalvoa kunnolla ja varovasti irrottaa märkää kalvoa untuvista. Tipu kyllä kuivuu haudontakoneessa tai tipunaariossa, jahka on päässyt ulos munastaan. Nokkaa älä kostuta, ettei vedä vettä keuhkoihinsa!

Kääpiökoch Pikkumusta Marans-tipujen emona
Mikäli kuoriessa yhtään pirskahtaa verta, täytyy kuoriminen lopettaa heti. Tällöin on vielä kalvoissa verenkiertoa ja tipu voi vuotaa kuiviin. Eli kertaan: parempi on järjestää optimaaliset olosuhteet kuin korjata virheitä. 

Erittäin varteenotettava vaihtoehto hyviin hautomatuloksiin on myös hautomainnokkaan rodun edustaja kanalan kaunistuksena ja tipujen tehtailijana (silkki tai kääpiökoch, vink, vink!)


Seuraavat julkaistavat

Ensi perjantaina blogissa ei munailla vaan grillataan kukkoa. Pysy kanavalla ja tule nautiskelemaan maukkaasta reseptistä, jossa apupoikina pyörivät Siltajoen Sirkuksen hyvää elämää viettäneet viiriäiskukot.



Haluatko saada vieläkin enemmän? Kanakirjeen tilaajille jaan ohjeita, joita en julkaise blogissa. Kanakirje ilmestyy kuun ensimmäinen päivä sähköpostiisi ja sisältää vuodenajan mukaisia vinkkejä kanailuun. 

Helmikuun Kanakirjeessä idätimme kauraa, maaliskuussa katsastimme ulkotarhan kuntoa, huhtikuussa kierrettiin "sika säkissä"-syndrooma kanakaupoilla. Toukokuun kanakirje meni munille ja lupaamani livevideo odottaa edelleen teknisten ongelmien ylittämistä, mutta kesäkuussa sain kynsiini ja jaoin lukijoilleni loistavan opinnäytetyön pienkanalan tautisuojauksesta. Heinäkuussa opastin helteen ja sateen aiheuttamien kananhoidollisten pähkäilyjen kanssa. 

Jos olet jo tilaaja ja joku aihe on mennyt sivu suun, niin kurkkaa sähköpostiohjelmasi Roskaposti- ja Tarjoukset kansiot. Merkkaa Siltajoen Sirkus luotettavaksi lähettäjäksi ja varmista, että paatos ei toista pötki piiloon.

Tilaa maksuton Kanakirje tästä






perjantai 7. heinäkuuta 2017

Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi




 


ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  
noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  
Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa 14.7.2017.

Luonne


Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen


Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 


Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde


Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä.

Lähteet

Omien kokemusten lisäski tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/


Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen





perjantai 23. kesäkuuta 2017

Viiriäisparven muodostaminen

Japanin- ja lihaviiriäiset ovat parvieläimiä, toisin kuin siniviiräiset, jotka elävät mieluummin pareittain. Parvi tarkoittaa kolmea tai enempää lintua. Tyypillisesti parvi on yksi kukko ja useampi kana. Kukkoja voi olla enemmänkin mikäli ne tulevat toimeen keskenään ja kanoja on riittävästi. 

Viiriäisillä kuten kanoillakin on nokkimisjärjestys: ylhäisimmästä alhaisimpaan. Parvi luo yksilöilleen turvaa ja yksilöt oppivat nopeasti toisiltaan henkiinjäämisen kannalta tarpeellisia taitoja. 

Viiriäiset osaavat olla todella julmia toisilleen ja parveen lisäykset ja poistot voivat johtaa tappeluun ja ongelmiin. Käyn tässä artikkelissa läpi kuinka onnistut vähemmillä vahingoilla muodostamaan parvia.



Viiriäinen saaliseläimenä on rutiineja rakastava. Saaliseläimelle rutiinit luovat turvaa: toimimalla näin jäin eilen henkiin, toimimalla näin jään henkiin tänäänkin. Muutos on uhka ja saaliseläin kokee muutoksen hyvin stressaavana. Onkin parempi tehdä muutokset kertarytinällä  kuin muutos silloin ja toinen tällöin. Oli muutos iso tai pieni, niin se häiritsee parvieläimen rutiinien rakastamaa eloa. Muutoksiin sopeutuminen voi viedä 2 päivästä 2 viikkoa. Sopeutumisaikana jopa muninta voi olla tauolla, koska kanan keho stressaa ja voimia ei riitä munintaan.


Kukolle erisukuiset kanat

Vaikka kanalinnut kestävät verrattain hyvin sukusiitosta, niin en sitä käytä enkä suosittele.  On parempi nähdä vaivaa hommatakseen tai hautoakseen eri sukuisia lintuja kuin pilata jälkeläispolvien elinvoima sukurutsalla. Jos sukurutsaa kuitenkin päätyy käyttämään, niin heikoin tulos on isä-tytär ja poika-äiti yhdistelmät. Serkukset, tädit tai sedät/enot on jo vähemmän ongelmia tuottava. 

Viiriäisten käyttäytymisen kannalta olisi helpointa muodostaa parvet jo ennen sukukypsyyttä, jolloin linnut ehtivät kasvaa yhdessä ja aikuistuminen ei tuo mukanaan suuria kähinöitä. Harvoin tämä on kuitenkaan mahdollista: monella ei ole tiloja hautoa ja kasvattaa eri sukuisia erillään. Toisekseen kaikista väreistä sukupuolta ei tunnista ennen kuin tulevat sukukypsiksi. 


Minä teen niin, että haudon eri sukuja peräkkäin. Ensin satsi A, josta sitä mukaa kun tunnistan sukupuolia nostan kukot kasvamaan erilleen kerrostalojen alahäkkeihin, kanalan lattialle tai ulkotarhaan. 

Kukkojen kasvatuspaikka saa olla hämärähkö. Hämärässä kasvattaminen hidastaa sukukypsyyden kehitystä, ei olennaisesti, mutta hieman. Tämä huomiona myös lihakasvattajille. Myöhemmin sukukypsäksi tuleva kukko ehtii ottaa painoa, ennen kuin energiaa vievät poikain leikit alkavat. Valoa tulee olla kuitenkin sen verran, että pojan jolpit näkevät syödä kunnolla.

Kun satsi B laitetaan koneeseen heti edellisten kuoriuduttua, jää ikäeroa vain vajaa kolmisen viikkoa. Parven muodostaminen on helpompaa kun kukko on sen muutaman viikon vanhempi ja odottaa morsiantensa kypsymistä, kuin toisin päin. Viiriäisiltä puuttuu puumageeni ja yleensä vanhemmat kanat voivat olla nuorelle kukolle turhan julmia.


Parveen lisäykset

Jos aikuiseen parveen joudutaan lisäämään tai vaihtamaan yksilöitä kannattaa tilat laittaa täysin uusiksi. Vanhat linnut otetaan pois tilasta vaikka pahvilaatikkoon siksi aikaa kun muutoksia tehdään. Vaihda aluset, juoma- ja ruoka-automaattien paikat, muuta tasojen, piilojen ja mökkien paikkoja. Paras olisi jos saisit vaihdettua sisustuksen kokonaan tai häkin toiselle seinustalle tai muutoin valon tulemaan eri suunnasta. 

Uudet ja vanhat linnut laitetaan muutettuun tilaan kerralla. Kun tila ei muistuta ollenkaan vanhaa, niin kenelläkään ei ole tarvetta puolustaa omaa reviiriään. Aina tämäkään ai auta ja kähinöitä ilmenee. 

Joskus viiriäiset ovat värirasisteja, joskus kukkoa ärsyttää, joskus joku kana räksyttää. Jos muutos onnistuu, niin tilanne tasaantuu parissa päivässä. Pahimmoilleen voi alkaa sota, josta ei vammoitta selvitä. Seuraa tilannetta ja ole valmis toimimaan jos jonkun henki on uhattuna. Kiusatun poisotto ei välttämättä auta, kiusaajan poisottaminen sen sijaan voi auttaa. 

Parhaat hetket lisätä parveen yksilöitä on kun talvitiloista muutetaan keväällä ulkotiloihin. Oletettavasti ulkotilat ovat isommat ja tekemistä riittää, jolloin toisten kiusaamiseen ei niin kovasti riitä aikaa. Tilan koon lisäksi tilan sisutuksella on merkitystä. Käyn tarkemmin läpi viiriäisten tilojen sisutusta, turvallisuutta ja viihtyisyyttä Ekirjassa Viiriäisten Kasvatus 


Kun parven alhaisin pääsee kunnolla väistämään muita, niin muilla ei ole niin tarvetta höykyttää.  Jos kiusatulta veri tirskahtaa esille, niin yleensä kiusaajan lisäksi muukin parvi hyökkää vertavuotavan kimppuun. Saaliseläimille vertavuotava yksilö on uhka, joka pitää ajaa pois houkuttelemasta petoja. Kun suljetussa tilassa vertavuotava ei pääse karkuun, niin ajojahti kestää kunnes ajettu on ajettu loppuun. Joten muutosten jälkeen muista tarkastaa parvesi tavallista useammin!

Parvesta poistamiset

Parvieläimiä ei tulisi eristää kuin ihan äärimmäisen syyn takia. Poissa silmistä, poissa mielestä. Eristetyn takaisin palauttaminen sotkee tilanteen ja saa arjen järkkymään. Paras keino ottaa yksilö erilleen olisi järjestää näkö- ja kuuloyhteys, esimerkiksi verkkoväliseinällä. Jolloin ”eristetty” on näkösällä, mutta muiden ulottumattomissa. Viiriäisten tilan sisustuksella ehkäistään esimerkiksi tappeluista johtuvia eristämistarpeita.
 

Jos parvi on kovin hermostunut ja säikky ja mukana on selkeästi yksi, joka terrorisoi tai pelkää kaikkea mahdollista, niin parven hyvinvoinnin kannalta voi olla hyvä poistaa tämä säikyttelijä. Kun hermoheikko poistetaan, niin parven elo saattaa rauhoittua ihan jo yhdessä yössä. Kasvattajan tulisikin puntaroida aina ensisijaisesti parven etuja yksilöiden etujen edelle.

Kaipaatko lisää tietoa viiriäisistä?

Viiriäisten Kasvatus Ekirjassani käyn läpi miten minä muodostan siitosparvia ja mitä otan valinnassa huomioon. Kerron myös miksi emoparvien ruokinta on niin olennaista vahvojen tipueiden aikaansaamiseksi.


Kirjassa on perehdytty seikkaperäisesti tilantarpeen lisäksi ruokintaan, haudontaan ja tipujen hoitoon. 

Ekirjan hinta on 28,20€

Ekirja on PDF-tiedosto, jonka saat laskun maksettuasi sähköpostin liitteenä. Pystyt lukemaan sen näppärästi koneesi tai tablettesi näytöltä tai voit halutessasi tulostaa sen paperille.

Tilaukset: siltajoensirkus@gmail.com

Lisätietoa kirjasta löydät tästä





lauantai 17. kesäkuuta 2017

Rotuesittely: munintahybridit

Tehokana ei ole varsinainen rotu, vaan munintahybridit ovat eri roduista jalostettuja linjoja, joiden muninta on optimoitu teollisen tehokkaaseen tasoon. Munintahybridit ovat todellisia munakoneita.


Teharit, tehokanat, tehotytöt - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nämä siivekkäät ovat jalostettuja teollisen mittakaavan munituskanaloihin ja näitä kasvatetaan isoilla poikastuotantoon erikoistuneilla tiloilla tuhansia ja jopa kymmeniätuhansia eriä kerrallaan. Kotikanaloista tehotyttöjä voi löytyä ns pelastettuina kanoina. 

Teollisessa munantuotannossa kanan ikä on puolentoista vuoden luokkaa. Siinä vaiheessa alkaa munantuotanto tilastollisesti vähetä sen verran, että on aika tyhjentää kanatehdas, desinfioida ja ottaa sisään uusi erä. Munintakanat kaasutetaan hengiltä kun niiden palveluksia ei enää tarvita. Jotkut munantuottajat myyvät näitä poistoeriä harrastajille. Näitä sitten harrastepiireissä kutsutaan pelastetuiksi kanoiksi. Yleensä pelastaja saa pahvilaatikosta puolipaljaan, erittäin säikyn ja kaikki viettitoiminnat kadottaneen likaisen raaskuleen. Sitten nettiin ladataan itkuisia kuvia näistä munakoneista. Kaupanhyllyllä hinta ratkaisee. Niin pitkään kun halvat tehdasmunat menevät kaupaksi, tehtaat jatkavat toimintaansa. Eläintehtaat. 

Rivieni välistä voinet aistia mielipiteeni teollisesta munantuotannosta. Broileripuolesta kirjoittamista tuskin näppäimistöni edes kestäisi. Jottei teksti menisi pelkäksi "oikeutta eläimille" paatokseksi, niin jätetääs politikointi tähän ja keskitytään nyt itse kanoihin.


Historia

Maailmansotien jälkeen teollisentuotannon aikakauden alkaessa ruuantuotantoonkin kohdistui tehostuspaineet. 1950-luvulle asti munintakanaloissa käytettiin rotukanoja niin munintaan kuin lihantuotantoon. Munintajalosteiden kehittely alkoi Yhdysvalloissa, ja jo 1960-luvulla risteytykset olivat korvanneet rotujen käytön ruuan tuotannossa lähes kokonaan. Sittemmin lihan ja munantuotantolinjat ovat eriytyneet hyvin kauas toisistaan, rotukasvatuksen siirtyessä palvelemaan harraste-, näyttely- ja lemmikkitoimintaa. 

Suomessa kanajalostusta oli vielä 1980-luvulle asti Suomen Siipikarjanhoitajain liiton toimesta. Eri jalosteiden tuotanto- ja terveysominaisuuksia vertailtiin kanakoeasemalla koko 90-luvun ajan kasvatusvertailuin, jotka tuottivat paljon hyödyllistä tietoa ammattilaisten käytettäväksi. 

Kotimainen jalostustoiminta loppui vähitellen tuontilintujen vuoksi. Maailmalla kehitetyt isovanhempaispolvet syrjäyttivät kotimaiset linjat. Isovanhempaispolvista kasvatetaan siis munintakanaloihin haudottavien tipumunien munijat. 

Typistetty nokka
Nykyään Suomen munintakanaloissa kotkottaa suurten kansainvälisten jalostusyhtiöiden aikaansaannoksia. Eläinten jalostus haukkaa paljon aikaa, rahaa ja resursseja, jotta tuotanto-, terveys-, käyttäytymis-, sukurutsa- ja muut aiheet voidaan testata ja säätää halutulle tasolle. 

Esimerkiksi häkkikanaloista isoihin kasvatustiloihin siirtymisen trendi vaatii kanoilta uusia ominaisuuksia. Pikkuhäkeissä lajikumppanin nokkiminen ei ole ollut mahdollista, mutta isoissa tiloissa kannibalismi muodostui ongelmaksi. Jalostusyhtiöt tekivät kovasti töitä selvittääkseen tämän ominaisuuden perinnöllisyyttä ja kasvattaakseen linjoja, joilta puuttuu nokkimiskäyttäytyminen. Ulkomailla turvauduttiin kanojen nokkien typistämiseen, mutta eettisempää ja muninnan kannalta tuottavampaa on jalostaa lempeämpi rotu. Eli aina tuottavuus ja eläimen hyvinvointi eivät olekaan ristiriidassa!

Millaisia nämä tehdastytöt sitten ovat?

Hyvällä hoidolla kotikanalassa raaskuleista on moni saanut ihania, kesyyntyviä ja vielä monta vuotta munia pukkaavia kanoja. Teharit munivat runsaasti ja runsas muninta vaatii runsaasti vahvaa ruokaa. Yleensä munituskanalasta tulevat kanat eivät osaa syödä mitään muuta kuin valmisrehua. Jos kotikanalassa on muita kanamaisempia kotkottajia, niin parvi kyllä pian opettaa tulokkaat tavoille ja teharista tuleekin pian innokas ja uskollinen ruokaämpärin seuraaja. 

Muna on proteiinipitoista ruokaa ja munantuottajan täytyy kaikki proteiini nokkia, jotta voi sen munaan varastoida. Eli muista lappaa tuhtia ruokaa runsaasti muniville! Herneet, pavut, liha, kala ja maitotuotteet ovat proteiinipitoista sapuskaa, jota kannattaa tarjoilla viikoittain rehun, kauran ja tuoreruuan lisäksi, jotta saa pidettyä tehotyttönsä kunnossa.

Runsas muninta edellyttää myös runsaasti kalkkia. Kuivatut kananmunankuoret tai kalkkikiveä on oltava jatkuvasti tarjolla, ja sitä kuluu paljon. Kokemukseni mukaan paljon enemmän kuin vaikkapa maatiaisilla tai silkeillä. Muista annostella tehareille myös D-vitamiinia, joka auttaa kalkkia imeytymään. Harva tehari on päässyt tankkaamaan D-vitskuja auringosta. Luomumunia tuottavilla kanoilla tulee asetusten mukaan olla mahdollisuus ulkoiluun, joten ovat aurinkoa nähneet. Kuitenkaan minkään tehokkaasti kalkkia käyttävän kanan D-vitamiinivarastot eivät kanna suomalaisen kaamoksen yli. 

Monissa teollisissa rehuissa D-vitamiinia on lisättynä, mutta tarkasta käyttämäsi rehun tuoteseloste. Mikäli rehussa ei ole D:tä, voi sitä lisätä ruokaan vaikkapa vitaminoidulla ADE-Hiven rehulla. 15kg säkki riittää jaettuna useammankin kotikanalan tarpeisiin, sillä annostus on 10g per rehukilo. Myös muut eläimille (tai ihmisille) tarkoitetut vitamiinivalmisteet soveltuvat. Huom: annostuksen kanssa vaan on enemmän arpomista.

Lisää munintaan vaikuttavista aiheista voit lukea: 5 munintaan vaikuttavaa seikkaa
 

Jalostuksella haetaan muutakin kuin ruskeaa tai valkoista munaa

Tuotantohybridejä on useaa eri linjaa. Linjat jaetaan munankuoren värin mukaan valkoisiin tai ruskeisiin. Tunnetuin ja maailman yleisin kanarotu on Leghorn. 

Leghornista on jalostettu valkoisia munia munivia hybrideitä. Leghorn itsessään on rotu, joka on lähtöisin Italiasta ja on rekisteröity roduksi jo 1800-luvulla. Puhdasrotuista Leghornia on vaikea löytää Suomesta ja harrastajapiireissä Leghornista puhuttaessa tarkoitetaan usein virheellisesti valkoista munintahybridiä. Muita valkoisia munia munivia ovat Lohmann White, Hy-Line White ja Dekalb White, nimen alkuosa on jalostusyhtiön nimi. Ruskeita munia munivia linjoja ovat taasen Hy-Line Brown. Eli Hy-Line ei ole varsinainen rotu vaan yrityksen nimi, joka tekee töitä hulppeasti munivan kanalinjan luomiseksi.

Ote suomalaisen Siipikarjaliiton sivuilta:

Eläinjalostuksessa pyritään löytämään asetetut tavoitteet parhaiten täyttävät yksilöt, jotka periyttävät jälkeläisiinsä toivottuja ominaisuuksia. Munantuotannossa pyritään saamaan enemmän munia kanalta, toivotunkokoisia munia, parantamaan rehunkäytön tehokkuutta, munan laatua ja eläinten terveyttä sekä sopeutumista tuotanto-olosuhteisiin. Lihasiipikarjalla jalostetaan kasvunopeutta, rehuhyötysuhdetta, teurassaantoa ja erityisesti rintalihojen osuutta, mutta myös terveys ja hyvinvointi ovat tavoitteissa mukana. Terveydenhoitoalalta omaksutuilla tekniikoilla, esim. röntgenkuvauksen avulla, myös luuston ja sisäelinten vahvuus voidaan todeta elävältä eläimeltä. Biotekniikan avulla voidaan löytää esim. taudinkestävyyteen vaikuttavia perinnöllisiä geenimerkkejä.

Vietit vähissä

Sikäli hurjaa on, että teharit tuntuvat munivan vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka kalkkikippo unohtuisi tyhjäksi, ei munantulo lakkaa. Moni muu rotu vähentää tai jopa jättää munimatta jos ruokinnassa, lämpötilassa tai kalkinsaannissa on poikkeuksia. Kanat tavallaan suojaavat itsensä tajuten, että nyt ei ole oikea hetki lisääntyä, jos ruuantulo kerta takkuilee. Tehareilta tällainen itsesuojeluvaisto puuttuu ja munivat vaikka itsensä hengiltä käyttäen luidensa kalkkivarastoja. 

Haudontavietti tehareilta on jalostettu pois lähes kokonaan. Toisinaan joku tehotyttö voi kotikanalan olosuhteissa innostua hautomaan, mutta aivan hyvin haudonta voi myös jäädä kesken tai tiput hoitamatta.

Muutamien kymmenien tehareiden kokemuksella sanoisin, että aikalailla puuttuu myös kylpemistaidot. Valkoiset kanaset saattavat olla vaikka kuinka likaisia ja resuisia, mutta aurinkoinen hiekkakasa tai ihana puhdas puru ei saa kylpemisintoa helpolla heräämään. Eräät meille tulleet kanat todella haisivat pahalle, mutta talven viileillä en heitä tohtinut ekana uudessa paikassa vesipesuun mätkäistä, vaan päätin kestää hajua ja toivoa, että oppivat itse putsaamaan itseään. Oppivathan nuo jossain vaiheessa. Aluksi vaan valitsivat kylpypaikaksi kanin pissanurkan. Oli siinä itkussa ja naurussa pidättelemistä kun näin kuinka antaumuksella kana kylpi kanin pissistä muhjaantuneessa pellettipöpperössä kaninpapanat lennellen pitkin kanalaa. Eikä se kylpyhetki varsinaisesti kanan hajua parempaan suuntaan hetkauttanut.

Kanan ihmeellinen ja avara maailma

Tehareiden edesottamuksista kotikanalassa on paljon hauskoja kertomuksia. 

Tehtaasta muuttaneelle aikuiselle kanalle kaikki on uutta ja ihmeellistä kuin pienelle tipulle. Eräänä kesäisenä päivänä pihaamme tuli munan ostajan pikkuinen koira yhdessä lastenrattaiden kanssa. Tuo kyseinen koira nimeltä Pumpanen on viilipyttyäkin rauhallisempi ja on käynyt pihassamme usein, joten ei enää lotkauta korvaansakaan kanoille. Mutta avot, kuinka teharit innostuivat koirasta. Se oli jotain kertakaikkisen ihmeellistä ja jännää, jota piti kovaan ääneen kummastella. Kävivät vuoronperään, yhdessä ja erikseen koiraa vajan nurkan takaa katsomassa ja kurkkimassa ja aina kovalla kaakatuksella takaisin kulman taakse piiloon. Ällistelyä ja taivastelua kesti yli puoli tuntia, rohkeimmat uskalsivat mennä neljän metrin päähän koirasta, joka vaivautui hieman häntäänsä heilauttamaan. Jännitettiin jo, että lähtevätkö Pumpasta seuraamaan kotimatkalleen. 

Eräällä ulkoilulla siivosin vajaa ja vajan ovi oli auki, niin eikös eräs tehotytöistä luikahtanut vajaan mukaan ja ihastuneena komusteli ja rymysteli valmiiksi sekaisia hyllyjä ja laatikoita. Sen jälkeen piti aina olla nopea kun vajassa kävi, koska aina oli perässä työntymässä joku vajan tutkija. Kerran sitten en huomannut livahtajaa kuin vasta iltahuudolla kun ihmettelin Tertun puuttumista. Lopulta Terttu löytyi vajasta leipäpahvilaatikosta, johon oli käynyt munan puskemassa.  

Talvikaudella Terttu ihastui isoon Plymouth Rock-sekoitus kukkoon Rockyyn. Rocky joutui aina hetkeksi asumaan tyhjään viiriäisten häkkiin, koska oli niin iso kukko, että parven kanat litistyivät Rockyn rakkauden osoitusten alle. Vaan Terttupa ei Rockyn selibaattitaukoja kestänyt, vaan tunki aina Rockyn mukaan. Minä taivastelin, että älä sinä hömelö Terttu Terdantai ala häkkikanaksi, kun kerta tehtaasta olet jo pois päänyt. Rakkaus oli vapauden tunnetta suurempi. Joka aamu Terde paineli Rockyn luokse pienehköön häkkiin. Muni siellä kissan kantokoppaan ja illalla tuli pois toisten viereen nukkumaan. Jos en aamulla tajunnut Rockyn häkin ovea avata riittävän nopeasti, niin Terttu lennähti päähäni istumaan, että raivaapas nyt rakkauden esteet veke. Sittemmin Rocky ja Terttu ovat muuttaneet parveen, jossa on Rockylle isompia matameja.

Että tämmöisiä virikekanoja tehotytöistä on kasvanut Siltajoen Sirkuksessa.

Tehokas elämä

Munintahybridien elinikä on selvästi matalampi kuin vaikkapa maatiaisten tai silkkien. Munakoneet munivat tehokkaasti noin 1,5-2 vuotiaiksi asti, senkin jälkeen ihan mainiosti kotikanalan tarpeisiin ja sitten muninta alkaa laskea tai tehari lähtee niin sanotusti saappaat jalassa. Sellainen lähtö onkin armeliain. 

Valitettavasti vaan tehokkuudella on myös kääntöpuolensa. Voimakas muninta altistaa munintatiehyet sairauksille ja rasituksesta johtuville vaivoille. Munanjohtimen tulehdukset, nahkamunat, munankuoren häiriöt ja kloaakin ulospullahdukset ovat munintahybrideille tyypillisiä vaivoja. Osaa näistä voi ehkäistä hyvällä hoidolla ja päästämällä linnun sulkasatoon, joka on luontainen lepotauko elimistölle. Minä yritin saada meillä vähän yli vuoden ikäiset sulkasatoon ja tauolle marras-joulukuussa. Valaistus oli himmeää ja lämpötila alhainen. 5 teharista yksi piti taukoa. Kokonaiset kaksi päivää. Eli minä en onnistunut kääntämään munintakonetta lepotilaan. Koitan siis tarjoilla heille vahvaa ja vitaminoitua ruokaa ja toivon, että vältymme ongelmilta. 

Eräs poikastuottajalta tullut tehari taasen ei koskaan alkanut munia kunnollisia munia. Keväällä tullut nuori kana muni koko kesän nahkamunia, muun parven muniessa niin kuin kuuluukin. Hätäpäissäni jo hoidin nahkamunijalta sisäloisetkin lääkitä, josko syy nahkamuniin olisi ollut suolia kaivelevissa öttiäisissä, mutta ei. Ravinnonmuutokset, lääkkeet eikä mikään muukaan vaikuttanut. Kesän kananen eli onnellista elämää viipottaen muiden kanssa pitkin pihaa ja pöpelikköä. Pakkasten saapuessa ja muiden muuttaessa sisälle tein raskaan päätöksen. Nahkamunien munija lähti autuaammille matomaille. Koska kanan rakenteessa selvästi oli joku häikkä, joka aiheutti ongelmia kuorentuotannossa, niin en ottanut sitä riskiä, että kana talven rasituksen ja kanalan pienessä tilassa stressaisi itselleen isompia ja mahdollisesti kivuliaita oireita. Saaliseläimenä kana kun ei kipujaan helpolla näytä. Suunniteltu, rauhallinen lopetus on aina parempi kuin kärsimyksen takia nopeasti suoritettava hätälopetus. 




Muut julkaistut kanarotuesittelyt pääset lukemaan tästä

 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Rotuesittely: Plymouth Rock - VIERASKYNÄ


Plymouth Rock on isokokoinen ja hyvin muniva Duall purpose rotu, eli erinomainen lihan- ja munantuotantoon. 

Tämän vieraskynä artikkelin rodusta on kirjoittanut Virtasen Farmin Saija Eklund-Virtanen



ROTUTIETOA

Koko: 
Iso rotu, kana 3-4kg, kukko 4-5kg 

Väritys:   Barred mustavalkoraidallinen
Kukolla kaksi Barred geeniä, kanalla yksi.


Sukupuolen tunnistaa värityksestä jo vastakuoriutuneena, tämä vaatii toki harjoittelua mutta kun ensimmäiset siipisulat tulevat niistä erottaa jo kokemattomampikin sukupuolen helposti

Ulkonäön erityispiirteet:   Keskiraskaisiin kanarotuihin lukeutuva, vanttera ja lihaksikas

Muninta:
Muninta hyvää, hyvä talvimunija

Munankuoren väri:
Vaaleanruskeita, paino n. 60g 


Yleiset taudit: 

Rotu on suhteellisen herkkä Marekille. Muuten terveys kohtalainen, rodun pieni kanta Suomessa johtanut sisäsiittoisuuden syntymiseen

Rotutyypillinen luonne:  Rauhallinen, kesyyntyy helposti

Käyttö:  
Liha- ja munintarotu

Historia

Rotu on kotoisin Amerikasta. Rotuesittelyssä (Kirja: Siipikarjamme v.1904) Plymouth Rockia kuvataan seuraavasti:

"Kasvaa nopeasti; munii hyvin syksyllä ja talvella; munat ruskean kellertäviä. Kömpelömpi hautomaan kuin Wyandotte, Ruokittava varovasti liian lihavuuden estämiseksi. Vanhempain lihavain kanain lihakin hyvän makuista. Iho keltainen. Kukko painaa 4 1/4 kg, kana 3  1/2 kg. 

Paitsi sinijuovaisia , joka on vanhin muoto on samanvärisiä papuharjaisia, sekä yksinkertaisharjaisia valkeita, keltaisia ja mustia. Kaikilla on sama ruumiinmuoto ja samat pääominaisuudet sekä keltainen nokka ja keltaiset, joskus mustankellertävät jalat.

Poikkijuovaisen Pl. Rock kanan kasvattajan tulee ensiksi saavuttaa oikea ruumiinmuoto, keskisuuruus ja hyvä ryhti, sitten kaikkien höyhenten säännöllinen poikkiraitaisuus,- tummempi värivivahdus puhtaalla vaalealla, harmaansinisellä pohjalla; juovien tulee kernaammin olla poikkipäin zeepran tavoin; ja vihdoin keltaiset jalat ja samanvärinen nokka, pieni säännöllinen harja sekä punaruskeat silmät." 


Nykyään Suomessa noudatetaan Euroopan rotustandardia. 

Rodun tilanne Suomessa

Puhdasrotuisten Plymout Rockien saatavuus Suomessa on heikko. Rodun edustajien pieni määrä on johtanut siihen että epäpuhtautta ja suuria laatueroja esiintyy rodun sisällä huomattavasti. Sisäsiittoisuus on johtanut koon pienenemiseen, hedelmöittymisen heikkenemiseen, sekä vaikuttanut negatiivisesti rodun taudinkestävyyteen josta se on myös saanut nimensä: Plymouth Rock kuvastaa kalliota rautaista terveyttä josta rotu on aikoinaan tullut tunnetuksi

Moniin nykyään Plymouth Rockeina myytäviin lintuihin on valitettavasti sekoittunut myös muita rotuja. Helpoiten tämän tunnistaa luonteesta, ulkomuodosta sekä rotutyypistä. Aidon Rockin tunnistaa sen suuresta vantterasta, rauhallisesta olemuksesta, uteliaasta ja kesystä luonteesta sekä ulkoasusta musta-valkoisesta selkeästä raidoituksesta sekä rodulle tyypillisistä   kanttarellin keltaisista jaloista.

Monet linjat muistuttavat ulkoasultaan ja kooltaan enemmän Amrockia kuin Plymouth Rockia, ne ovat kevyitä, tuhmuraitaisia sekä vilkkaita ja arkoja, monesti ne myös intoutuvat hautomaan jopa nuorella iällään. Plymouth Rock ei omaa haudontaviettiä, mutta joidenkin vanhojen kanaopusten mukaan voi vanhemmalla iällä jokunen yksilö intoutua hautomaan.
 

Virtasen Farmilla kasvatukseen on paneuduttu huolella

Ihastuin Plymouth Rockeihin n.5 vuotta sitten jolloin otin ensimmäiset Plymouth Rockit 6 kanaa ja kukon. Hakumatka oli verrattain pitkä 4h ajoa suuntaansa, mutta tämä ei innokasta kanafarmaria haitannut. Tarkoitus oli pitää lintuja vain lemmikkinä että saa omia munia mutta toisin kävi.

Rotu vei täysin mukanaan, nyt on jo 5 vuotta jalostustyötä takana ja rotupuhtauden eteen tullaan jatkossakin tekemään jalostustyötä. Käännekohtana jalostustyössä pidän vuotta 2014 kun sain uutta puhdasta verta linjoihini Anna Lerkiltä. Hänen Plymouth Rockinsa oli tuolloin palkittu Rotukanayhdistyksen näyttelyissä voittajana. Sain häneltä ostettua kaksi nuorta kukkoa sekä siitosmunia linjoihini.


Olen kasvatustyön edetessä kiinnittänyt huomiota rotuesittelyssä mainitsemaani epäpuhtauteen jota rodun sisällä valitettavan paljon esiintyy. Mikäli näitä epäpuhtaita lintuja käytetään siitokseen vaarantaa se koko tämän hienon rodun olemassaolon. Tästä syystä olen tietoisesti pyrkinyt jalostamaan rotua sitä rotutyyppiä vastaavaksi jollainen se on joskus kulta-aikoinaan ollut. Helppoa se ei ole ollut. Rotu ja sen heikkoudet  sekä vahvuudet ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Olen erittäin iloinen jokaisesta uudesta kasvattajasta joka haluaa panostaa tähän hienoon vanhan rotuun. 





Rotuna Plymouth Rock on erittäin utelias, seurallinen ja se todellakin kesyyntyy helposti.
Hyvä ystäväni myöskin Plymouth Rockeja kasvattava Juha Koivunen naureskeleekin usein sylikukoilleni. Poikasesta asti kun luodaan hyvä luottavainen suhde hoitajan sekä lintujen välille niistä muodostuu ihmiseen luottavia todellisia persoonia. 

Vaativiakin ne osaavat olla, viimeisin räväkät naurut aiheuttanut tapahtuma syntyi kun ajattelin päiväksi sammuttaa lämpölamput jo sulkautuneilta Rockeilta ja toisen rotuisilta jäteiltä. Sammutin lamput kun nuorikot olivat syömässä. Syötyään muun rotuiset nuorikot eivät kiinnittäneet mitään huomiota sammutettuihin lämpölamppuihin mutta joukossa olevat kaksi Rock kukkoa menivät lampun alle ja asettautuivat ”auringonotto asentoon” kyljelleen. Kun lämpöä ei tullutkaan ne silmäilivät minua tuimasti ja nousivat ylös alkaen nokkimaan lamppua. Jos olisivat osanneet puhua, käsky olisi kuulunut: ”Aurinko päälle ja heti!” Hellyin ja laitoin toisen lampuista päälle. Tämä ei heille riittänyt vaan kurvasivat toisenkin lampun alle alkaen nokkia sitäkin….se aurinko ei syttynyt, mutta kattoon piti nostaa etteivät särje sitä nokallaan.

Rotuna nämä raitapaidat osaavat olla todellisia persoonia. Pidän niiden vantterasta ulkomuodosta, seurallisesta sekä rauhallisesta luonteesta. Koska kanat  eivät omaa juurikaan haudontaviettiä, ne osaavat ja ovat todellisia sadisteja poikasille ja nuorikoille. 

Kukkoja ei parvessa voi olla kuin yksi. Mutta se sitten hoitaakin tehtäväänsä antaumuksella. On tapahtunut kerran kuinka Rock kukkomme Paroni tappoi rotan kun se loikki kanojen luona pihalla. Ja se rotta oli ISO! Minulla oli tuolloin samassa parvessa muutama maatiainen hautojina joilla oli tuolloin tiput, uskon että näitä rottakin tavoitteli.

Poikastuotannnossa laatu korvaa määrän

Aloitan haudonnat joka vuosi maaliskuun viimeisellä viikolla. Talvipoikasia en haudo kuin poikkeustapauksissa. Tämä siitä syystä että uskon vanhaan ”kanaraamatuksi” ristimääni Siipikarjamme J.Pedersen-Bjergaard v.1904 kirjan oppeihin. Niiden mukaan poikaset tarvitsevat auringonvaloa, liikuntaa ja VIHANTAA kehittyäkseen vahvoiksi. Talvipoikasille tämä on mahdotonta järjestää.

Tiput kasvavat aluksi sisällä talossamme erillisessä ”tipuhuoneessa” josta ne säiden lämmettyä siirtyvät ulos nurmikasvatukseen. Lämpö on poikasille tärkeää jo kehityksenkin kannalta. Vetoisissa koleissa suojissa ne joutuvat käyttämään tarpeettomasti energiaa ruumiinsa lämmittämiseen eivätkä kasva tasaisesti. Siirryttyään ulos poikasilla on toki suojat ulkonakin mutta  ne ulkoilevat siirrettävissä Chickhen traktoreissa. Nurmikasvatuksella poikasista kasvaa vahvoja kanan ja kukon alkuja. 


Sulkasato on Rockilla usein melko huomaamaton mutta kun se sitten kerran iskee linnut näyttävät kynityiltä. Meillä linnuille annetaan lepotauko syystalvella säiden pimetessä valoa ei juurikaan pidennetä jotta sulkasato ja ansaittu munintatauko tulee. Näin varmistutaan siitä että keväällä haudonta ajan koittaessa munat ovat elinvoimaisia koska linnut eivät ole munineet läpi talven. Poikkeuksena ovat nuoret kanat jotka ovat aloittaneet jo muninnan myöhään syksyllä.

Haudontaan tulisi käyttää vain toisella vuodellaan olevien kanojen munia jotta ne siirtäisivät vastustuskykynsä taudinaiheuttajille tuleville poikasilleen. Ja munat ovat tällöin jo suurempia kuin nuorikkojen munimat munat, joka tarkoittaa suurempia ja vahvempia poikasia.

Tarkkuutta ruokintaan

Ruokintaan on Plymouth Rockilla kiinnitettävä erityistä huomiota. Puoliraskaana rotuna se lihoo erittäin herkästi ja liiallisen valkuaisen syöttäminen kasvatuskaudella altistaa sen sydänperäisille vaivoille.

”Hiljaa hyvä tulee” sanonta pitääkin paikkansa Rockien kohdalla. Hidas kasvu takaa tasaisen kehityksen, suosittelen käyttämään valmiita rehuseoksia kasvatuskaudella koska niiden ravintokoostumus on tarkkaan harkittu. Jos osaamista löytyy voi toki kasvattaa kotoperäisillä ruuillakin mutta pitää varoa etteivät nuorikot pääse lihomaan. 

Hyväksi seokseksi aikuisille Rockeille on osoittautunut Tuusulassa sijaitsevan Lassilan luomutilan viljaseos. Siinä on murskattuna Kauraa, ohraa, vehnää, hernettä, härkäpapua sekä rypsiä. Sekoitan tätä suhteessa 50/50 Puolitiivisteen kanssa. Lisänä kalkki, sora, näkinkuori, maissi ja kokonainen kaura pehkuihin josta kanat saavat kaipaamaansa liikuntaa etsiessään herkkupaloja.
 
Tuorerehu on erityisen tärkeää talvisin. Keräkaali kattoon ripustettuna ja kokonaiset porkkanat tarjoavat kanoille mukavaa ajanvietettä ja vitamiineja. Haudonnan lähestyessä piimä on tervetullut lisä ruokavalioon. Meillä Rockeille tarjotaan ympäri vuoden itse valmistamaani Kefiiriä jonka sienen olen saanut ystävältäni jo vuosia sitten. Myös kalanmaksaöljy on etenkin talviaikana tärkeää ja sateisina kesinä sitä annetaan kaikille jatkuvasti.
 
Voin rodusta saamieni kokemusten perusteella suositella sitä lämpimästi, kasvattajia voi olla vaikeaa löytää mutta voin suositella Juha Koivusta joka on tehnyt rodun eteen paljon hyvää työtä sen rotupuhtauden vaalimiseksi.

Meiltä nuorikoita tulee myyntiin taas  kesällä  mutta koska keskityn kasvatuksessa kesä-aikaan ei poikasia tule myyntiin ympäri vuoden. Halutessaan voi toki tulla tutustumaan tähän hienoon rotuun muutenkin. 


Virtasen Farmi
Saija Eklund-Virtanen
saija.eklund@hotmail.com
Sääskjärvi Iitti

                                                                                   


Kiitos Saijalle erinomaisesta tekstistä. Erityisesti mieltäni lämmittää Saijan näkemys poikastuotannnosta ja haudonnan ajatuksista, sillä ne tukevat omaa käsitystäni talvihaudonnan turhuudesta. Soisin usemmankin kasvattajan lähtevän toteuttamaan tätä luonnonkiertokulun mukaista poikastuotantoa, vaikka se tarkoittaakin kevätsesongin ostajille "ei oon" -myymistä. Kuitenkin elinvoimaiset reippaat ja kevätruoholla ruokitut nuorikot ovat satakertaa helpompia niin kasvattajalle kuin ostajallekin, vaikka niitä omia munia ei sitten heti ekana kesänä niiltä saakaan. Kanaharrastus kun ei ole sitä "kaikki tänne heti" -harrastusta.

Kiitos myös Kanayhdistyksen sihteerinä toimivalle Juha Koivuselle, joka auttoi minua löytämään Saijan ja Virtasen Farmin tätä rotuesittelyä varten.