keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Viisivuotiaat vierailulla

Lähellämme on päiväkoti, jonka heijastinliivillinen pikkuporukka retkeilee lähimaastossa. Kerran eräällä aamulenkilläni jäin juttelemaan tarhantädeille ja kysyin, että kiinnostaisiko heitä retkeillä katsomaan kanoja ja viiriäisiä. Kiinnosti. Tulivat seuraavalla viikolla.

Tänään kävi viisivuotiaiden ryhmä. Olen tehnyt yli kymmenen vuotta työtä lasten kanssa, mutta nyt jo parin lapsiryhmän kokemuksen perusteella huomaan, että lasten keskittyminen ulkona, missä ärsykkeitä on lukemattomia on aivan eri luokkaa kuin rajatussa luokkahuoneessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun avaan kanalan oven unohtaa suurin osa lapsista hiljaa puhumisen ja paikallaan pysymisen. Viimeistään kun pupu loikkii ulos unohtavat loputkin. Monet aikuisetkin. Eläimillä on sellainen vaikutus.

Mitä pienempi lapsi niin sitä mutkattomampi on lapsen suhde eläimeen. Lapsi juttelee ja kokee eläimen vastaavan. Lapsi suhtautuu eläimeen kuin vertaiseensa. Olen koittanut ujuttaa koululaisten ja päiväkotilaisten vierailuihin opettavaista keskustelua kanojen hyödyistä, hoidosta, elämästä ja muusta aikuisten tärkeästä. Silti tärkeintä eläimelle ja lapselle lienee se kun pikkuinen nokka ottaa jyviä pikkuisestä kädestä. Tai se kun pupu tönii nenällään kumpparin varteen silityksiä saadakseen. Ehtiihän niitä tärkeitä asioita opetella yllin kyllin koko aikuisiän, pysyä paikoillaan ja puhua sopivalla äänellä. Voisiko (edes) lapsena kokea ja elää niitä asioita joihin aikuisena tuntuu olevan liian kiire?

Istuskelua syysauringon paisteessa tipuset sylissä - mikäs sen mainiompaa!


maanantai 21. syyskuuta 2015

Isoja askelia pienillä kumppareilla

Kumpparit ovat jokaisen kunnollisen emännän varusteet. Minä olen puolikuntoinen emäntä, koska puolet vuodesta kuljen halvoissa crocscovereissa. Seurustelumme alkuaikoina miehen kaveri sattui sanomaan minua kerran emännäksi. Tein selväksi miehelleni, että minä olen emäntä vasta kun mulla on kymmenen lypsävää navetassa. Asuimme tuolloin kaksiossa keskustan laidalla ja imetys oli kaukainen asia. Koska imetys on nyt taas kaukainen asia, en ala muisteloimaan maidontuotantoaikojani. Koska edelleen minulta puuttuu navetta ja lypsävät (ja lampaat, hevonen ja koira ja Valtra), niin ehkä en ole vieläkään varsinainen emäntä. Kuitenkin emännyyden puolesta puhuvat likaiset kynnenaluset, hiuksia kanankakalta suojaava tuubihuivi ja nyt ne kumpparit. Kumppareissa askeleeseen tulee rivakkuutta, pelottomuutta ja maanläheistä alkukantaista voimaa. Kumppareista johtuen uskalsinkin ottaa minulle henkisesti merkittävän askeleen: ryhdyin munantuottajaksi. Tuottaminenhan on sitä, että myypiOmaan käyttöön munittaminen ei ole tuottamista. Munantuottaja siis. Ystävä kyllä ehdotti titteliksi munamummo. 

Byrokratian hoidin lampsimalla maataloustoimistoon, jossa huhuilin niin kauan käytävillä, että joku otti minut todesta. Tosikko johdatti minut omaan offiiciinsa ja kovasti pyytelin anteeksi kahvitunnin keskeytystä. Selvitin asiani, tosikko tulosti lapun, täytin sen ja kiitosnäkemiin. Tässä byroklandiassa tuo alkutuotantopaikkailmoitus oli ihmeen helppo. Ihmeellistä on myös miten hurjan säädeltyä kananmunien tuottaminen on verrattuna vaikkapa nyt viiriäisen muniin tai ankan muniin, strutsista puhumattakaan. Kuitenkin, nyt näillä luvilla minulla on laillinen oikeus myydä vuosittain viiriäisen munia 2500kg. Kun yksi muna painaa noin 10-12 grammaa ja yksi viiriäiskana munii vuodessa noin 200-300 munaa, niin johtopäätös on, että minulla on lupaa enemmän kuin viiriäsiä. 

Kun olin selvinnyt häkellyttävästä lupa-todellisuus-paradoksistani huutelin sosiaalisessa mediassa puolitutuille, että ostakeehan munia. Järjestyksessään neljäs ostaja valaisi minua: "Myyt tajuttoman halvalla. Stokkalta ei tällä rahalla saa kuin kolmanneksen tästä munamäärästä." No. Empä siihen sitten keksinyt vastaan äpitettävää. Enkä oikein keksi nytkään. Hinnan olin vetäissyt suurin piirtein hatusta ja jälkikäteen aloin laskea, että jos kaikki munat myyn, niin hinta nippa nappa kattaa viiriäisten rehut. Rehun lisäksi syövät paljon kaikkea kalliimpaakin, tarvitsevat sen talvisuojan, lämmityksen ja valitettavasti joskus mahdollisesti myös eläinlääkärin palveluita. Minun palveluthan ovat verottomia luontaisetuja. Verot! Aikooko nuo viheliäiset viiriäiset myydä muniaan niin paljon, että joutuvat verolle pantaviksi? Tässä kohdin voisi kysyä, että mitenkäs kalliit ne munaemännän MBA-opinnot aikoinaan olivatkaan? Olisiko aiheellista soveltaa kalliita teorioita ja oppeja edes hitusen verran maalaisjärkiseen menoon?

Pienellä keskittyneellä päässälaskulla tulin kuitenkin siihen tulokseen, että näillä munamäärillä alv-raja on valovuosien päässä, viiriäiset tienaavat rehunsa ja minä sponsoroin muun elatuksen. Sponsoriasiaan voidaan palata tarkemmin jahka munaemäntä oppii vetämään rajan harrastuksen ja työn teon välille. Toistaiseksi emäntä harrastaa. Kumppareilla ja ilman.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Maalaustalkoot

Sääennustus kertoo, että ensi viikon sataa, joten laitan hippulat ojoon ja käytän sunnuntain pensselin varressa. Hautovia Wilppua ja Pikkumustaa lukuunottamatta kaikki kanaset ja kukkoset lähtivät reippaasti ulos aamukasteiseen ruohikkoon. Rauhassa kaikelta arjen hulinalta sain vedeltyä toisen tai kolmannen kerroksen kalkkimaalia pintoihin. Kalkkimaalia on kautta aikain käytetty karjatilojen sisäpintoihin. Kalkki valkaisee hyvin sisäseinät, samalla suojaten pinnat ja pitäen ötököitä loitommalla. Käsittääkseni kalkkimaalilla on myös jotain desinfioivia ominaisuuksia, siksi se on omiaan tiloissa joissa asujat eivät käytä vesivessaa.

Jatkuvasti valkenevampi pyhäpäiväni oli rauhallinen, lähes autuas, kunnes koitti katon maalaaminen. Jokainen joka joskus on kattoja maalaillut tietää, että kaikesta huolellisuudesta, ergonomisista asennoista ja asiallisista välineistä huolimatta maalia tippuu hiuksiin, silmiin ja suuhun (jos ei muista pitää suutaan kiinni), hartiat ja niska jumittuvat ja jäykistyvää rannetta pitkin maalinorot valuvat suoraan lauantaisaunan raikkaisiin kainaloihin. Saas nähdä kuinka kauan kalkkimaalin desinfioiva vaikutus säilyy hikeentyvissä kainaloissa. Ainakin mainoksista tuttu kainaloiden säihkyvä look on taattu jos maali ehtii kuivua ennen iltasuihkua. Jään ihan miettimään, että miksi kainaloiden pitää olla kauniit? Eikö kainaloiden tarkoitus ole puskea kuumuutta ulos, lämmittää palelevaa viiriäistä ja kaapata oma kultamussukka rutistukseen?

Kun sisätilat oli roiskittu mielestäni riittävän kattavasti, jätin kaikki tuuletusräppänät selkoselleen, varmistin hautojien hapensaannin ja siirryin irto-osien pensselöintiin ulos. Eipä aikaakaan kun maalausmaallani alkoi pyöriä toinen toistaan pörröisempää ja kampittavampaa apulaista.


Kainaloiden lisäksi nähtäväksi jää kuinka kalkkimaali irtoaa Mister Kanin kuonosta, Musti kissan hännästä ja silkkitipujen pyllystä, vain maatiaiset eivät sotkeneet itseään. Tai sitten maalitahrat eivät vain erotu maatiaisten muutenkin kirjavasta ja nyt sulkasatoisesta höyhenpuvusta.
Uikku tarkastaa sisätilat, Punkku laskee hukkaroiskeet.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Lentävä kanala

Vihdoinkin!

Rakennushankkeeni on edennyt siihen pisteeseen, että on syytä olettaa kanalan saapuvan. Saapumispäivälle vain osui kauan kaavailemamme ja ystävien aikataulujen kanssa yhteen jos kahteenkin sumplittu naisten mökkisaunominen. Pelokkain mielin pakkaan eväitä mukaan ja koitan vakuutella itselleni, että kyllä aviosiippa, joka työkseen johtaa kansainvälisiä projekteja, siirrätyttää isompia vehkeitä ja päälle päsmäröi tuhatkertaa kalliimpia pömpeleitä, selviää varmasti yksin tästä kanalani paikalleen saattamisesta. Annan viime hetken ohjeita: teinipoikanen hoitakoon eläimet ja itsensä sisätiloihin suojaan kun rakennus ja nosturiauto saapuvat, aviosiippa älköön jääkö alle ja älköön satuttako vammaista selkäänsä ja, ja, ja. Mies laukaisee jännitystäni kysäisemällä: "Mites päin se laitetaan?", purskahdan nauruun ja tajuan hermoilevani turhaan, vastaankin tyrskähdellen: "Mielellään katto ylöspäin". Mutta mieheni aidosti vakavalla naamalla lausuttu vastarepliikki ei mielestäni sovi tähän tragediaan alkuunkaan: "Joo, joo, mutta mihin suuntaan se tulee?" Kylmähiki tursuaa jo korvakarvoistanikin kun lopulta hyppään autoon ja lähden kurvailemaan kohti ystävän mökkiä. Muistissani on kolmen vuoden takainen huvimajan rakennusprojekti, jonka palkkatyömiehet pystyttivät rivakasti yhden päivän aikana. Väärään suuntaan. Kahden viikon päästä kävivät purkamassa ja pystyttämässä uusiksi. Naisten ja miesten suunnat. Opinkohan koskaan?

Mökillä on rauhallista. Ystävinäni on pelkkiä gourmetkokkeja ja minun nyyttäritehtäväksi onkin jäänyt vain viiriäisenmunat ja kuohuva juoma. Herkuttelemme navat soikeina, juttelemme ja rentoudumme. Naistensauna on yliveto. Mites muutenkaan? Syksyistä uimareissuamme piristävät joutsenet ja vannomme käsi rantakivellä, että tästä tulee vuosittainen perinne.

Saunan aikana puhelimeni on piipannut täyteen valokuvia ja yhden tekstiviestin: "Saako nosturiauto ajaa kukkapenkin yli?", koska niin miehen, teinipoikasen kuin naapurinkin laittamista kuvista käy ilmi, että nosturiauto ON ajanut kukkapenkin yli niin pidättäydyn vastaamasta kysymykseen.


Palatessani kotiin syksyisessä pimeydessä käyn kurkkimassa kanalaani auton ajovalojen kajossa. Kiilusilmäkin oli tehnyt oman tarkastuskierroksensa. Hieno se on!




keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Aamukahviseuraa

Kyllä sitä moneen pystyy!

Tuli todistettua, että lintujen aamutoimet hoituvat mainiosti yhdellä kädellä. Nyt ei tosin yksikätisyyteen ollut syynä lapoja jäytävä nivellukko vaan yöllä juoma-astiassa vesilinnun elämää harjoitellut nuori viiriäiskana. Nuoruuteen kuuluu oman identiteetin etsintä, mutta jotkut kokeilut voivat olla hengenvaarallisia. Hengenvaaroihin voidaan lukea maakanan vesikylvyt syksyisinä öinä. Vapauttaakseni itseni vanhemmuuden syyllisyydestä kerrottakoon, että vesiastiassa on monta kiveä juurikin estämässä viiriäisten höyhenpuvun kastumista. Mutta kuten jokainen teini keksii keinot kokeilla salaa tupakkaa ja kalajaa, niin oli keksinyt tämäkinviiru kuinka kivien väliin ujuttautumalla saa kasteltua koko alaruumiin pyrstöä myöten. 

Eipä siinä. Vaisu ja paleleva viiru käsiin ja kanalatakin taskusta löytyvällä nöyhtäisellä nenäliinan riekaleella suurimmat kuivailut. Sitten viiru syvälle fleecetakin kainaloon ja kainalon rutistus niin tiukasti kiinni kuin uskalsin.

Muiden lintujen ruokinta, juoma-astioiden tarkistus (muiden uimareiden varalta), ulkoilijoitten päästäminen ulkoilemaan ja ei-ulkoilu-lupalaisten estäminen pääsemästä ulkoilemaan sujuivat yhdellä kädellä ja kahdella kumpparilla ihan hyvin. Pupun ja kissanpoikasen riitelyltä näyttävän leikin selvittäminen pelkällä kumpparilla oli jo huomattavasti hankalampaa. Puhumattakaan vapaata kanaa leikkivän Mister Kanin saattamisesta takaisin tarhaan. Puputtaja ehti käydä monessa sellaisessa pihan kolkassa, jossa ei ole ennen käynyt. Saas nähdä onko minulla vielä paljonkin niitä hienoja ulkomailta asti rahdattuja ruusuja jäljellä.

Aamutoimien jälkeen suuntasin aamukahville edelleen kainalossa hiljaa kököttävän viirulaisen kanssa. Kohteliaana kaverina koitti olla sisäsiisti ja tiputti kainalostani pienet kikkareet ulko-oven kynnykselle. Ihailtavaa huomaivaisuutta,  vaikka voinette uskoa, että kokemus oli yllättävä kun kainalosta yht'äkkiä tipahtaa pieni kakka. Sen sijaan se, että eteisessä oli teinipoikaseni pariton, likainen ja reikäinen sukka, ei ollut ollenkaan yllättävää. Sanontaa mukaillen: se joka jalkansa paljastaa, se sukkansa menettää. Työnsin viirun varovasti löytösukkaan, jotta saisin sen pysymään lämpimänä ja ehkäistäikseni mahdollisen tajuamattomuuteni avata ajoissa ovi lentäville kikkaroille. Koska viiru sopeutui sukkaan yhdellä räpyttelyllä, niin ei se sukka sitten niin likainen ollutkaan, pelkästään pinttynyt (ja taas saatiin tämäkin pyykkäri-äidin syyksi).

Pissillä käynti ja aamupalan teko ei mielestäni ole pienen (eikä isonkaan) viiriäisen hommaa, joten laitoin sukkaviiriäisen villatakkini taskuun ja puin villatakin päälle vasta pissan jälkeen. Ja käsienpesun. Villatakki on hyväksi kenelle tahansa. Välillä viirulainen kaivautuukin taskuun syvemmälle, välillä kurkkii aamupalaleipääni ja pädille ilmestyvää tekstiä.


Mikäs tässä on elellessä kohti syksyä kun on viiriäinen taskussa ja jalat lämpöisissä villasukissa. Ihanaa ja unelmien täyttämää syksyä lukijoille toivottavat Siltajoen Sirkuksesta: Villatakkivilistäjä ja Lainasukkalämmittelijä

tiistai 1. syyskuuta 2015

Talviasuttava kanala - Hankevaihe EIKÖ TÄÄ KOSKAAN VALMISTU

Hirnun Marko soittaa, että KotKot on nyt valmis. NYT? Eikös sen pitänyt valmistua vasta ensi viikolla? Nyt meni suunnitelmat ihan syteen kun rakennus valmistui etuajassa. Ennenkuulumatonta! Laitan poikkeuslupahakemuksen ELY:lle siltä seisomalta ja alan lyikkärillä piirtelemään kopin paikkaa asemakaavan. Pitää olla hurjan terävä lyikkäri, tarkat silmät ja nuppineulat, jotta maisemakarttaan saa 5m x 2m rakennuksen siihen kohtaan mihin kuvittelee sen haluavansa. Taas hiipii pehkoon epäluulo, että käykö sitä kukaan paikan päällä mittailemassa. En anna periksi vaan sohellan piirrustuksen kuten asiaan kuuluu monesti kumittaen ja kumittaen. Lopulta paperi on niin mössääntynyttä, että uskon karttapäättäjänkin ymmärtävän savikkoon rakentamisen haasteet: pohja vaan pettää ja rakennus liukuu sinne tänne vaikka kuinka sitä tunkilla heivaisit joka kevät.

Seuraavana päivänä suuntaan papereineni ELY:n toimistoon, joka on auki klo 16:30 asti. Hurraa! kerrankin viranomaisen toimisto, joka on auki ehdittävään aikaan. Olen ovella paria minuuttia vaille iltapäivä kolme. Nätti infon tyttönen kertoo, ettei rakennuspuolella ole enää ketään paikalla, ei ole koskaan näin myöhään. Täh? Millaista päivää virkamies tekee? Virkamies raukka on raahautunut toimistolle hurjan aikaisin kun kerta jo kolmelta on luikkinut kotiin. On se hyvä, että minunkin pikkiriikkiset veroeurot menevät ahkerien byrokraattien hengenpitimiksi. Mitäs sitten? Infon tyttö lupaa ottaa kopiot papereistani ja maatalouspuolen täti lupaa toimittaa ne rakennuspuolen porukoiden pöydälle. Jotenkin tämä kuulostaa liian helpolta? Meneekö tänä päivänä vielä asiat perille pöydän kulmilta?

Jätän virkamiehet herran haltuun ja alan aukoa päätäni omalle herralleni, joka hätäpäissään lupaa paikata kaverinsa tekemättä jättäneet perustukset. Minä ja teinipoikanen koitetaan tietysti olla mukana perustusten kaivannoissa, mutta se joka toiselle kuoppaa kaivaa se ei sitä osaa oikein tehdä. Lopulta perustusten kuopat oli kaivettu kahteen tahi kolmeen kertaan ja täytetty ja tilkitty ainakin kahdesti. Hommaa kävi vahtimassa avulias ja nopea Musti kissa. Kissa, joka saa kissa-allergiaa potevan mieheni iloitsemaan työnteosta suorastaan henkeään haukkoen.

Tähän ei sitten mitään vinoa pytinkiä pistetä




Silkkitipuset ovat vielä niin nuoria, että kissa joutuu babysittaamaan.

Työmaalle lisättiin kirves pitämään innokkaimmat apupojat poissa, toisiin tehosi, toisiin ei.

Sorakuorman nouto ja (appiukon) peräkärryllä energiayhtiön kaapelityömaalla peruuttamiseni ovat jo eri tarinoita, eikä lisätä tämän hankkeen pituutta turhilla lillukanvarsilla, varsinkaan kun minun viakseni ei voida laskea kaapelikaivurin rikkomaa vesiputkea ja yli 30 talouden vedetöntä viikonloppua. Siis. Takaisin omalle työmaalle. Yhden illan ja yhden päivän puuhastelun jälkeen kanalanperustukset ovat kuin ovatkin oikealla paikallaan ilta puoli kahdeksalta ja mies suuntaa palkkatöihinsä tekemään päivän duunit. Mietin, että pitäisikö tuntea omantunnonpistoksia vai käydä hakemassa pari talkookaljaa. Toisaalta taas, miehellä saattaa mennä töissä niin pitkään, että ehtisin riipaista itse molemmat kaljat, joten jätän asian sikseen. Ajatus se on kuitenkin tärkein ja omatunto hiljennetty.

perjantai 14. elokuuta 2015

Jengin esittelyä: Pehmopylly Unna

Unna tuli taloon kahden viikon ikäisenä puoliuntuvikkona. Asui ensimmäisen viikon pahvilaatikossa uunin kupeessa. Seuraavan viikon vähän isommassa pahvilaatikossa kylpyhuoneen lattialämmityksen päällä. Kunnes oppi ikätovereineen siirtämään laatikon kantta ja hyppäämään pois, sen jälkeen reviiri on jatkuvalla syötöllä laajentunut. 

Utelias Unna pienenä edestä

...ja takaa


Viiden viikon ikäisenä Unnan tunnistaa jo kanaksi: harja ja heltta ovat ikätoverikukkojen vastaavia selvästi pienemmät ja hailakamman väriset

Kun Pörriäiset siirtyivät kanojen kanssa ulkoaitaukseen tuli Unnalle mitta täyteen. Lopetti munimisen munintakoppiin. Tai siis viiriäisten häkin päälle nostettuun pahvilaatikkoon, munintakopinhan oli ominut omakseen leijonanharjaskani Poju.

Unnasta näkee milloin muna on tulollaan. Touhottaa hirmuiselle vauhdilla, askeleessa on nopeutta ja määrätietoisuutta. Pää vähän alhaalla vauhdittamassa, untuvainen pylly vinhasti keinuen. Parvien yhdistämispäivänä muuten niin rauhallinen Unna meinasi tulla tarhan ovesta läpi, lopulta tajusin ovea raottaa ja niin läks Unna kovaäänisellä potpotuksella pylly pyörien menemään. Ihmettelin puolijuoksua perässä, että minnekä sinä nyt yksin menet. Vastaukseksi sain monikaakatuksellisen ja kovaäänisen poopotuksen. Asia oli selkeästi tärkeä, mutta ylitti minun kanankielentaitoni. Kana on parvieläin eikä hevillä lähde parvesta erilleen, mutta nyt Unna viuhtoi yksikseen jopa toiselle puolen pihaa, sukelsi Pohjantähti köynnösruusun alle ja asettui violetin kellökärhön alle. Olin juuri edellisenä päivänä käsivarret verillä asetellut ruusu-kärhöpenkkiin ruohosilppua ja kuivaa heinää katteeksi. Sinne katteeseen Unna kairasi pyllyn muotoisen pesän ja pullautti kauniin pienen munan. Jaahas. Uusien nuorten tulokkaiden olemassolo oli siis häirinnyt tätä tärkeää toimitusta. 

Tuonne köynnösviidakon alle muodostui piilopesä

Oikeasti Alhon maatiaiskantaa oleva Unna on kaikista kanoistani kesyin ja kaiken hyväksyvä. Istuu minun sylin lisäksi myös vieraiden ja tuttujenkin sylissä paijattavana. Vetäisipä kerran jopa kahden tunnin unet mansikka-aikaan teinipojan sylissä, muiden hikoillessa mansikkamaalla. Viiriäiset Unna otti vastaan muutamalla mulkaisulla. Poju-kanin antaa tulla viereen kököttämään, kopauttaa nokalla pupunkorvien väliin vain jos Poju erehtyy haistelemaan. Hienoja naisia kun ei noin vain haistella. Ihan viime aikoina Unna on alkanut jopa syömään samaan aikaan samasta kupista kuin Poju. Muut kanaset väistävät tai jopa hieman pelkäävät karvaturrikania, mutta Unna rohkeasti työntää päänsä pörrökanin päällään täyttämään kuppiin ja onkii nokkaansa auringonkukansiemenet. Hyvä ruokajako: kani syö munitusrehun ja maapähkinät, kana syö auringonkukat ja kanin nappulat. Eipä siinä.

"Meinasitko ihan yksin syödä juustocroissantit tuolta kauppakassista?"

Unna on myös hyvin työteliäs maalaisemäntä. Heti kun pihassa kyykistyn, vaikka vain nostamaan polulle kaatunutta kissankelloa, niin Unna on vilauksessa paikalla katsastamassa josko kitkettäisiin. Kitkentätouhu on kaikista kanoista ihanaa. Rikkaruohojen syömisen lisäksi maasta nousee jos jonkinlaista öttiäistä, nilviäistä, matosta ja muuta mönkijää, jotka häviävät vauhdilla nokkaan. On se ihmeellistä miten kitkennästä on tullut minullekin mukavaa puuhaa. Kuvittele nyt: riuhdot viheliäistä juolavehnää hankalassa asennossa, alaselkä kramppaa, aurinko polttaa jo valmiiksi jumiutuneet niskahartiat karrelle, hikiset hiukset luikertelevat silmiin ja kah, yht'äkkiä pohkeeseen pyyhkäisee pehmoinen ja lämmin sulkapallero, joka tuo vahvat raatelukyntensä ja terävän koukkunokkansa apuun taisteluun luonnonvoimia vastaan. Onnellisuus, tätäkö tämä on?


lauantai 1. elokuuta 2015

Syntymää ja kuolemaa

Siellä missä on elämää on myös kuolemaa.

Länsimaisena ihmisenä kuoleman hyväksyminen, saatikka käsittäminen on vaikeaa. Melkein mahdotonta. Meidän kulttuurissamme kuolema piilotetaan, siitä ei puhuta, sitä uhmataan ja sitä estetään kaikin mahdollisin keinoin. Eletään kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan.

Eläinten kanssa kuolema on pakko kohdata. Eläinten elinikä on ihmistä lyhyempi, joten eläimen kuoleman kohtaa. Piste. Hyvin lopullinen piste.

Minä olen kuluneella viikolla joutunut kohtaamaan kuoleman monta kertaa. Sanotaan, että siihen turtuu. Ei totu, mutta turtuu. Turtuminen on tapahtunut jo viikossa. Vai olenko kieltänyt itseltäni kiintymisen? Enkö uskalla kiintyä viiriäisparven pikkuisiin, joita kuolema käy korjaamassa aivan liian usein? En anna tunteille valtaa vaan koitan käsitellä järjellä näitä isoja tunteita nostattavia kohtaamisia. Järki sanoo, että edellisiin poikueisiin verrattuna nyt on mennyt jotain pieleen. Pieleen mennyt ei voi olla luonnon päätöstä vaan sen täytyy olla minun vika. Annan tunteen huutaa: "Syyllinen! Olen syyllinen!" Sitten suljen korvani ja mietin, että miten voin toimia toisin: oliko emoporukan ruoka riittävän täysipainoista ja ravinteikas ennen siitosmunien keräämistä; oliko haudonnan aikainen munien kääntely riittävää; nousivatko kosteudet liikaa kuoriutumisvaiheessa; ovatko tiput saaneet liikaa vai liian vähän kylmää tai kuumaa; onko tipuilla ollut ruoka, vesi ja vitamiinit sopivaa; olisiko minun pitänyt herätä kaksi kertaa yössä tarkastamaan tipujen tilanne, ja niin edelleen ja niin edelleen? Lähes loputon vaihtoehtojen ja hienosäätöjen virta, johon pieni ääni koittaa piipittää: samoilla keinoilla selviytyivät kaksi edellistäkin poikuetta, näillä keinoilla on vielä toistakymmentä hengissä. Silti käytän paljon energiaa miettiäkseni ratkaisua. Ratkaisua kuolemalle. En tohdi käyttää energiaa surulle, pelolle, pettymykselle, syyllisyydelle, avuttomuudelle, ikävälle, häpeälle tai hädälle. Kun en päästä noita tunteita läpi, niin myöskään onni, ilo, riemu, ylpeys, innostus, luottamus ja toiveikkuus eivät pääse valloilleen. Niin. Eikö tosiaankaan ole elämää ilman kuolemaa?

Joten suureksi kysymyksekseni nousee: Onko minusta tähän? Onko minusta kasvattamaan pieniä lintusia, jotka kuolevat? Kuolevat liian aikaisin, ajallaan tai joskus jopa ihmisen kädestä. Onko minusta työskentelemään elämän kanssa? Elämän, joka sisältää alkuja ja loppuja, iloja ja suruja? Vai menenkö takaisin toimistoon, jossa Excel hengettömänä tuijottaa takaisin ja jossa kaatuneen koneen tilalle silmää räpäyttämättä nostetaan uusi ja tehokas?

Kas siinäpä kysymys, johon en taida vastausta löytää järjellä.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

60 minuutin muna ja muita ihmeitä

Tämä päivä alkoi ihmeellisesti. Mies herätti silittämällä. Yleensä häipyy vähin äänin töihinsä. Silityksen lisäksi kertoi: "Sun koneesta kuuluu piippausta". Kyseessä ei ollutkaan palohälytin, akkuporakoneen laturi eikä leidisheivveri vaan haudontakone. Tiesin, että siellä on tapahtumat aluillaan, koska olin yöllä hiippaillut kuuntelemassa rapinaa, kurkkimassa pienistä ilmarei'istä ja varmistamassa kosteuden ja lämpöjen säädöt ja mittarit.

Makasin sängyssä minuutin pari kuunnellen alakerrasta kantautuvaa piippausta. Viiriäinen. Kuoriutuessaan peukaloani pienempi öttiäinen, ja jo siitä lähtee noin kova ääni. Kauaahan siinä ei malttanut lakanoita kuluttaa vaan ponkaisin pikkurämmäleitä katsomaan. Märkiä, limaisia ötököitä, joilla silmät nippa nappa auki tai sitten ei. Tutisevat ja hoipperoivat pää notkahdellen kuoriutumattomien munien seassa. Miten pieni ja hauras on elämä. Miten ihmeellinen. Sanat eivät riitä. Kuvat eivät riitä. Videokin on vain haalea taltiointi. Elämän ihme. Se on juuri sitä.
Rämmäleet, niin pienet, niin ihmeelliset
Kädet täynnä ihanuutta
Peukaloakin pienemmät

Japaninviiriäiset on jalostettu 1900-luvun alkupuolella Japanissa. Jalostuksen tuloksena viiriäiset munivat runsaasti. Muna per päivä, joku ahkera yksilö saattaa pyöräyttää joskus harvoin parikin munaa päivässä. Peruskanahan munii hyvissä olosuhteissa sellaiset 3-5 munaa viikossa. Tehokanaloissa on munimaan jalostettuja ns munintahybrideitä, jotka munivat sen lähes muna per päivä tahtiin, mutta hybridikanojen elinikä on murto-osan normaalin kanan iästä. Tyypillisesti munintahybridit kaasutetaan hengiltä vuoden muninnan jälkeen, koska tuotantoteho laskee merkittävästi. On tuottavampaa tappaa 4000 päinen porukka kuin antaa niiden munia harvakseltaan. Huokaus.

Haudontakone Covatutto 16
Japaninviiriäinen siis munii lähes tuotantokanan tahtiin, mutta niin hybridikanoilla kuin japaninviiriäiselläkin jalostuksella on ollut hintansa. Hybridikanat ovat erittäin alttiita munanjohtimen tulehduksille luonnottoman kovan munimistahdin takia. Lienee sanomattakin selvää, että kun raha ratkaisee, niin sairaan eläimen hoito versus lopettaminen, arvannet? Japaninviiriäiseltä taasen on jalostuksen tuloksena hävinnyt hautomisvietti lähes kokonaan. Siksi viiriäisiä haudotaan ihmisen tekemillä vekottimilla.

Vastakuoriutuneille virkkivauvoille annetaan vettä ja keitettyä kananmunankeltuaista, joka sisältää paljon tipulle tarvittavaa ravintoainetta. Keltuainen ei ole tipun alku, keltuaisen pinnassa, jos se on hedelmöittynyt, alkavat solut jakautua ja niistä kehittyy tipu. Keltuainen on tipun ravinto munassa kehityksen aikana. Ihmistipu saa napanuoralla jatkuvaa tankkausta, lintutipulla eväät ovat jo mukana kuoren sisässä. Siis kananmunankeltuaista kuoriutuville. Laitan kaupan ostomunat tulille. Ja kuten tapoihini kuuluu: "Kipaisempa äkkiseltään päästämässä kanat pihalle".

Eka kananmuna,  vieressä viiriäisen
Vaan kanalassapa odottaa jymy-yllätys! Nelikuinen maatiaiskana on pyöräyttänyt munan. Pienen valkean munan. Uusi ihana ihme tähän aamuun.

Kolmas ihana ihme on kun uusi arka valkoinen Pörriäinen tulee syliin. Onnellisena munanhaltijana kuljeskelen Pörriäinen sylissä. Ihastelen puutarhaani, silittelen Pörriäistä, tuoksuttelen aamukasteisia ruusuja ja pioneita, ihastelen avautuvia kärhöjä. Nautiskelen onnen hulvahduksesta. Sitten muistan haudontakoneessa piippaavat öttiäiset, joiden terraarion olen jo laittanut lämpölamppua vaille valmiiksi. Pörriäinen häkkiinsä. Munat kuljetuskoppaan. Vapaiden kanojen perään vilkaisu. Ja eteisessä haisee. Mikä hitto täällä haisee? Muistelen, että kahvinkeitin ei näin pahalle haise, koska toisinaan se on SAATTANUT unohtua päälle koko päiväksi. Tipujen lämpölamppu on putsattu, eikä se ole vielä edes päällä, eli sekään ei voi palaa. Avaan varovasti  eteisen sisäoven. Sisällä on sankahko sininen savu ja haju kuin pierua olisi poltettu, sellaista oikein tymäkkää kananmunapierua. KANANMUNA!

Käsikopelolla juoksen savun läpi keittiöön, jossa kattilankannen alta tupruttaa ja räiskähtelee kananmunan kuorellisia palasia. Hellankello kertoo auliisti, että olen keittänyt kananmunia tasan 60 minuuttia. Tosin puolet tuosta ajasta ovat munat oikeammin paistuneet kuin kiehuneet. Tuotantohybridit kaasutetaan munintaiässä, minä savustan viiriäisiä kesken kuoriutumisen. Eläinsuojeluilmoitus! Onneksi lapset ovat leirillä, niin säästytään lastensuojeluilmoitukselta.

Ettei nyt kuitenkaan kukaan herkempi säikähdä ja jotta takahikiä säästyy Animalian ja Greenpeacen rynnäköltä niin kerrottakoon, että haudontakone oli kodinhoitohuoneessa, ovi kiinni ja se olikin ainoa savuton huone talossa. On tässä taas selittämistä miehelle, joka siirsi keittiön palohälyttimen kauemmas minun kokkailuinnostukseni aikoihin.

Savun hälvettyä viiruvauvat pääsivät lämpölampun alle Ikean muovisesta säilytyslaatikosta rakennettuun terraarioon. Vesikuppina toimii kivillä täytetty pestopurkin kansi, jotta eivät huku tai nukahda vesikippoon. Ovat ihan ilmiömäisiä nukkujia. Missä vain, milloin vain, miten päin vain. Joten nyt siis hyvää yötä, tästä jengistä kuulette vielä paljon lisää! (Ja minä hiippailen öisin tarkastamaan jengiläisten tilanteita)

Nukkuvat viirusisarukset




keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Uusia tulokkaita

Tutustuin viiriäistouhissani erääseen paikalliseen kanahurahtaneeseen. Kun menin ensimmäistä kertaa käymään kerjäysviiriäisiä hakeakseni olin ihan hikinen, multapölyinen ja kunnolla rikkinäisiin pihakamppeisiin verhoutunut mörönpuolikas. Vastassa oli kevyeen kesämekkoon pukeutunut kuvankaunis keijukainen. Tiedättekö tyypin? Sellainen oikeasti häkellyttävän kaunis ihminen, jota täytyy katsoa toisenkin kerran, että onko näkymä totta. Ja sitten joutuukin oikein keskittymään, ettei jäisi tuijottamaan. Näkymän uskomattomuutta pönkittivät kanaset. Ei niinkään, että kananp*ska ja kauneus olisivat yllättävä kontrasti vaan kanasetkin olivat suoraan pilvilinnasaduista, niistä missä My Little Ponyt syövät hattaraa ja kisailevat ruusunpunaisilla pilvillä. Kanoja ja tipuja oli toinen toistaan pörröisempiä, pehmeämpiä ja villitukkaisempia. Aiemmin ollut nähnyt sellaisia kuin kuvissa. Netissä. Mutta, että tuollaisiakin oikeasti on olemassa. Suomessa. Takahikiän perillä. Omakotitalon takapihalla. Todellisuus ON tarua ihmeellisempää.

Pöllämystyneenä sain viiriäiset matkaani ja aloin somesta stalkkaamaan keijukaisen kanakuvia. Oikeasti kerrassaan kuinka KANAT voivatkaan olla hauskan näköisiä, ilmeikkäitä, kauniita. Siis toki omat maatiaiseni ovat ihan ylivetoja, mutta vähän niinkuin ponit on kivoja, hevoset on kivoja, niin samalla tavalla maatiaiset on kivoja ja rotukanat on kivoja. Ihan kivoja. 

Kesän edetessä tämän kanaemokeijukaisen yksi kukkonen oli karannut ja käynyt polkaisemassa aivan toisen sorttista kanarouvaa. Karkausrakkaudenhedelmät eivät sitten sopineet Keijukaisen jalostussuunnitelmiin, mutta olivat syötävääkin söpömpiä (oikeasti, ne hunajamarinaadi broilerit on söpöjä pörröisiä tyyppejä ennen marinaadia). Kinusin ja kinusin ja lopulta Keijukainen tuli siihen tulokseen, että nuoret saisivat hyvä kodin Siltajoen Sirkuksesta. Kahden mustan silkki/kochin kukon ja paduaanikanan tuotosten lisäksi matkustuslaatikkoon sujahti valkoinen silkin ja kochinin sekoitus. Kaikki friseerattuja, eli höyhen on kaartuva ulospäin. Friseerattu kana näyttääkin siltä kuin se olisi ottanut permanentin tai saanut sähköiskun, eli hirmuisen silitettävän hellyttävältä. 

Friseerattu kana on friteerattua olennaisesti pörröisempi.

Olin tuunannut kanin vanhasta ulkoiluhäkistä Pörriäiselle ensikodin. Uusien lintujen tullessa on hyvä antaa tulokkaille ja jo oleville aikaa tutustua toisiinsa pikkuisen välimatkan ja verkon läpi. Kana on parvilintu ja parvessa on tarkka arvojärjestys, jota uudet tulokkaat aina muuttavat. Arvojärjestyksen, eli nokkimisjärjestyksen selvittelyt voivat olla joskus rajuja yhteenottoja, siksi on varsinkin pienempien ja nuorempien kannalta turvallisempaa antaa linnuille aikaa tutustua ilman fyysistä kontaktia. Muuttostressistä ja uuteen paikkaan kotoutumisen rauhasta puhumattakaan. Tulokkaiden pitäminen erillään myös varmistaa, että mahdolliset taudit tai tuhoeläimet eivät leviä koko parveen. Yritän uusia tulokkaita ja häkin vaihtajia aina hemmotella herkuilla, jotta uusi paikka alkaisi heti tuntua mukavalta. Hyvä ruoka, parempi mieli. Pörriäisille tukko silputtua ruohoa oli herkku ylitse muiden. Herkut rauhoittivat uuteen ihmeelliseen paikkaan saapuneita.

Sen sijaan muu jengi ei meinannut pysyä pelihousuissaan:
Pörriäisille varattuun aitaukseen olin pelastanut toipumaan nuoren viiriäiskukon, joka omassa parvessaan oli saanut pääkukolta verisen selkäsaunan. Kun pörriäiset tulivat, pikkuinen viirukukko yritti kiekaista too-oosi hiljaisella äänellä, että "tämä on oikeastaan mun paikka". Toinen mustista Pörriäisistä säikähdyksissään hyppäsi suoraan viirukukon yli. Ihan kuin sarjakuvissa: pomppu suorilta jaloilta.

Nuori ja viriili maatiaiskukko Rokki meni tulokkaista ihan sekaisin ja meinasi tulla tarhastaan läpi. Muut maatiaiskanat olivat jo tulokkaiden tullessa yöpuulla, mutta Rokki ja Poju-pupu saivat hepakan. Varmaan haistoivat uudet tyttelit ja yrittivät päästä hyville kurkkimisholleille. Koska hollit olivat rajalliset, eikä kukko ja kani vieläkään mahdu samoille mestoille oli kurkkimispaikkojen hakeminen melkoista rallia. Kani kyllä kovasti aina yrittää ottaa kanoja kiinni haistellakseen, mutta kanaset ja kukkoset eivät antaudu haistelluiksi. Pelkäävät varmaan joutuvansa maistelluiksi. Niinpä Rokki-kukko istui korkealla, kuikuili ja kiekui minkä palkeista lähti. Poju päivysti maassa, hypähdellen verkkoseinältä toiselle. Ihan kuin siinä ei olisi ollut sirkusta tarpeeksi, niin soma valkoinen Pörriäinen vielä alkoi piipittää Rokille. Mitä lie kertonut. 

Kani on ominut kanojen munintakopin
Kun lopulta olin saanut kaikki yöpuulle: Pörriäiset orrelle, pupun munintakoppiin ja maatiaiset viiriäisten häkin päälle, niin paikalle hyppii pihaharakkamme. Pihaharakka on nopea, tehokas ja äärimmäisen tarkka kissavahti. Vahtii häkkilintuja naapurien kissoilta. Antaa aina kovanokkaiset lähdöt kissoille, jos ne edes yrittävät pihan lintupuolelle. Minun puolesta pihaharakka voisi lähettää kissoja pois myös kasvimaalta. Kaippa harakalla on kontrahti räkättien kanssa, jotka pitävätkin hyvää huolta kasvimaasta, mansikkamaasta, kirsikkapuista, marjapensaista ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Harakka siis hyppelehti Pörriäisten häkin lähellä ja pää kenossa katseli tulokkaita. Liekkö vahtinut koko yön, koska oli vielä aamullakin häkin lähellä lähes hievahtamatta. On siinä tunnollinen ja väsymätön työläinen!

Mustat pörriäiset, toisella muodikas liukuvärikampaus.

Että ainakin suurella innolla ja uteliaisuudella pikkuiset on uuteen kotiinsa vastaan otettu.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Pieniä vieraita

Sirkuksemme on saanut pienen vakikävijän. 2-vuotias poika asuu reilun kilometrin päässä ja oli eräänä päivänä tokaissut äidilleen: "Mennään kylille. Mennään katsomaan kanoja." Se, että joku pitää meidän takahikiää kylinä on jo meriitti sinänsä. Saatikka, että tätä touhua joku tahtoo vapaaehtoisesti tulla katsomaan.

Tänään samainen pikkumies tuli meille isoveljensä kanssa leikkimään. Isoveljeä kiinnosti trampoliini ja jalkapallo, mutta pikkumies kulki onnellisena vaippa heiluen kanojen perässä. Käytös oli kuin parhaallakin urheiluselostajalla: jokainen kanasten liike kommentointiin, menoon eläydyttiin isolla tunteella ja välillä hihkuttiin riemastuneena.

Kanojen hellepäivän herkku: herneitä vesikipossa

Kun juuri valmistuneeseen (neljänteen) viiriäishäkkiin laitettiin kani häkkitestaajaksi, niin pikkumies kömpi perässä vaippapyllyineen. Lopulta yksi nuori viiriäiskukkokin pääsi joukon jatkoksi. Kyllä siinä riitti pienillä miehenaluilla riemua, katsojista puhumattakaan. Lapsen ja eläimen suhteessa on jotain erityistä. Tajuaako eläin pienen ihmisen pieneksi ja avuttomaksi? Aikuinenhan tyypillisesti pyrkii olemaan eläinsuhteessa se johtaja ja villin eläimen hallitsija, mutta lapsi avosylin ottaa eläimen vertaisenaan, ei määräile, ei komentele, kutsuu vain nauraen leikkiin.

Ihan jätskillä piti houkutella, että sai lopulta ihmispennun pois häkistä ennen kuin vanhemmat tulevat hakemaan. Olisi voinut tehdä tiukkaa selittää, että miksi pidän heidän taaperoa hiekkalaatikon kokoisessa häkissä. Vaan hukkaan meni sekin jätski. Pikkumies kertoi ja näytti vanhemmilleen mitä oli puuhaillut. Lopuksi vielä iskän sylissä kuvaili käsiään heiluttaen kuinka kana vilkutti: "Vilkutti mulle hyvää yötä."
 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Jengin esittelyä: Kekkonen

Kaiken rakennusdokumentaation jalkoihin on jäänyt itse sirkusväki. Porukkaa on joltisenkin ylenpaljon ja moni ansaitsisi oikeuden olla esittelyissä ensimmäinen, mutta tänä aamuna puolikuudelta herätessäni mieleni valtasi Kekkonen. Pieni japanin viiriäiskukko, joka tuli Sirkukseeni kanana. Ei sentään jäniksenä. Kekkonen pysyi kanana kokonaisen pari päivää ja muuttui kukoksi yhdessä yössä kun oli tullut yhdistetyksi kahden kukon Kanelin ja Suklaan naisvoittoiseen parveen.

Voinet kuvitella kohdallesi: kanelia ja suklaata koko yö, niin ei ole aamu ruusuilla tanssimista. Kekkonen oli kulmakarvat veressä ja pää putipuhtaan kalju. Säikähdin jalkapohjiani myöten, mutta puolikkaassa minuutissa kävi selväksi, että surkuttelua ei tarvittu kuin ulkonäköön. Kekkonen oli voimansa tunnossa. Kajautteli riemastuttavaa TUTTURII kieuntaansa parin minuutin välein. Hiljeten vain kiekaisujen välissä polkemaan Kanelin ja Suklaan tyttösiä. Meno oli kaikessa riemukkuudessaan lähes rietasta. Vanhan kansan mielestä 12 senttisen maakanan nimeäminen Kekkoseksi oli pelkästään pahennusta herättävää. Mutta tarkoitukseni oli tehdä nimellä kunniaa edesmenneelle suurmiehelle: maine ja mielikuva elää vahvana, vaikka olin pahainen taapero U. K. Kekkosen ja YYA-aikakauden aikana. Toisekseen pikkueläjällä on niin suurmiehen elkeet ja loistava kyky pitää jengi tyytyväisenä lähes kakofonisessakin tilanteessa, että viiriäisKekkonen on kyllä ur(h)otöillään nimensä ansainnut!
Viiriäiskukot Kaneli ja Kekkonen
Se olikin sitten ainut yhteenotto kukkokolmikon välillä. Lisäsin parveen muutaman tyttösen ja nyt yhteiselo sujuu hyvinkin mallikkaasti. Kekkosen kalju pää sai muutamassa viikossa takaisin pörheät sulkansa ja kulmakarvojen ruvet paranivat päivissä. Kekkonen on väritykseltään yleinen, ellei yleisin japanin viiriäinen: riista. Erittäin hyvin pöpelikköön maastoutuva ja yksi harvoja värityksiä, joista kanan ja kukon erottaa helposti toisistaan. Tai pitäisi erottaa. Riistan värisellä kanalla on rinnassaan pilkkuja, kukolla rinta on pilkuton ja punertavaan vivahtava. 
Riistaväritys viiriäiskukolla: punertava, pilkuton rinta

Riistaväritys viiriäiskanalla: tummia pilkkuja rinnassa (oik ja takana keskellä)
Edelleenkin Kekkonen on kovaäänisin viiriäinen. Vaikka Kekkonen on hieman hillinnyt kiekumistahtiaan, niin edelleen osaa säikäyttää vetelät housuun kuusiaidan toisella puolella lenkkeileville maalaismiljöönautiskelijoille. Viiriäiskukon kieunta on luonnonlinnuista niin poikkeava ääni ja kanakukon kieuntaa muistuttamaton, että järjestään jokainen vieraamme äimähtää ja kysyy, että mikä TUO ääni oli. Epäuskoa aiheuttaa äänen ja linnun koon epäsuhta. Viiriäiskukon kieunta ei ole pelkästään hauskan kuuloista vaan myös naurettavan näköistä. Pieni maata myöten lyllertävä ja melkoisen mitättömän näköinen otus yht'äkkiä varvistaa ja kajauttaa ilmoille erittäin kovan äänen niin, että koko yläruumis, kaula ja pää tärisevät. Kekkonen vielä kieuntansa päälle katsoo, että "kuulitkos varmasti" ja sitten palaa maan pinnalle pötpöttelemään matkaansa. 

Kekkosella on asenteen lisäksi myös hurjasti rohkeutta. Kiekuu päin näköä myös maatiaiskanan kukkonuorikoille. Kerran pitivät ilta konsertin: musta Rokki-kukko istui hautomamökin katolla ja kiekaisi, Kekkonen kiekaisi maasta, Gamer-kukko istui toisella puolella ulkotarhaa niin ikään korkealla ja kiekaisi. Tätä kilpalaulantaa jatkui pitkään, järjestys pysyi ja ääni kantoi. Kekkonen kaikista lentokyvykkäimpänä oli maassa ja kiekui ylös paenneille itseään viisi kertaa isommille teinikukkosille. Toivon todellakin, että Kekkosella on nimikaimansa mukaisesti tolkkua päässä, eikä lähde härnäämään tai haastamaan itseään rökäleen paljon isompia kanssaeläjiä.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Pumpulinpehmeitä haaveita

Nyt se myrkyn lykkäs!

Monta vuotta olen avioliiton kantimia koetellut haaveilemalla kesäkanoista. Haave on minusta ihan järjellinen, sillä lapsuudenkodissamme oli kanoja useampanakin kesänä. Talvet asustivat lähistön navetoissa tai vuohien seurana porotilalla. Tosin eräänä syksynä tarjoiltiin ihmeen usein kanaruokaa, eikä kanoja kuulemma tarvinnutkaan käydä lähitilalla hoitamassa.

Mieheni lapsuus ei sisältänyt kuin koiria, joten hän ei kanakuumetta ymmärtänyt. Lopulta keksin keinon. Viime vuodenvaihteen tietämillä aloin puhua lampaista. Tarkemmin sanottuna lampaiden hankinnasta. Teho oli ällistyttävä. Mies suostui kanoihin. Säikähti raukka lammashupelointejani niin kovasti. Tai omien sanojensa mukaan ei ole koskaan suostunut kanoihinkaan, mutta minä tulkitsin ulkoaitauksen rakennussuunnitelmat suostumukseksi.

No, eihän tässä vielä mitään myrkkyä. Avioliitto on toistaiseksi kestänyt muutaman kanan ja alle puolen sataa viiriäistä, mutta kun se lammaskuume muuttui harhautuksesta ihan todelliseksi. Ajatelkaa nyt järkisyitä! Sitä ekologisuutta ja rahallisen säästön määrää vaikka. Kuinka oma lammas leikkaa ruohoa: vähentää leikkurin melu ja saastehaittoja. Lampaalle ei tarvitse maksaa ruohonleikkuusta samoja summia kuin teini-Poikaselle. Ja omien lampaiden villa kääntyy kuulemma käden käänteessä omaksi villalangaksi ja toisen käden käänteessä vilteiksi, huiveiksi, sukiksi, pipoiksi, alusvaatekerrastoiksi ja vaikka miksi. Säästyy Bangadesilaisten lasten veriset sormet, rahtikulut, ylikansallisten vaatejättien kateprosentit, mainosneitosten anoreksiat ja kassaneitien rakennekynnet.

Ja entäs suorasähkölämmitys! Lämmityksessä säästetään monta monituista rahaa kun istutaan talvikuukaudet omat pässinpökkimät yllä. Kyllä! Tässä on järkisyitä vaikka kuinka, jos näillä ei aviosiippa tajua tehneensä loistavia naimakauppoja, niin keksitään syitä vielä pari lisää ;)

On se vaan hyvä, etten vielä viikonloppuna ehtinyt kanalaa tilata. Nyt voin vielä tilaukseen lisätä lampaanmentävän lisäsiiven. Lisäsiiven rahoitan tietenkin tulevaisuuden säästöillä!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Talviasuttava kanala - hankevaihe 2

Rakennuslupa paperit saapuivat saman tien ja mukana oli kahden sivun ohje, ohje mitä kaikkia täytettyjä lupapapereita ja liitteitä tulee pakata mukaan palautettaessa. Hiki puski pintaan jo kirjekuorta avatessa. Teinkin niin kuin parhaaksi näin: lykkäsin huomiseen sen minkä olisin voinut tehdä tänään.

Itse kanalarakennuksen päädyin tilaamaan Pohjois-Pohjanmaalta valmiina. Hirnu Oy:n suunnittelemassa ja valmistamassa KotKot10 kanalassa on kaksi 4 neliön häkkiä kanojen ulkokulkuluukuilla, munintapesät, orret, pienemmät tipupesät ja kaikki asiaan kuuluvat eristeet, ikkunat, ovet jne. Hintaa komeudella on hurjasti, mutta pikaisellakin laskutoimituksella tulin siihen tulokseen, että valmiina tilaaminen on kokonaisedukkaampaa. Kun otan huomioon, etten itse ole timpuritaitoinen ja miehen palkkatöistä monen viikon siivun lohkaisu (lemmikki)kanalan rakennusprojektiin on käytännössä kesäaikana mahdotonta. Siihen kun lasketaan materiaalien hinnat, puhumattakaan materiaalien etsiskelystä ympäri puu- ja rautakauppoja, kuljetukset tontille ja väärien ostettujen kamppeiden palautusvaihto oikeisiin (kyllä, olen ennenkin asioinut rautakaupassa), niin ammattilaisen tekemänä pääsenevät kanaset varmimmin suojaan ennen syksyn yöpakkasia ja avioliitto saattaa kestää tämän(kin) projektini. Mies kyllä kyseli useampaankin otteeseen, että onkohan tämä "3 kesäkanaa" projekti lähtenyt lapasesta. Vakuuttelin, että erityiskylmästä ja sateisesta kesästä huolimatta tässä mitään lapasia tarvita.

Yhteydenpito ja asioiden hoito Hirnu Oy:n Markon kanssa sujui mallikkaasti. Marko kärsivällisesti kertoi sen mitä en itse osannut tai muistanut kysyä. Vielä kun meillä pari kertaa viikossa saunova rakennuskaveri lupasi katsoa perustukset kuntoon ja yllätyksekseni myös käydä kalustollaan valmiin rakennuksen noutamassa, alkoi tuntua, että projektihan on niin sanotusti hyvin tulilla. Puuttui vaan se inspiraationpuuska, jolla kävisin lupapapereiden kimppuun.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Talviasuttava kanala - Hankevaihe nro 1

Soitin männä viikolla kunnan rakennustoimistoon rakennustarkastaja Pertille. Yllätyin kovin Pertin yhteistyöhalusta. Tiedättehän ennakkoasenteen: pieni maalaispitäjän kunta, rakennustoimi, tarkastaja nimeltä Pertti ja äänikuulemalta ikä +60. En minä stereotyyppisen ennakkoluuloinen ole, mutta jos olisin, niin olisin soittoa jännittänyt etukäteen. Rakennustarkastaja Pertti kuitenkin lupasi heti lähettää lupapaperit postissa, kannusti soittamaan jos (kun?) tarvitsen apua lupalappujen täyttämisessä, vinkkasi asian sujuvan sutjakammin jos saman tien liitän eläinlääkärin lausunnon lupalappuihin mukaan, ohjeisti hakemaan erityislupaa paikallisesta Ely-keskuksesta jos haluan rakentaa kanapirttini likemmälle kuin 20 metriä tien keskiviivasta, muistutti naapurien kuulemisesta eikä kertaakaan tokaissut, että: "älä akka höpäjä" tai kysynyt, että: "onkos isännältä lupa tähän hupelointiin". Olin ihan otettu. Rakennustarkastaja Pertti piti minua varteenotettavan rakennuttajana. Vaikutti hyvältä alulta.

Samoilla lämmöillä soitin nuorelle eläinlääkärille, joka ei ollut koskaan kuullutkaan lausunnontarpeesta eläinsuojaa rakennettaessa, mutta lupasi lausunnon laittaa kun vaan toimitan riittävästi tietoa hankkeeni suunnitelmista. Edelleen homma eteni ihan kiitettävän ja hyvän arvosanan rajamaastossa. Vaan samaa ei voinut sanoa ensimmäisestä valmiselementtimökkejä tarjoavasta lafkasta johon rimpautin, tahikka perustustenvalajasta, jolta aikataulua tiedustellessani tuli vastakysymys: "saako olla ilman paitaa". Otin puhelun seuraavan valmiselementtiyritykseen, myöskään valajan kanssa ei päästy yksimielisyyteen aikataulusta eikä paidattomuudesta. Varsinkaan kun en aivan saanut täyttä varmuutta, että koskiko paidattomuuskysely tulevaa rakennusprojektia vai kysymishetkellä käsillä ollutta ilmalämpöpumpun huoltohetkeä.

Seuraavaksi turvauduinkin (taas) avioliitto-oikeuteeni ja pyysin mittaa. Oikein sellaista pitkää mittaa, jolla voi mitata kymmeniä metrejä. Mitan kotiintoimitusta odotellessani vilkuilin kuusiaitaa sillä silmällä, että mistä välistä pääsen mitan ujuttamaan läpi. Myöskin lienee hyvä ottaa huomioon autoliikenne tiellä, jonka keskikohdasta se 20 metrin mitta olisi otettava. Alan salaa mielessäni miettiä, että käyköhän tarkastajat paikan päällä vai uskooko ne jos sanon rakentavani riittävän kauas. Mietinnät loppuvat siihen kun muistan naapurin puuliiteri-episodin, jonka aikana kunnan päärakennustarkastaja mainitsi ajavansa kyseistä tietä pitkin työmatkaansa joka ikinen arkipäivä. Kuulopuhemuistumani mukaan päätarkastaja ei kuulostanut yhtään yhtä kannustavalta kuin rakennustarkastaja Pertti. Parempi siis runnoa lupa läpi päätarkastajan kesäloman aikana. Kuinkas sattuikaan ;)

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Muuttopäivä

Kolmas päivä toden sanoo. Tänään tulisin saamaan Minivirkkien häkin valmiiksi. Se on saletti.

Projektin loppu sujuikin ihmeen vähillä kommelluksilla. Vain kolmisen kertaa jouduin purkamaan kiinnitettyjä puita ja tekemään oven kahteen kertaan. Eka ovi oli hankala. Katto- tai jalkalistan palasesta ja jämäkämmästä verkosta koitin värkätä oven, mutta lista oli varastovuosiensa aikana vääntynyt, eikä suostunut suoristumaan. Enkä minä uskomaan, että ei suoristu. Kun olin saanut jämäkän verkon kiinnitettyä ja oli saranoiden vuoro, alkoi olla melkein pakko turvautua nauloihin. Ruuvit eivät vaan mitenkään menneet listasta läpi. Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että ruuvit uppoavat paksuun kunnon puuhun, mutta eivät höhhelöiseen lastulevylistaan? Saranoinnin edetessä tajusin, että itsepäinen lista ei ollut suoristunut milliäkään, ja oven ja karmin väliin jäisi viiriäisparven mentävä aukko. Meinas päästä ruma sana. Yleensähän olen rauhallinen ja harkitsevainen, enkä turvaudu voimasanoihin (eikös netissä kuulu esittää puhtoisempaa ja parempaa kuin onkaan?), mutta nyt tulin sanoneeksi apupoikaselle, että heitä jorpakkoon koko ovi. Ihmeekseni Poikanen totteli ja viskasi oventekeleen pitkälle nurmikentälle. Jos ei muuta, niin hyvä ja kevyt lento-ovi siitä tuli.

Neuvoa antavan kahvihetken jälkeen totesin, että muutaman kattopuun voi sahata ovipuiksi ja käyttää kattona jotain. Siirtämällä ongelmanratkaisun tulevaisuuteen ei pelkästään säästy huolehtimiselta ja murehtimiselta vaan myös antaa alitajunnalleen aikaa hyväksyä toinen toistaan luovempia ratkaisuja. Ovi valmistui ja Poikasen murskaantuvien sormien avustuksella se saatiin kiinnitettyä todella hyvin ja napakasti. Nyt ei viirut pakene, eikä pedot pelottele. Ainakaan oven kautta.

Entäs katto? Elämän filosofiani tavaran suhteen on suoraan äidin kautta ukiltani perittyä. Sodan käyneen ukkini poistuttua tästä maallisesta taistelusta korkeassa iässään löysi perikunta maatilalta mm useita paalinarunippuja samanpituisiksi tukoiksi lajiteltuina ja varaston seinään nauloihin ripustettuina. Jostain syystä järjestelmällisyysgeeni on ottanut kohdallani yliloikan, mutta tavaran keräämisen suhteen olen sukuni veroinen. Nyt olin taas geeneistäni onnellinen, sillä muistin, että parisenkymmentä vuotta sitten opiskelijakaksioni taloon tehtiin ikkunaremonttia ja minä otin muutaman vanhan ruudun talteen. Tunnin etsimisen jälkeen ruudut löytyivät ja aviosiipi sai anteeksi kaikki tunnin aikana kerääntyneet tavaranhävittämis-epäilyt. Ruutu sopi pituudeltaan kuin suunnitellusti nakutettu. Kahden ruudun leveydessä hävittiin kohtalokkaat 4 senttiä. Vaikka luottamus omiin kykyihini on suunnaton,  niin en alkanut kertaalleen remontin kohteeksi joutunuteita ruutuja silpomaan. Katoksi tuli siis yksi turkulainen ikkunaruutu, ja pari lautaviritystä. Ovat vielä kiinnittämättä, koska niiden tilalle olen suunnitellut kasvualustaa. Kasvatusalustaan materiaalien ilmaantumista odotellessa viritykset välttänevät ihan hyvin. Kiinnittämättä jättäminen olikin fiksu veto viimeistään siinä vaiheessa kun lapsityövoiman kanssa aloimme kantaa häkkikomeutta toiselle puolelle tonttia. Ihmeen vahvoja ihmispentuja olen tähän maailman saattanut. Pisteet heille!

Häkki oli paikallaan! Ja kantorevohkankin jälkeen ehjänä. Enää häkkiin pari lapiollista täytemaata, jotta eivät kaivaudu ali,  muutama reunakivi ja tiiliskivi ulkopuolelle petoja hätistelemään, sisustuksellisia havuja varjostamaan ja avot! Siinä samassa kun Minivirkit oli nosteltu uuteen ulkohäkkiinsä helle päätti muuttua kesäiseksi myrskyksi. Minä juoksin varaston taakse hakemaan valokatesuikaleita ja Perintöprinsessa ryntäsi sisälle hakemaan muovilaatikoiden kansia. Eihän viritys ole viritys, jos siinä ei ole riittävästi eriparisia irtonaisia muovi-elementtejä. Rikkinäisellä harjanvarrella saatiin valokatesuikaleet pysymään paikoillaan, muovikansia noukittiin pariin otteeseen kuusiaidasta. Viirut kuitenkin olivat onnellisia ja tilaa riitti pyrähtelyille ja pyörähtelyille.

Tältä se Iisakin kirkon pikkuserkku sitten näyttää:


Ja nyt näin valokuvasta huomaan, että puuttuuhan tuosta vielä yksi kulmalautakin. Eipähän tarvitse pitää kiirettä viimeisen maksuerän kanssa kun urakka ei noin vaillinaisena mene läpi lopputarkastuksesta...

Ja näin onnellisena Minijengi otti vastaan kättentyöni:


Ja tokikin tilanne ENNEN:

Ja JÄLKEEN:

Tiedä sitten, että millä ne ammattistailaajat stailaa ne jälkeen kuvat aina niin hirmuisen paljon fiinimmiksi?




sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Viittä vaille valmista

Heti aamuseitsemältä oli hinku päästä jurnuttamaan Dewaltilla, mutta koska kukkosillani on tapana nukkua kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, niin intoa piti hillitä juomalla kolmas ja neljäs kupillinen aamusumppia. Kerran tein sen virheen, että paukkasin puoli kuuden aikaan katsastamaan ekaa kertaa ulkona yönsä nukkuneita Pikkuvirkkejä. Vaikka hiivin hiljaa lintuhäkin viereen, niin toinen kukkonen kuuli hiippailuni, pomppasi ylös paniikissa ja alkoi kiekua kurkkuputki suorana unenpöpperöistä teinikukko kieuntaansa. Sille aamulle kiekumista riittikin sitten noin ilta kuuteen asti. Opin kerrasta. Teinejä ei herätetä, ei mistään syystä.

Tämä kolmas häkki oli tarkoitus tehdä jämäpuista, jotta saisin tuota rytöläjäkasaa tontin kulmalta vähän matalammaksi. Kukkosten herättyä raahasin parhaimmat puut hollille ja aloin mallailemaan. Pyrin pääsemään mahdollisimman vähillä sahauksilla, joten häkistä oli tuleva sen kokoinen mitä puuta oli sopivasti olemassa. Ekojen mallailujen jälkeen oli pakko raahata puukasa, työkalut ja sekalainen joukkio ruuveja varjon puolelle. Hiki valui jo ennen kuin ensimmäistäkään puuta oli kiinnitetty. Onneksi apujoukot ovat sen verran ammattiliittoon kallellaan olevaa porukkaa, että osaavat vaatia ja omatoimisesti toteuttaa lakisääteisiä juoma-, vessa-, ja lepotaukojaan, niin ei tule turhia lasten- tai eläinsuojelullisten aiheiden aiheuttamia keskeytyksiä minun yrittäjähenkiseen urakointiini.


Työkalut olivat hyvät. Niitit suhahtelivat kuin hornetit, ruuvivääntimessä oli virtaa enemmän kuin toivoa tohtii. Ruuvit on muuten ihan ehdottomia, jos verrataan nauloihin. Sormeen iskeminen on ihan eri luokkaa vasaralla kuin iskuporakoneella, puhumattakaan siitä kuinka helposti kiinnityksen purkaminen tapahtuu. Aikaa tuhraantui lähinnä oikeiden ruuvinkantaterien sovittamiseen, puiden mallailuun, lopputuloksen kuvitteluun ja rakennuspuiden pyörittelyyn, että mitenkä päin mikäkin sopisi fiksuinten. Kun verkkokin alkoi olla häviävää luonnonvaraa, niin homma muistutti ihan tuhatpalaisen palapelin rakentamista: palasia on paljon, mutta juurikin sopivaa ei yhtään.

Puolen päivän aherruksen aiheuttama tuskanhien ja kumihanskojen tuoksahdus toi äkkiseltään mieleen viime kesän purkutalkoot kaverin työmaalla. Kaverin, jonka lapsen synttärit alkaisivat toisella puolelle pitäjää ihan just vartin päästä. Suihkuun, juoksulounas, lapsille siistit kamppeet, itselle huikean avokaulainen mekko ja hypspomps vauhdilla autoon. Avokaulaisen mekon tarkoitus oli selvä: muiden juhlavieraiden paheksuessa näyttävää etuvarustustani kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota meikkaamattomuuteeni tai tekokukalla peitettyyn takkuiseen ja puolimärkään tukkasykkyrään. Synttärit menivät mainiosti. Huomion vei kaverin paisuva masu ja pälpättävä anoppi.


Synttäreiltä kurvattiin rautakauppaan ostamaan lisää pienisilmäistä verkkoa. Rautakaupassa asusteeni saikin sitten jo asiaankuuluvaa huomiota. Kyllä se vaan lämmittää vanhenevan naisen mieltä kun nuorten miesten päät kääntyy. Ei ole maailmassa montaa ongelmaa joihin ei löytyisi apua täytekakkukahveista tai rautakaupasta. Rakentaminen jatkui ja verkkoa riitti. Aloin päästä hyvään vauhtiin ja kuten elämässä yleensä juuri kun suunnitelmat sujuvat ja sävelet ovat selvät, iskee rakkaus. Niin kävi nytkin. Tosin rakkaus oli iskenyt vyön alle. Pihaan porhaltaa mieheni kaveri, sattumoisin kymmenisen vuotta rakennusfirmaa pyörittänyt kaveri. Vaimo heitti miehen pihalle kevään korvalla ja mies on ollut kesäiltaisin vakionäky meidän ruokapöydässä, takaterassilla, saunassa ja olohuoneen matolla. Eipä siinä. Mukava mies. Yöpaikkaakin olen tarjonnut sohvaltamme, mutta koska kyseisen rakennusurakoitsijamiehen ja sohvamme pituusero on noin puolisen metriä, niin miehellä on sentään joku tolkku pysynyt päässä ja yöpynyt ties missä.

Rakennusköriläs katsahti ohikulkiessaan rakennusprojektiani ja totesi jotain jota en osannut tulkita. Varmasti parempi niin, meidän molempien kannalta. Köriläs käppäili takaterassillemme ja hetken päästä kanaset viipottivat perässä ja siitä vielä pienen hetken päästä ilmoille leijaili grillaantuvan makkaran haju. Vietävän hyvä hajuaisti noilla kanankoipilaisilla. Tiedä sitten kumman haistoivat ensin: körilään vai makkaran. Molempi parempi, lienevät ehdollistuneet molempiin hajuihin ja tietävät hajujen merkitsevän grillattua makkaraa. Vielä muutama hetki eteenpäin niin miehenikin saapui kotiin ja liittyi takaterassi kotkottajiin.


Oma mies kävi sitten muutaman kerran makkarakaljoittelun välissä kysymässä, että tarviitko apua tai voitko viedä nuo kanat pois terassilta. Kumpaankin oli vastaukseni yksiselitteinen ei. Illan hämärtyessä miestä alkoi ihan selvästi ärsyttää tai kadehdituttaa minun vatupassiton projektini tai hyvä mieleni. Tulikin siihen sitten tikkuasioidensa kanssa: "Miten ne vaijerit piti laittaa?" Olin ihan H-Moilasena, että nykkö se laittais ne tukivaijerit marjapuskille, joita olen tasasen tappavaan pari kertaa vuodessa tahtiin pyytänyt viimeisen 6 vuoden ajan. Tukipuutkin hakkasin valmiiksi jo 2 kesää sitten. Tilanne oli niin 'nyt tai ei koskaan', että en voinut muuta kuin lompsia toiselle puolelle tonttia osoittelemaan, viuhtomaan ja lopulta osallistumaan vaijerien vetoon. Kelpo parin tunnin keskeytys. Sillä aikaa Köriläs istui takaterassilla ja kirjoitteli laskuja asiakkailleen mieheni tietokoneella. Älkää ymmärtäkö väärin, Köriläs on kyllä tehnyt tontillamme ja talossamme paljon kaikkea hyödyllistä ja hyvää jälkeä, mutta joskus vaan on elämässä tilanteita kun on parempi istua kanat tuolin alla.

Ilta alkoi kääntyä yöksi, lapset olivat jo nukkumassa ja tajusin, että tämän häkin harjakaisia ei juhlita tämän(kään) vuorokauden puolella. Luovutin siis pelin nukkumatille ja pinosin työkalut sievästi odottamaan seuraavaa kukonlaulua.


lauantai 4. heinäkuuta 2015

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - muistikuvia ja aikeita häkkirakennusprojekteista

  Pakko on paras motivaattori

Minivirkit alkavat olla jo sen kokoisia, että niiden pitäminen kasvatushäkissä lähentelee pahamaineisimpia häkkikanala oloja. Olkoonkin, että tätä jengiä ei pakoteta munimaan, vielä. Tarkoitus on rakentaa minivirkeille uusi ulkohäkki. Höyhenpukukin alkaa kaksi ja puoliviikkoisilla olla sellainen, että jos lämpimät kelit jatkuvat, niin pärjäävät mainiosti ulkona. Koska luottamus Suomen kesään ei kuitenkaan ole korkealla, niin ainahan voin vetää jatkoroikalla lämpölamppua ulkohäkkiin, ja odottaa Elenialta paksulle pahville painettua kiiltävää joulukorttia kiitoksena kuluneesta vuodesta.

Maalattua puutavaraa on tontinkulmilla säilötty jo useampi vuosi ja keväällä kanojen ulko-aitausta varten hamstrattua halpaa verkkoakin vielä jäljellä rulla tai pari, niin sunnitelmien lisäksi puuttuukin enää vain käypäset työkalut. Ensimmäistä viiriäishäkin rakennusta varten oli hyvät suunnitelmat ja heikot työkalut. Lopputulos oli nätistikin sanottuna pelottava. Häkkiviiriäisillä meni kuukauden päivät ennen kuin asumuskauhu hellitti. Eli noin kolme viikkoa pidempään kuin mitä häkin luukulla meni aikaa luovuttaa saranoistaan ja verkostaan. Todellinen viikon luukku. Sittemmin luukun virkaa on toimittanut vanha, paksu eteisen matto, jonka päällä kanat ovat alkaneet nukkua. Matto onkin saranoitua luukkua paljon parempi (nukkumapaikka), koska varjostaa häkkiä, estää unenpöpperöisten kikkareiden tippumisen alempiarvoisten niskaan, eikä revi hoitotoimenpiteiden aikana ranteita verille niinkuin saranoidusta luukusta irtoileva metalliverkko. Note to myself: muista ottaa jäykkäkouristusrokotus.

Ensimmäisestä häkkirakennusprojektistani viisastuneena käytin seuraavaan häkkyräiseen puolivalmisteita. Puolivalmisteet ovat jokaisen perheenäidin arjen pelastus, niin kuin takuuvarma Raid: toimii keittiössä ja puutarhassa. Sekatavarakaupasta keväänhuumassa hommattu "kanala" osoittautui kanojen nukkekodiksi: lapsena leikitään nätisti, teiniangstissa rymistellään nukkekoti rikki tai hylätään nurkkaan. Kanaseni valitsivat molemmat vaihtoehdot, ja juuri tuossa järjestyksessä. Nukkekodista jäi kuitenkin osa jäljelle ja ajattelin, että siitä saa tuunattua Pikkuvirkeille asumuksen.

Pohjana molemmissa häkeissä käytin lastulevyn palasta, jossa jostain syystä luki: "Karin älä vie". Koska Kari on muuttanut näiltä seuduilta pois jo 4 vuotta sitten ja palanen on ollut meidän ulkovarastossa yli kymmenen vuotta sitten, niin epäilin, että rikos on vanhentunut. Varsinkin kun rikollisena lienee toiminut talomme edellinen omistaja. Toisaalta Karin muistaen en yhtään ihmettelisi vaikka olisi avioeronsa tiimellyksessä käynyt lastulevyn piilottamassa meidän varastoon. Niin tai näin, mutta jos Kari joskus tulee levyä takaisin karhuamaan, niin saa mukana levyyn niitatun messumattopalasen ja muutaman sentin kuorrutuksen sitä ihteään. Tiesittekö muuten miten kallista on messuilla käytössä oleva kokolattiamatto? Sitä saa messuilija tilata ihan minkä värisenä tahansa ja poks, parin päivän messujen jälkeen se revitään pois ja roskiin. Huoh. Toivottavasti pääsen pian taas messutytöksi, alkaa olla edelliset messumattohamstraukset lopuillaan.

No niin, takaisin häkkitutoriaaliin: Levy. Levyyn niitattu matto. Puita tai puurimoja. Puut kiinni levyyn nauloilla tai jos akkuvääntimen akku on ladattu, niin ruuveilla. Mittaa rimat ennen kiinnitystä. Mittaa uudestaan. Varmista vielä mittaustulos. Niitta rimoihin verkkoa. (Verkkokin kannattaa mitata, mutta se ei ole niin oleellista, koska rimat on jo mitattu niin huolellisesti.) Voilaa! Hyvin yksinkertaista ja tyylikästä. Helppoakin, mikäli niittari suostuisi toimimaan. Ei ole nimittäin yhtään helppoa kekkuloida pienehkön häkin sisällä, yrittää pitää verkkoa kiinni häkin ulkopuolella rimassa, saatikka oikeassa kohdassa, antaa lapsityövoimalle kannustavia ohjeita ja hakata vasaralla niittejä kiinni. Samaan aikaan. Hikiset kumihanskat käsissä. Huh, alkaa tuskanhiki nousta jo muistellessa. Kolmas kerta kuitenkin toden sanoo. Tällä kertaa en suunnittele, panostan kunnollisiin työkaluihin ja teen pitkästä tavarasta. Tai ainakin niin pitkästä, että häkki on rakentajan kokoinen (helpottaa mittaamista kun ei mitta koko ajan omatoimisesti hävittäydy).

Näillä aikeilla siis lampsin kohti työmaatani, johon avioliiton suomin oikeuksin oli ilmestynyt käheännäköinen ilmakompura ja valtavan kokoinen akkuporaruuviväänninkonesalkku. Työkaluja ihastellessani pihaan kurvaa kaveri neljän alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Tulivat maalle nauttimaan maalaistuoksusta ja pelkäämään kanoja. Sujuuhan se rakennusrojektilaisen kesäpäivä jätskiä syöden suloinen vauva sylissä. Vauva, jonka voi työntää heti takaisin äidilleen kun kitinä alkaa, tai kun käsi puutuu tai kun haluaa juoda kahvinsa rauhassa. Joten viiriäiset kituvat vielä yhden yön pikkuhäkki oloissaan ja rojekti siirtyy seuraavaan kesäpäivään. 

Kesähän on siitä hyvää rakennusaikaa, että energiaa säästyy kummasti kun ensin ei tarvitse lapioida tarvittavia tavaroita esiin lumen alta.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Siivouspäivä siirretty

Huh. Tänään meinasi tulla repertuaariin uusi tuotevaltaus: vapaan viiriäisen munia.
Vetäisin aamulla kuorivan ja uudistavan naamion rupiseen lärviini. On sitten piirun verran hehkeämpää heilua imurin varressa ja bamburätillä huiskia pölysiä kun namiskuukkeli on kuntoutettu. Ennen kuin tartuin kauan väisteltyyn siivouspuuhaan ajattelin, että kipaisempa äkkiseltään päästämään kanat vapaaksi ja hoidan aamuruokinnat sillä aikaa kun naamio vaikuttaa. Parisen minuutin kipaisu, ei sen kummempaa. Kanat läksivät tuttuun tapaan viipottamaan pitkin pihaa. Kukko jäi häkkiin ylös kekkuloimaan, koska pupu oli maassa. Kukko jostain syystä pelkää pupua lintuhäkissä, mutta ulkoilee ihan mielellään pupun ulkohäkissä pupun kanssa. No, tuo oli ihan sivuraide tässä faabelissa.

Aina lintuhäkin ovea avattaessa tarkkailen viiriäistä nimeltä Valkokulmakarva, alias Valkki, koska sillä on kova kuvitelma lähteä vapaaksi samalla kun kanatkin. Kurkkii ja kuikuilee kynnyksen yli ja pari kertaa on koittanut hypähtää kynnyksen yli, mutta lylleröpyllynsä painaa sen verran, että toistaiseksi minä olen ollut nopeampi ja Valkki lyllertääkin vain lintuhäkissä. Nytkin tarkkailin Valkkia, päästin kanat, maanittelin kukkoa, ehdin ottaa pelottelijapupun syliin tehdäkseni tietä kukolle kun silmäkulmastani huomaan, että tuo nurmikolla lyllertävä lintu ei kyllä ole räksä. Äkkiä pupu maahan, häkki kiinni ja huudon kanssa lyllertäjän perään, joka tietysti säikkyy ja puikahtaa kukkivaan juhannusruusupöpelikköön.
Äkkiä sisälle huutamaan lapsityövoima apuun, joka lähteekin yöpukusillaan kyselemään naapureista mahdollisia haaveja lainaan. Minä sukellan paitasillani ruusupuskaan, josta kauhistuneena suklaanvärinen (on muuten hurjan maastoutuva väri) viiriäinen ottaa pii-iitkän lennon postilaatikoiden takaiseen pajupöpelikköön. Juu, juuri siihen pöpelikköön, joka on ihan pikkiriikkisen räpistelyn päässä tiestä, jolla mopedistit, rekka-reiskat, ylistressaantuneet naiskuskit ja muut ylinopeuspyyhältäjät viilettävät tolkutonta vauhtiaan.
Siinä vaiheessa postilaatikoille saapunut kolmannen naapurin pikkupoika kysyy, että saako nuo kanatkaan olla vapaana. Mä mitään kanoja enää siinä vaiheessa muistakaan, vakuutan vaan huolestuneelle metsästykseni seuraajalle, että "ei NE karkaa" ja koitan luottaa siihen itsekin.
Parin tunnin pöpelikössä pöykköilyn, nokkosissa teutaroinnin ja sydänkurkun nieleskelyn jälkeen viiriäinen lopulta itse lyllertää lintuhäkin luokse ja koukkaa vielä varaston ali naapurin pojalta
 lainattuun kalastushaaviin. Huoh. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tässä vaiheessa muistan sen kasvonaamionkin.