Jengin esittelyä: Pehmopylly Unna

Unna tuli taloon kahden viikon ikäisenä puoliuntuvikkona. Asui ensimmäisen viikon pahvilaatikossa uunin kupeessa. Seuraavan viikon vähän isommassa pahvilaatikossa kylpyhuoneen lattialämmityksen päällä. Kunnes oppi ikätovereineen siirtämään laatikon kantta ja hyppäämään pois, sen jälkeen reviiri on jatkuvalla syötöllä laajentunut. 

Utelias Unna pienenä edestä

...ja takaa

Viiden viikon ikäisenä Unnan tunnistaa jo kanaksi: 

harja ja heltta ovat ikätoverikukkojen vastaavia selvästi pienemmät ja hailakamman väriset

Kun Pörriäiset siirtyivät kanojen kanssa ulkoaitaukseen tuli Unnalle mitta täyteen. Lopetti munimisen munintakoppiin. Tai siis viiriäisten häkin päälle nostettuun pahvilaatikkoon, munintakopinhan oli ominut omakseen leijonanharjaskani Poju.

Unnasta näkee milloin muna on tulollaan. Touhottaa hirmuiselle vauhdilla, askeleessa on nopeutta ja määrätietoisuutta. Pää vähän alhaalla vauhdittamassa, untuvainen pylly vinhasti keinuen. Parvien yhdistämispäivänä muuten niin rauhallinen Unna meinasi tulla tarhan ovesta läpi, lopulta tajusin ovea raottaa ja niin läks Unna kovaäänisellä potpotuksella pylly pyörien menemään. Ihmettelin puolijuoksua perässä, että minnekä sinä nyt yksin menet. Vastaukseksi sain monikaakatuksellisen ja kovaäänisen poopotuksen. Asia oli selkeästi tärkeä, mutta ylitti minun kanankielentaitoni. Kana on parvieläin eikä hevillä lähde parvesta erilleen, mutta nyt Unna viuhtoi yksikseen jopa toiselle puolen pihaa, sukelsi Pohjantähti köynnösruusun alle ja asettui violetin kellökärhön alle. Olin juuri edellisenä päivänä käsivarret verillä asetellut ruusu-kärhöpenkkiin ruohosilppua ja kuivaa heinää katteeksi. Sinne katteeseen Unna kairasi pyllyn muotoisen pesän ja pullautti kauniin pienen munan. Jaahas. Uusien nuorten tulokkaiden olemassolo oli siis häirinnyt tätä tärkeää toimitusta. 

Tuonne köynnösviidakon alle muodostui piilopesä

Oikeasti Alhon maatiaiskantaa oleva Unna on kaikista kanoistani kesyin ja kaiken hyväksyvä. Istuu minun sylin lisäksi myös vieraiden ja tuttujenkin sylissä paijattavana. Vetäisipä kerran jopa kahden tunnin unet mansikka-aikaan teinipojan sylissä, muiden hikoillessa mansikkamaalla. Viiriäiset Unna otti vastaan muutamalla mulkaisulla. Poju-kanin antaa tulla viereen kököttämään, kopauttaa nokalla pupunkorvien väliin vain jos Poju erehtyy haistelemaan. Hienoja naisia kun ei noin vain haistella. Ihan viime aikoina Unna on alkanut jopa syömään samaan aikaan samasta kupista kuin Poju. Muut kanaset väistävät tai jopa hieman pelkäävät karvaturrikania, mutta Unna rohkeasti työntää päänsä pörrökanin päällään täyttämään kuppiin ja onkii nokkaansa auringonkukansiemenet. Hyvä ruokajako: kani syö munitusrehun ja maapähkinät, kana syö auringonkukat ja kanin nappulat. Eipä siinä.

"Meinasitko ihan yksin syödä juustocroissantit tuolta kauppakassista?"

Unna on myös hyvin työteliäs maalaisemäntä. Heti kun pihassa kyykistyn, vaikka vain nostamaan polulle kaatunutta kissankelloa, niin Unna on vilauksessa paikalla katsastamassa josko kitkettäisiin. Kitkentätouhu on kaikista kanoista ihanaa. Rikkaruohojen syömisen lisäksi maasta nousee jos jonkinlaista öttiäistä, nilviäistä, matosta ja muuta mönkijää, jotka häviävät vauhdilla nokkaan. On se ihmeellistä miten kitkennästä on tullut minullekin mukavaa puuhaa. Kuvittele nyt: riuhdot viheliäistä juolavehnää hankalassa asennossa, alaselkä kramppaa, aurinko polttaa jo valmiiksi jumiutuneet niskahartiat karrelle, hikiset hiukset luikertelevat silmiin ja kah, yht'äkkiä pohkeeseen pyyhkäisee pehmoinen ja lämmin sulkapallero, joka tuo vahvat raatelukyntensä ja terävän koukkunokkansa apuun taisteluun luonnonvoimia vastaan. Onnellisuus, tätäkö tämä on?

Syntymää ja kuolemaa

Siellä missä on elämää on myös kuolemaa.

Länsimaisena ihmisenä kuoleman hyväksyminen, saatikka käsittäminen on vaikeaa. Melkein mahdotonta. Meidän kulttuurissamme kuolema piilotetaan, siitä ei puhuta, sitä uhmataan ja sitä estetään kaikin mahdollisin keinoin. Eletään kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan.

Eläinten kanssa kuolema on pakko kohdata. Eläinten elinikä on ihmistä lyhyempi, joten eläimen kuoleman kohtaa. Piste. Hyvin lopullinen piste.

Minä olen kuluneella viikolla joutunut kohtaamaan kuoleman monta kertaa. Sanotaan, että siihen turtuu. Ei totu, mutta turtuu. Turtuminen on tapahtunut jo viikossa. Vai olenko kieltänyt itseltäni kiintymisen? Enkö uskalla kiintyä viiriäisparven pikkuisiin, joita kuolema käy korjaamassa aivan liian usein? En anna tunteille valtaa vaan koitan käsitellä järjellä näitä isoja tunteita nostattavia kohtaamisia. Järki sanoo, että edellisiin poikueisiin verrattuna nyt on mennyt jotain pieleen. Pieleen mennyt ei voi olla luonnon päätöstä vaan sen täytyy olla minun vika. Annan tunteen huutaa: "Syyllinen! Olen syyllinen!" Sitten suljen korvani ja mietin, että miten voin toimia toisin: oliko emoporukan ruoka riittävän täysipainoista ja ravinteikas ennen siitosmunien keräämistä; oliko haudonnan aikainen munien kääntely riittävää; nousivatko kosteudet liikaa kuoriutumisvaiheessa; ovatko tiput saaneet liikaa vai liian vähän kylmää tai kuumaa; onko tipuilla ollut ruoka, vesi ja vitamiinit sopivaa; olisiko minun pitänyt herätä kaksi kertaa yössä tarkastamaan tipujen tilanne, ja niin edelleen ja niin edelleen? Lähes loputon vaihtoehtojen ja hienosäätöjen virta, johon pieni ääni koittaa piipittää: samoilla keinoilla selviytyivät kaksi edellistäkin poikuetta, näillä keinoilla on vielä toistakymmentä hengissä. Silti käytän paljon energiaa miettiäkseni ratkaisua. Ratkaisua kuolemalle. En tohdi käyttää energiaa surulle, pelolle, pettymykselle, syyllisyydelle, avuttomuudelle, ikävälle, häpeälle tai hädälle. Kun en päästä noita tunteita läpi, niin myöskään onni, ilo, riemu, ylpeys, innostus, luottamus ja toiveikkuus eivät pääse valloilleen. Niin. Eikö tosiaankaan ole elämää ilman kuolemaa?

Joten suureksi kysymyksekseni nousee: Onko minusta tähän? Onko minusta kasvattamaan pieniä lintusia, jotka kuolevat? Kuolevat liian aikaisin, ajallaan tai joskus jopa ihmisen kädestä. Onko minusta työskentelemään elämän kanssa? Elämän, joka sisältää alkuja ja loppuja, iloja ja suruja? Vai menenkö takaisin toimistoon, jossa Excel hengettömänä tuijottaa takaisin ja jossa kaatuneen koneen tilalle silmää räpäyttämättä nostetaan uusi ja tehokas?

Kas siinäpä kysymys, johon en taida vastausta löytää järjellä.