Rotuesittely: Piikkiön kanta - VIERASKYNÄ

Suomalaisen maatiaiskanan Piikkiön kannasta tämän Vieraskynä-artikkelin kirjoitti Vuonue ja Viipsinpuun yrittäjä Piia Aaltonen. 

Piia Aaltonen on kasvattanut Piikkiön kannan lintuja jo yli vuosikymmenen ajan joten hän on ehtinyt nähdä tämän kannan ominaispiirteitä usean kanasukupolven ajan.

Vuonue ja Viipsinpuu on pieni maatalousyritys Paimion Preitilässä, jossa kasvatetaan kanojen lisäksi Kainuunharmaksen lampaita ja myydään näiden sulista ja villasta tehtyjä tuotteita. Kanoista löytyy paljon kuvia ja juttuja yrityksen Facebook-sivulta, upeita sulkakorviksia on Instagramissa ja kotisivuilta saa tilattua tuotteita, esimerkiksi käsin kehrätystä langasta kudottuja asusteita.

                                                                                                                                                                              

ROTUTIETOA

Koko:  

Keskikokoinen rotu

Väritys:  
Vaihtelee mustasta valkoiseen, eniten mustasävyisiä ja ruskeita

Ulkonäön erityispiirteet:  
Sulattomat jalat, harja pieni ja pysty, heltta pienehkö ja pyöreä

 

Muninta:  

4-7munaa/vko munat keskikokoisia, talvella munintatauko, kesällä muninta runsaampaa

Munankuoren väri:  
Vaihtelee valkoisesta rusehtavaan

Yleiset taudit: Elinvoimainen, taudinvastuskyvyn arvellaan olevan  parempi kuin nykyjalosteilla


Rotutyypillinen luonne: 
Kesy, hyväluonteinen

Käyttö:  
Kotitarverotu munintaan ja lihaksi, kestää hyvin kylmää

 

Pitkäikäisiä piikkiöläisiä Paimiossa

Maatiaiskanoja pidetään yleisesti  pienissä kotitarvekanaloissa  tuottamassa munia  ja samalla  mukavina lemmikkeinä.  Itselläni niissä myös yhdistyvät huvi ja hyöty.  Kanojen touhuja on aina mukava seurata  ja kasvatus  mielenkiintoista.  Piikkiöläisemme tuottavat hyvin munia, joita on riittänyt  sekä syötäviksi  että siitosmuniksi.  Kananuorikoita  minulla on myytävänä lähes vuoden ympäri. Poikasten tuotannosta jää yli kukkoja, joita olen kasvattanut  paistikukoiksi itselle ja myyntiin.

Ensimmäiset  piikkiöläiset  hankin itselleni vuonna 2010, muutaman kanan, kukon ja haudottavaksi myös siitosmunia, joista tuli tipuja.  Olin jo vuosia sitten tutustunut samaisiin kanoihin maatalousharjoittelijana ollessani ja minulle oli itsestään selvää, että  haluan olla mukana säilyttämässä maatiaiskanoja.  Liityimmekin heti Luonnonvarakeskuksen  ylläpitämään säilytysohjelmaan. 

Maatiaiskanat ovat elinvoimaisia ja pitkäikäisiä.  Tästä kertoo se, että minulla on yhä  elossa ensimmäiset kanani, jotka jo tullessaan olivat  muutaman vuoden ikäisiä.  Viime kesänä menin sanomaan ääneen, että vanhimmat eivät enää muni. Tämän jälkeen sainkin heti huomata, että vanhus oli pesässä ja päästi pienen hieman hassun mallisen munan.  Yleisesti  piikkiöläiset munivat hyvin useamman vuoden, mutta näköjään myös  vanhat voivat munia harvakseltaan, vaikka heille jo eläkepäivätkin suotaisiin.  Syksyllä sulkasadon myötä tulee munintatauko. Jos kanalassa on pelkkä ikkunasta tuleva  luonnonvalo (sekin riittää), munintatauko kestää muutaman kuukauden. Lisävalolla munintataukoa saa lyhennettyä.

Kylmänkestävyys on maatiaiskanoilla hyvä. Talvella suositellaan +5-10 C:n lämpöä, mutta vaikka  kylmimpinä pakkaspäivinä  lämpötila on laskenut lähelle nollaa, se ei ole haitannut.  Kanoillani on  katettu tarha, jossa ne saavat halutessaan ulkoilla ympäri vuoden. Pakkanenkaan ei haittaa, kun ne  kukkojen johdolla tepastelevat ympäri tarhaa tai nauttivat orrella  talven auringosta.  Jos tipuja tai nuorikoita on ollut kylminä aikoina, niiden lämmöstä olen toki erikseen huolehtinut  lämpölevyllä.

Piikkiöläisiä on hyvin monen värisiä. Yleisimmin ne ovat mustankirjavia tai ruskeita/vaaleanruskeita, mutta harmaitakin on  yleisesti ja jopa kokonaan valkoisia.  Kirjavia  on myös monenlaisia  ja vaikka tipuja on meille vuosien varrella tullut  suuri määrä, joka vuosi tulee  aina  uusi väriyhdistelmä, jota en ole  ennen nähnytkään.  Kanamme saavat hautoa itse, jos vaan haluavat.  Yleisesti piikkiöläisistä sanotaan, että joka 12. kana  hautoo. Olen pitänyt hautovia kanojamme arvossaan ja säilyttänyt niitä itselläni, joten omissa kanoissani olen saanut lisättyä tätä ominaisuutta, joka mielestäni on periytynyt myös poikasille. 

Luonne  on piikkiöläisillä hyvä.  Ne ovat olleet keskenään sopuisia  ja uskallan päästää isojen joukkoon  hautomakoneesta tulleita nuorikoita.   

Siitoseläimet olen valinnut säilytysohjelman suositusten mukaisesti:  en värin mukaan, vaan niiden tulee edustaa läpileikkausta koko parvesta. Myös terveys ja luonne vaikuttavat, mutta koska kaikki ovat olleet erittäin terveitä ja hyväluonteisia, sen perusteella valintaa on ollut vaikeampi tehdä.  Maatiaiskanojen taudinvastustuskyvyn  arvellaankinkin olevan  parempi kuin nykyjalosteilla.

Kukkoset viettien vietävinä 

Maatiaiskanoilla on  ravinnonhakuvietti tallella  ja vapaana kulkiessaan ne löytävät itse monipuolista ravintoa.  Kanalan puolella meillä ei ole ikinä ollut kärpäsiä, koska ne nappaistaan saman tien suuhun. 

Nuorten kukkopoikien tarhassa tämä ravinnonhaku oli viety jo äärimmilleen.  Ne olivat  huomanneet, että tarhan katon läpi kasvavan puun ympärillä  on verkossa aukko  ja sitä kautta  ne kulkivat  puutarhaan ja kompostiin kaivelemaan.  Kun  minä lähestyin  tarhaa  ruokaämpärien kanssa, kaikki olivat kuitenkin aina kiltisti paikalla.  Vasta kun naapurimme alkoivat  innoissaan kertoa, kuinka hauskasti kukot tonkivat kompostin päällä, tämä asia meille selvisi.  Siihen loppuivat kukkojen reissut, sillä  meillä  näkyy  säännöllisesti  niin kettuja  kuin haukkojakin ja omat seikkailut saattaisivat päättyä varsin ikävästi.

Säilytysohjelma maatiaiskanakannan elinvoimaisena pitämiseksi

Maatiaiskanoja on hyvin saatavilla  ja piikkiöläisten kasvattajiakin on useita. Hankkiessaan kanat säilytysohjelmaan kuuluvalta  kasvattajalta  voi siihen myös itse  halutessaan liittyä.  

Luonnonvarakeskuksen koordinoiman suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelman tavoitteena on turvata alkuperäisen ja uhanalaisen maatiaiskanan säilyminen myös tulevaisuudessa, taata maatiaiskanan rotupuhtaus ja ylläpitää rodun perinnöllistä monimuotoisuutta. 

Säilytysohjelmaan kuuluvat ovat sitoutuneet huolehtimaan  eläimistään niin kuin  siipikarjanhoidon hyvät toimintatavat edellyttävät.  Tähän kuuluu, että kanojen elämä on lajinmukaista  ja niiden käyttäytymistarpeet huomioidaan, kuten esimerkiksi ulkoilu  ja pitopaikassa olevat orret , munintapesät  ja kylpypaikka.  

Suositeltavaa on, että säilyttäjällä olisi vain yhtä kanarotua tai maatiaiskantaa, jotta risteytyminen saadaan ehkäistyä. Kanamääristä ja muista tiedoista täytetään vuosiraportti, josta saadaan koottua kannan vuosittainen tilanne. Säilytysohjelmaan liittyvä  sitoutuu sääntöihin neljäksi vuodeksi, jonka jälkeen ohjelmassa olo jatkuu automaattisesti, ellei muuta ilmoita. 

Eviralle on ilmoitettava kanojen pidosta, salmonellanäytteet on otettava säännöllisesti  ja muutkin  normaaliin kanankasvatukseen liittyvät toimet hoidettava. Itse en ole kokenut sääntöjä ollenkaan hankaliksi, vaan joka tapauksessa kasvattaisin kanojani tällä tavalla. Ohjelman tarjoamat koulutukset ja kesäpäivät ovat olleet mukavia tapahtumia. 

Piikkiöläisten  myyjiä löytää  Facebookista  ryhmästä  Eläköön maatiaiskana  ja  myös Luonnonvarakeskuksen sivuilla  on  lista maatiaiskanojen säilyttäjistä.

Tiedossa oleva historia

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan. Tarja Ojanne on tehnyt arvokasta ja uraa uurtavaa työtä maatiaiskanojen parissa sekä julkaissut mainion oppaan: Pienkanalan hoitajan opas, jota voi tilata Siipi.net kautta.

Salon kaupungin Kiskossa asuva P. Aavaharju on rekisteröityessään ilmoittanut pitäneensä maatiaiskanoja vuodesta 1983 ja hankkineensa ensimmäiset yksilöt Piikkiöstä J. Nummiselta. Samaa kanakantaa on kuitenkin Aavaharjun mukaan pidetty Kiskossa jo hänen isoäitinsä nuoruudessa. Kanojen lisääminen tapahtui alussa luontaisesti, myöhemmin itse rakennetun hautomakoneen avulla. Aavaharju kasvatti myös vuohia, joiden myötä syntyneiden kontaktien ansiosta on myös kanan poikasia mennyt alusta alkaen vieraille ja näin kanta on levinnyt. 

Lisätietoa piikkiönkannan taustoista saatiin J. Nummisen haastattelusta (2012). Numminen kertoo hankkineensa kanat 70-luvulla Halikosta. Kanat olivat alun perin löytyneet mökkipahasesta itärajalta, Ilomantsin seudulta ilmeisesti 60-luvulla (ellei jo aiemmin). Omistaja ei olisi halunnut luopua yhdestäkään kanasta, mutta sitkeällä suostutuksella Numminen lopulta sai ostaa siitosmunia, joista kanta sitten lähti lisääntymään. Numminen lopetti kananpidon 1994.

Kanat olivat eloisia, väritys vaihteleva. Erityisesti olivat Nummiselle jääneet mieleen vaaleanruskeat yksilöt, joilla oli höyhenissä tumma reunus. Valkoista ei höyhenpeitteessä ollut missään vaiheessa. Jalat olivat (sinertävän) tummat, eikä ”karvajalkoja” ollut. Kanat olivat Leghornin kokoisia, mutta pyöreämpiä, eikä niin pitkäpyrstöisiä.

Piikkiönkanta on ollut viiden suosituimman kannan joukossa koko säilytysohjelman ajan. 

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan.

                                                                                                

                                                                                
Kaunis kiitos Piialle ja Tarjalle mainioista kuvauksista tästä maatiaiskannasta. 

Tarja Ojanne viimeistelee tällä hetkellä toista painosta Pienkanalan hoitajan oppaasta. Opas on hyvä käytännön kokemuksen ja tutkimustiedon kautta koottu opus kanaloitsijan käsissä kulumaan. Suosittelen!

Piian lintuja vahingoittamatta tehdyt sulkakorvikset taasen ovat lähteneet valloittamaan ulkomaita. Ihanat elinvoimaiset maatiaisemme matkaavat korujen muodossa maineeseen! 
Verkkokaupasta niitä saa ostettua. Käykäähän ihastelemassa ja tilaamassa.

Myös Eläköön maatiaiskana on lämpimän elinvoimainen ja mukavan ilmapiirin Facebook-keskusteluryhmä niille joita kanssakanailijoitten nokkiminen ja jonninjoutava kukkoilu ei kiinnosta. 

Rotuesittely: Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ

Vieraskynän varressa Hannamari Röntynen Oikarinlaidan lintutilalta. Juttu on aiemmin julkaistu Suomen Kanayhdistyksen Munaus-jäsenlehdessä. Juttua on täydennetty haastattelutiedoilla vastaamaan muita rotuesittelyartikkeleja rotuominaisuuksien osalta.

 

ROTUTIETOA

Koko:  
Kana 1,5kg, kukko noin 2kg 

Väritys:  
Valkoinen huntu ja keho musta, valkoinen tai sininen

Ulkonäön erityispiirteet:  
Muhkea pallon tai viuhkan muotoinen sulkapää, virtaviivainen keho

Muninta:  
2-4 munaa viikossa

Munankuoren väri:  
Vaalea

Yleiset taudit:
 -

Rotutyypillinen luonne: 
Helposti kesyyntyvä, lauhkea luonne 

Käyttö:  
Koriste ja näyttelyrotu

 

 

 

 

Kiistelty historia

Alkuun voisin sanoa, että Eurooppalaisen käsityksen mukaan Hollannin valkohuntu ja paduaani ovat eri rotuja. Myös Suomessa käytettävän Pohjoismaiden standardin(rotumääritelmä opus) mukaan nämä kaksi rotua erotellaan toisistaan. Mm. Amerikassa nämä kaksi rotua luetaan yhdeksi ns. Polish tai kääpiö muoto Polish bantam. Molempien rotujen alkuperästä väitellään yhä. Usean käsityksen mukaan kantarotu on sama, mutta valkohuntu lähti kehittymään Hollannissa, Puolassa ja jopa Venäjällä, kun taas paduaani kehittyi italiassa. 

Hollannin valkohuntu on yksi erikoisemmista ja näyttävimmistä roduista

Vielä muutama vuosi sitten rotu oli Suomessa hyvin harvinainen, mutta nykyisin jo useammaltakin kasvattajalta näitä ihanuuksia löytyy.

Valkohuntu on vartaloltaan keskikokoinen ja kana painaa 1,5kg ja kukko hiukan enemmän. Virallinen jalkarenkaan koko on kanoilla 16mm ja kukoilla 18mm. Munat ovat keskikokoisia ja valkoisia, ja niitä putkahtelee nuorilta kanoilta muutamia viikossa. Muninnan kana aloittaa yleensä 6-7kkkohdalla. Vartalon väritys on aina yksivärinen ja hunnun tulee aina olla valkoinen! Standardin hyväksymiä värejä on kolme: Musta valkoisella hunnulla, sininen(harmaa) valk.hunnulla ja koko valkoinen. 

Suomessa on myös paljon splash värityksen omaavia valkohuntuja, vaikkei se meidän käyttämän rotumääritelmän mukaan olekaan hyväksyttävä väritys. Nämä yksilöt ovat pohjaväriltään valkoisia ja vartaloa peittää enemmän tai vähemmän mustat merkit. Valkohunnulla ei kuulu olla partaa, kun taas paduaaneilla se on yleinen. 

Nimensä majesteettinen valkohuntu on saanut upeasta hunnustaan. Hunnun tuleekin olla mahdollisimman valkoinen, vaikkakin Suomen kannoissa hunnun etuosassa on reilusti kropan väritystä. Amerikkalaiseen tyyliin jotkut jopa nyppivät näyttelylinnuiltaa tummia höyheniä hunnusta pois, mikä mielestäni on "vilunki" ratkaisu verrattaessa pitkän linjan kasvatustyöhön. 

Nuori friseerattu valkohuntu

Kanan huntu on pallomainen ja kukolla ennemminkin tasainen viuhka. Kukot aloittavat kiekumaan todella nuorina, jopa kuukauden iässä, ja aikuisen kukon kiekuminen on kimeä ja kantaa pitkälle. 

Suomesta löytyy myös kourallinen kasvattajia, minä mukaan lukien, jotka ovat jalostaneet valkohuntuihin friseeratun, eli kihara höyhenisen kannan. Tämä on tehty pääosin friseerattujen kääpiökochinien avulla. Nämä kiharaiset yksilöt ovatkin vallan mainion näköisiä räjähtäneen höyhenistönsä kanssa! 

Rotuvirheeksi lasketaan hunnuttomuus, eli tuttavallisemmin sanottuna tukattomuus. Eräs verilinja kantaa tätä poikkeamaa ja silloin tällöin tällaisia tukattomia yksilöitä voi putkahdella myös täysin tukallisiltakin vanhemmilta. Tukattomuus on kuitenkin vain ulkonäkövirhe ja tukaton kana on ihan yhtä terve kuin tukallinen versionsa.

Luonteeltaan nämä linnut ovat aivan valloittavia! Valkohuntu kesyyntyy helposti ja on hiukan höntti luonteeltaan, kun taas paduaanit ovat monesti todella arkoja ja säikkyjä. Molempia kasvattaessani olen erityisesti tykästynyt valkohuntuihin. Parhaimmillaan valkohunnut ovat puhtaasti kaltaisiensa joukossa. Massiivisen huntunsa ansiosta nämä viehättävät tukkapäät saattavat helposti joutua toisten kiusaamiksi sekaparvessa, jossa on voimakasluontoisia muita rotuja. Hunnustaan huolimatta nämä kanat näkevät yllättävän hyvin, ja monet lennähtävätkin korkeimmille orsille yöksi. Tosin vapaata liikkumista en voi suositella, kun peittävän huntunsa ansiosta nämä kanat ovat helppoja kohteita luonnossa liikkuville saalistajille. Kana voi myös eksyä helposti. 

Majuri Pöntiäinen tarkastaa peilikuvastaan, että tuliko puhdas tukka

Hollannin valkohuntujen hoidossa on olennaista muistaakin silmien viikottainen tarkastaminen! Hunnun peittämät silmät tulehtuvat suhteellisen helposti, varsinkin jos huntu on likaantunut eikä sitä ole pesty. Näitten lintujen perushoitoon kuuluukin siis säännöllinen "hiustenpesu"! Likaantunut huntu on pestävä esim. koirien hellävaraisella shampoolla ja kuivatettava huolellisesti, ikävien silmätulehdusten välttämiseksi. Joka tapauksessa voin lämpimin sydämin suositella tätä rotua kaikille, jotka haluavat puuhailla välillä turhankin kesyn rodun parissa! Hyvänä esimerkkinä tästä voin kertoa meidän huntukanasta Hellä Lempi Hattusesta. Tämä neiti haluaa päivittäin tulla kauniin kujerruksen kera syliin siliteltäväksi ja suukoteltavaksi. Muutaman kerran hän onkin jopa pyöräyttänyt suloisen valkoisen munan minun syliini, kiitoksena hellyydestä.

                                                                                                      


Kiitos Hannamarille hauskasta jutusta. Lisää valkohuntujen seikkailuja voi käydä katsomassa Oikarinlaidan Lintutilan Facebook-sivuilla, jossa Hannamarilla on ahkerasti myynnissä myös siitosmunia ja monia eri rotuisia kanoja.

Kanarotuesittely: Orpington -VIERASKYNÄ

Tämän rotuesittelysarjan artikkelin on kirjoittanut Aholan Orpingtoneja kasvattava Kristiina Parkkila. Kuvat Juha ja Kristiina Parkkila

 

ROTUTIETOA
Koko
kana noin 4 kg ja kukko noin 5 kg 

Väritys
Kukoilla ja kanoilla ei juurikaan eroja. Värimuunnoksia on paljon: mm. laventeli, sininen, gold laced, silver laced, black cuckoo ja vielä monta muuta.   

Ulkonäön erityispiirteet:
Runsas höyhenpeite, joka saa aikaan pallomaisen pyöreyden, ei jalkasulkia, harja yksinkertainen harkkoharja

Muninta:
Noin 120-180 munaa vuodessa

Munankuoren väri:
kermanvaaleasta tumman beigeen

Yleiset taudit:
Ei rotutyypillisiä alttiuksia, taudinkestävyys melko hyvä

Rotutyypillinen luonne:
Rauhallinen, utelias ja kilttiluonteinen pyllertäjä Lentokyky verrattavissa tiiliskiveen

Käyttö:
Muna-, liha- ja harrasterotu

 

 

 

 

Vanha ja perinteinen rotu

Orpington on alun perin jalostettu Englannissa Orpington nimisessä kaupungissa Willian Cookin toimesta vuonna 1886. Ensimmäinen värimuunnos oli musta ja pian tämän jälkeen vuonna 1889 Cook julkisti maailmalle valkoisen värimuunnoksen. Orpington on ns. dual purpose –rotu, eli muninta- ja liharotu, mutta onhan se myös kaunis katsella pihan koristeena. Tuon alun jälkeen on värimuunnoksia jalostettu useita mm. laventeli, sininen, gold laced, silver laced, black cuckoo ja vielä monta muuta. 

Laventelin värisiä orpington rouvia

 

Laventelin-värinen kukko

 

Helppohoitoisia palleroita

Vaikka orpingtonit ovat pallomaisia ja pyöreitä niin sitä ne eivät todellakaan ole syksyisin kun  sulkasadon aikaan jotkut pudottavat pukunsa kokonaan niin, että paljas nahka näkyy. Kun tuo pari kuukautta sulkasatoa on kärsitty niin taas linnut loistavat kera uuden ja entistä ehomman sulka- ja höyhenpeitteensä kanssa. Paksun sulkapuvun ansiosta orppien kylmänkestävyys on hyvä ja niitä soisikin kasvatettavan suomalaisissa harrastekanaloissa nykyistä enemmän.

Pyöreän muhkea muoto. Silver laced värinen kana.

Munijoina nämä isot pallerot eivät ole tuotantokanojen luokkaa lainkaan. Munia tulee noin 3-5 munaa viikossa. Itselläni ei ole kokemusta kuinka vanhoiksi orpingtonit munivat, mutta noin 1,5-2 vuoden iässä muninta on parhaimmillaan. Täytyy myös muistaa, että nämä jättirodut kasvavat aikuiskokoon pieniä rotuja hitaammin. Orpingtonit kasvavat kokoa ja saavuttavat sukukypsyyden noin vuoden ikäisiksi ja joskus kasvu jatkuu jopa 1,5 vuoden ikään asti.

Orppi on ns. dual purpose rotu eli muna ja lihatuotantoon. Noin vuotiaan kukon ruhopaino on noin 2-2,5 kg. Liha on tummempaa kuin broileri ja suutuntuma on verrattavissa possun lihaan.  

Rotu on hyvin rauhallinen ja helppohoitoinen, eikä vaadi erityisiä toimenpiteitä sulkapeitteen tms. huoltamiseksi. Toisinaan saattaa jollakulla olla maha löysällä ja silloin on hyvä pestä peppusulat. Myös ylänokka saattaa kasvaa liian pitkäksi jolloin koirien kynsisaksilla on syytä varovasti nokkaa lyhentää. Kynsien kasvuakin on hyvä seurata, mutta nämä kaikki toimenpiteet lienevät kaikkien rotujen kohdalla tarkistuslistaan kuuluvia asioita.

Kasvatusta Köyliössä

Sinisen värinen kana

Aloitin kanaharrastuksen Brahma-JättiCochin –risteytysparvella. Ihastuin isoihin lintuihin ja niiden luonteeseen, mutta se jokin näistä puuttui. Aikani nettiä selattuani ja orpingtoneista luettuani totesin, että tässä lienee nyt se mitä olen etsinyt. 

Ensimmäiset orpit tulivatkin tuohon risteytysparveen ja yhden talven niitä seuratessani varmistuin, että rotuvalinta oli oikea. Niin jäivät orpingtonit taloon ja lisää on tullut!

Orppeja ei turhaan sanota lentäviksi tiiliskiviksi. Pienet siivet ja painava keho tekevät lentämisestä satunnaista pyrähtelyä. Vanhemmat yksilöt eivät juurikaan enää lentele. Sen sijaan nuo alta vuoden ikäiset pyrähtelevät toisinaan liki kahteen metriin. Kesätarhoissa ulkoaita on noin 1,5 metriä ja tarhojen väliaidat noin metrin luokkaa ja linnut ovat hyvin pysyneet niissä. Talven linnut asuvat moderneissa ja hoitamisen kannalta tarkoituksenmukaisiksi remontoiduissa tiloissa.

Tavoitteellista kasvatustyötä värien säilyttämiseksi

Orpingtoneja olemme kasvattaneet tilalla nyt yhdessä mieheni Juhan kanssa 3 vuotta. Vaikeinta kasvatustyössä on ollut löytää sopivia yksilöitä jalostustarpeisiimme. Satoja kilometrejä on ajeltu ympäri Suomea ja kennoittain siitosmunia hankittu, jotta sopivat siitosparvet on saatu kasattua. Nyt näyttää siltä, että hetken pärjäämme tällä lintumäärällä mutta myöhemmässä vaiheessa olemme taas sen tosiasian edessä, että uutta verta on saatava ja se on perin vaikeaa kotimaan lintukantaa ajatellen. 

Kasvatuksen tavoitteena tietysti on saada aikaiseksi mahdollisimman rotutyypillisiä lintuja sen lisäksi, että saadaan Suomessa ylläpidettyä edes nämä jo olemassaolevat värit.

Kasvatamme orpingtoneja useastakin syystä, joista päällimmäisenä tulee mieleen eri värimuunnosten säilyttäminen Suomessa. Tästä johtuen olemme yrittäneet opetella värigenetiikkaa, jotta olisi mahdollista eri värejä yhdistämällä saada uutta verta tiettyyn värimuunnokseen kuten esim. laventelin parantaminen mustalla, gold laced ja silver laced värien yhdistäminen ja näin saada ajan kanssa puhtaita gold laced lintuja jne. 

Gold laced-värinen kana

Gold Laced-värinen kukko

Kasvatuksessa on on tällä hetkellä kuutta eri väriä omissa siitosparvissaan ja näiden lisäksi kolme väriprojektiparvea. Värijalostus on oikeestaan enemmänkin muuttunut isännän hommaksi ja minusta on tullut lähinnä hoitaja isännän suunnitellessa värijuttuja.

Haaveena on vielä joskus, joko nähdä omia kasvatteja näyttelyissä tai jopa viedä itse lintuja näyttelyyn. Ymmärtääkseni joitain yksilöjä näyttelyissäkin on vuosien mittaan ollut mutta koska näyttelyjä on kovin harvakseltaan, niin en ole päässyt paikalle koskaan tutustumaan.

Jostain syystä orpington ei ole saavuttanut vielä Suomessa ansaitsemaansa suurta suosiota, vaan rotua harrastaa tietty pieni joukko kanaharrastajia. Rotu on mielestäni kuitenkin kaiken kaikkiaan valloittava ja helppo, ja on ilo suositella rotua muillekin kanojen hankintaa pohtiville.

Cuckoo-värinen kukko

Aholan Orpingtonit löytyvät facebookista https://www.facebook.com/aholanorpingtonit/

Sivuilta löydät valokuvia ja kuulumisia. Kerromme mielellämme lisää kiinnostuneille.
Siitosmunia meiltä on saatavilla vaihtelevasti väreistä riippuen pääsäänöisesti helmikuu-kesäkuun ajan ja lintuja loppukeväästä alkaen mahdollisesti läpi koko kesän tai ainakin kesäkuun loppuun. 

Alkuvuosi 2017 Aholassa on pyöritelty lihanmyynnin byrokratia papereita ja valmisteltu uutta aluevaltausta. Kesän 2017 aikana myyntiin tuleekin onnellisen orpingtonin lihaa, joka on kasvatettu hyvällä ruualla ja on päässyt nauttimaan elämästään. Hyvä olo maistuu lihassa! Tervetuloa tutustumaan sivuillemme!

                                                                                                          

Kiitos Kristiinalle ja Juhalle lintujen esittelyssä. Kannustan kovasti kaikkia kanalan remontointia ja useamman parven kasvattamista suunnittelevia tutustumaan Aholan Orpingtonien kuviin. Parkkiloilla on todella mietityt ja toimivan näköiset tilat lintujen kasvatukseen. Toimivilla tiloilla ei ole merkitystä pelkästään hoitajan työmukavuuteen vaan myös lintujen hyvinvointiin. 

Löydät edelliset rotuesittelyt silkkikanasta ja suomalaisesta maatiaiskanasta noista linkeistä. Seuraavaksi onkin vuorossa hauska koristerotu: niin sanotut pallopääkanat, eli juttua Hollannin valkohunnuista 17.3.2017. Pysyhän kuulolla!
 

Miten suunnittelen kanojen ulkotarhan

Ulkotarhan suunnitteluun kannattaa käyttää kotvanen aikaa ennen kuin tarttuu vasaraan. 

Aloittaessani sain hyvän neuvon: tee kerralla riittävän iso, homma lähtee kuitenkin lapasesta. En noudattanut neuvoa, joten olen rakentanut, tai vähintäänkin töröttänyt rakentajan vieressä apupoika-anterona neljän kiinteän kana- ja yhden viiriäistarhan verran. Lisäksi olen rakentanut, koonnut tai tuunannut kymmeniä siirrettäviä laiduntarhoja viiriäisille ja kaneille. 

Jokaisen projektin jälkeen olen ollut monta asiaa rikkaampi, asiaa jotka tekisin toisin. Jaan tässä ajatuksiani, jotta sinä saisit jo sen ensimmäisen (tai toisen) tarhan erittäin toimivaksi. 

Suunnittelun lähtökohtana moni meistä joutuu pitämään olemassaolevaa tonttia ja budjettia. Mihin ulkotarha mahtuu, paljonko euroja sen rakentamiseen kuluu ja montako kanaa sinne mahtuu? Joten ihan ensiksi voimme unohtaa ne halpahalleissa ja puutarhaliikkeissä myytävät kiinalaiset valmistarhat. Ne vaikuttavat edullisilta ja ovat kätevän pieniä. Kätevästi AIVAN liian pieniä kanoille. Jopa kesäkanoille. 

Vaikka ei edes ajattelisi kanojensa tilantarvetta, niin kannattaa ajatella kanojen henkeä. Valmistarhat ovat kevyitä ja heppoisia rimpuloita, jotka keskikokoinen karannut koira kaataa yhdessä hujauksessa ja pistelee kanasesi poskeensa. Se se vasta tulee kalliiksi ja vaivanloiseksi kun joutuu kananraadot kuoppaamaan ja uudet hankkimaan. 

Pidetään siis suunnittelun yhtenä kulmakivenä turvallisuutta, toinen perustuksen tukipilari olkoon toiminnallisuus, kolmantena ja neljäntenä tulevat sitten taloudellisuus ja vuodenaikojen realiteetit. Näiden neljän tukipilarin varassa saamme kanatarhan pysymään pystyssä ja kanasemme onnellisina.

Turvallisuus ja taloudellisuus

Turvallisuuteen ja taloudellisuuteen vaikutetaan eniten rakenneratkaisuilla, niistä kirjoitan tarkemmin seuraavassa artikkelissa Miten rakennan ulkotarhan. Suunnittelussa turvallisuutta kannatta miettiä sen verran, että onko ulkotarhaan näkö- ja kuuloyhteys muualta pihasta tai talosta sisältä. Hätääntyneet kanat ja kukko kyllä pitävät ääntä, jos esim peto on kuitenkin tarhaan päässyt. Omaa oloa helpottaa kun tarhan näkee ikkunasta ja voi heti aamusta unenpöpperöisellä vilkaisulla varmistaa, että kaikki on niin kuin pitääkin. 

Parven turvallisuuteen ja viihtyisyyteen vaikuttaa myös tarhan koko suhteutettuna parven kokoon. Jos kanat eivät missään vaiheessa ulkoile tarhasta, niin 2 neliötä per kana on kotitarvekanoille suositeltu tarhan koko. Mutta älä huoli, kun kanamääräsi ylittää neliöt, niin aina voit rakentaa uuden tarhan tai laajennuksen. Tarhoihin pätee sama lausahdus kuin kärhöihin: ensimmäiselle kymmenelle kärhölle on vaikeinta löytää pihasta paikka,  sen jälkeen se ei enää ole vaikeaa ;)

Turvallisuusaiheesta ja kustannuksista siis tarkemmin seuraavassa artikkelissa, joka käsittelee ulkotarhan rakenneratkaisuja. 

Toiminnallisuus

Mihin päin pihaa ulkotarha on parasta rakentaa? Jos kanalasta halutaan käynti suoraan tarhaan, on paikka jo valittu: kanalan seinusta. Jos tarha ja kanalan paikka ovat vielä katsomatta, niin seuraavat aiheet kannattaa ottaa mietintään.

VESIPISTE
Käytön kannalta helpointa on jos vesipiste sijaitsee säällisen matkan päässä, josta voit letkulla täyttää juoma-astiat tai jaksat kantaa vettä joka päivä. Joka ikinen päivä. Myöskin ruoka- ja juoma-automaattien pesuun saa käytettyä hetken jos toisenkin.

Minulla, Suomen sadekesiin tottuneella, on vähän joka pömpelin kulmalla sadevesiastioita, joista kauhon eläinten astioiden pesuvettä. Juomavedeksi en sadevettä käytä, koska minusta tuntuu, että sadevesiämpäriin valuvat katoilta ja ränneiltä kuolleet kärpäset ja muut moskat. Aloittaessani kanailua luin jostain ohjeistuksen, että kanojen veden tulisi olla sellaista mitä itsekin pystyt juomaan. Koskee myös juoma-astioiden puhtautta. Samaa sääntöä olen soveltanut niin viiriäisiin kuin kaneihinkin. 

Vesipisteen läheisyys helpottaa hoitotoimia, mutta kohtuullisen kokoisen parven juomavedet jaksaa kyllä kantamallakin hoitaa. Lisäksi toisella puolella pihaa sijaitsevalle vesipisteelle ramppaaminen käy parhaimmillaan hyötyliikunnasta, tai näin ainakin kannattaa itselleen tolkuttaa!

RUOKAA
Olisi tietysti hienoa jos rehujen ja kaurojen säilytys oli tarhan lähellä. Aina näin ei ole, vaan rehut ja kuivaruuat joutuu säilyttämään ulkolintujen ja hiirten ulottumattomissa jossain kuivassa paikassa. Säilytyspaikkaan voi ruoka-automaatit, kipot ja kapustat kantaa täyttöä varten. Jälleen hyötyliikuntaa! 

Fiksu tosin hankkii isommat ruoka-automaatit, joita ei sitten tarvitse joka päivä olla täyttämässä. Vielä fiksumpi hankkii linnut, jotka eivät pörpytä koko ruoka-automaattia kerrasta tyhjäksi maahan tallottavaksi rehumuhjuksi. Fiksuin rakentaa ruoka-automaatin alle ritilikön, josta tippumat saa takaisin talteen. Usko tai älä, linnut kyllä keksivät kaikenlaista pelaamista automaattien kanssa. Ja jos eivät keksi, niin pakottavat kanalakanin puremaan ripustusköyden poikki ja viimeistään silloin automaatti auliisti jakaa sisältönsä maahan.

Ruoka-automaattirevittelyt eivät varsinaisesti kuulu tarhan suunnitteluaiheisiin, mutta tulipahan taas poikettua. Vihreä sen sijaan kuuluu. Saatko rakennettua tarhan paikkaan, jossa, tai jonka lähistöllä, kasvaa paljon vihreää? Päästätkö kanat laiduntamaan vapaasti, kannatko ruohoa ja rikkaruohoa tarhaan nokittavaksi vai nikkaroitko erillisiä laidunhäkkejä? Niin tai näin, kannattaa taas katsoa, että ruohon raahausmatkat olisivat säällisiä.

Vaikka tarhan rakentaisi hyvin kasvavalle nurmelle, syövät ja tallovat kanat nurmen pilalle yhdessä kasvukaudessa. Sen sijaan pihan pahin rikkaruohoryteikkö voisi olla mainio kanatarhan paikka. Kanat ovat maailman ahkerintakin puutarhuria tehokkaampia kitkijöitä. Jopa vihulias vuohenputki kohtaa pienessä kanaparvessa voittajansa muutamassa vuodessa. Ja ai, että miten makoisia munia voikukalla, vuohenputkella tai leskenlehdellä ruokituista kanoista putkahteleekaan. Jos tähän päivään asti olet vihannut vuohenputkea, niin raatelunokat tulevat muuttamaan käsityksesi!

Jos tilaa on yllinkyllin, niin ehdotan, että harkitset kaksiosaista laiduntarhaa. Laiduntarhassa on kaksi tai useampia osastoja, joissa kasvillisuus saa kasvaa muissa osioissa kun kanat oleilevat yhdessä. Kun yksi osio on syöty tyhjäksi kanat päästetään kasvaneeseen osioon ja kaluttu osa saa levätä ja uudistua. Kovin kummoisia ei Suomen lyhyen kasvukauden aikana ehdi tapahtua, mutta ihan perusnurmikkokin kasvaa syöntikuntoiseksi jo parissa viikossa jos sitä ei ole annettu riipiä ihan mullikolle. Kun kanamäärä suhteutettuna laitumen kokoon on maltillinen, ei ruohoa syödä hetkessä sukupuuttoon. 

Monihan päästää kanasensa päivisin vapaaksi pihalle omatoimiseen syömiseen, sen ihmeempiä rajoittamatta. Mutta aina vaapaanapito ei onnistu petojen, autoteiden, naapurin kukkapenkkien tai useamman kasvatettavan rodun takia. Silloin laiduntarha on erittäin varteenotettava vaihtoehto. Laiduntarhan tulee olla ylhäältä avoin tai esim verkolla/rastasverkolla suojattu, jotta sade pääsee kastelemaan kasvualustaa. 

Ruoka- ja munintapaikat tulee järjestää sateensuojaisiksi ja myös kanat tarvitsevat suojan, johon mahtuvat tappelematta useamman sadepäivän ajaksi. Rekenneratkaisulla voi järjestää munintapesät ja sateensuojan keskelle, niin että munintapesien kulkusuunnan saa vaihdettua tai takaseinän irrotettua ja siirrettyä toiselle puolelle.
 
Ylhäältä avointa tarhaa en suosittele siipikarjan ulkonapitokiellon aikaan, mutta ihan jo laitumenkin vahvaan kasvuun pääsemisen vuoksi on syytä antaa huhti-toukokuun ajan vihreälle kasvurauhaa. 

Laiduntarhaa helpompi toteutus on ns kanatraktorit, eli siirrettävät pienet laiduntarhat tai kanatunnelit, joihin kanat siirretään/päästetään vain syömään, ja varsinaisesti asuvat muualla. 

Keräilen Pinterest-kansiooni paljon erilaisia kuvia näiden ratkaisujen ideoinnin tueksi. Kuvat toimivat linkkeinä kyseisten aiheiden sivuille. Pinterest on ilmainen palvelu, jossa hyviä ideoita voi tallentaa omaan ja muiden käyttöön, vähän niinkuin leikekirja. Kuten kaikkialla, joukossa on kaikentasoisia ohjeita ja osa on vain ideakuvia ilman ohjeita. Valtaosa linkeistä on englanninkielisille sivustoille, mutta kuvia katsomallakin pääsee jo pitkälle. En vastaa kuvien ohjeista enkä sisällöstä, enkä siitä, että saatat hullaantua seikkailemaan Pinterestin ihmemaassa unelmoiden tuntitolkulla ;)
 

Suomen suvi ja ne kolme muuta

VARJO
Paikan suunnittelussa kannattaa ottaa huomioon, että saako tarha luontaista varjoa lähellä kasvavista puista? Lehtipuut ovat parhaita eläintarhojen varjostajia: aikaisin keväällä eivät vielä varjosta, jolloin maa pääsee nopeasti sulamaan ja tarha lämpenemään. Keskikesällä lehtipuut suojaavat helteiltä, ja syksyllä taasen lehdistä saa tarvittaessa hyvää materiaalia kestopehkua varten tai virikettä kanoille ulkotarhaan.

Jos rakennat tarhasi keskelle aakeeta laakeeta peltotonttia, niin köynnöskasveilla saat luotua varjoa jo täksi kesäksi. Kun tarha on pystytetty, niin muutama nopeakasvuinen köynnös kiipii jo heinäkuun puolivälissä tarhan katto kohden. 

Humala on nopeakasvuinen ja monivuotinen. Herne, salkopapu ja ruusupapu ovat yksivuotisia, mutta tuottavat myös satoa niin kanailijalle kuin kanoille. Herneestä kannattaa valita korkea lajike. Varjostavat köynnökset kannattaa istuttaa noin 30-40 sentin päähän verkosta ja vetää köynnösnarut kasvin juurelta verkkoon kiinni noin metrin korkeuteen, jolloin raatelunokat eivät yltä syömään vasta hennossa kasvussa olevia varjostajia. 

Jos mahdollista, niin tarhan voi rakentaa myös esimerkiksi puun ympärille tai jos pihassa on liikaa marjapensaita, niin ehkäpä tarha sopisi muutaman mustaviinimarjapensaan ympärille. Kanat kyllä pistelevät marjapensaan poskeensa hyvin nopeasti, mutta jos sitä jaksaa hieman suojata verkolla tms, niin siitä riittää popsittavaa, varjoa, marjoja ja iloa pidempään. 

Mustaviinimarjapensas on aika sitkeä. Minä istutin mustaviinin taivukastaimia yhden tarhan ympärille. Kanaset syövät kaiken mikä menee verkosta läpi ja ulkoillessaan käyvät tarkkomassa myös verkon ulkopuolisen osan. Silti pensaan taimet kiitollisena lannoitteista jaksavat kasvattaa vihreää kevät toisensa jälkeen. Marjojen vitamiineista (ja sotkuefektistä) puhumattakaan.


SATEEN- JA TUULENSUOJA
Sijoittamalla tarhan yhden seinän kiinni olemassa olevaan rakennukseen saa tarha rakenteellista tukea, mutta myös tuulensuojaa ja varjoa riippuen siitä mille rakennuksen seinustalle tarha sijoitetaan. Jos mahdollista niin rakennuksen kannattaisi olla pohjoisen puolella ja tarhan avautua etelään. Tällöin rakennus suojaa tarhaa pohjoisen tuulilta ja tarhassa eläjät saavat kerättyä käyttöönsä kaikki lyhyen kesän aurinkoiset säteet. Etelän puolelle tarhan verkkoa vasten kiipeämään voi istuttaa köynnöksen tai järjestää jotain muuta varjostavaa keskikesän helteisten päivien pahimmilta paahteilta. 

Kasvillisuus toimii parhaimmillaan myös kevyenä sateen ja tuulensuoja. Ulkotarha ison kuusen, koivun tai vaahteran katveessa voi olla todellinen pihan kaunistus, mutta myös käytännöllinen. Tarha pysyy kuivana kun puu suojaa sateelta ja imee maasta runsaasti vettä, jolloin pienet varpaat eivät joudu ottamaan mutakylpyjä alvariinsa.Toki katettu tarha näinä lintuinfluenssan hysterisoimina aikoina suojaa sateelta ja saastuttavilta muuttolintujen pommeilta parhaiten.

LUMI JA VESI
Mikäli ulkotarha rakennetaan olemassaolevaan rakennukseen kiinni, niin että rakennuksen katolta tippuu lumi tarhaan tai tarhan katolle, vaatii tarhan rakenne erityistä lujuutta ja kestävää katemateriaalia. Tästäkin rakenne-aiheesta tarkemmin seuraavassa artikkelissa.

Lumien sulamisvedet voivat pitää tarhan märkänä pitkään keväällä ja syksyn sateiden seisomaan jäävä vesi viimeistään räjäyttää kosteudessa viihtyvät bakteerit ilotulitukseen, vai sanoisinko kuraisen katkeraan itkuun. 

Tarhan paikka kannattaakin miettiä pieneen rinteeseen tai tontin muuta maastoa koskeammalle kohdalle, jotta sade- ja sulamisvedet valuvat tarhasta pois päin. Mikäli tarhan koko ei ole valtava, voi tarhan pohjan muotoilla muuta maata korkeammalle vaikka ihan lapiota heiluttelemalla. Vaiva kannattaa, sillä monet bakteerit viihtyvät kosteassa ja toisekseen kostea maa on kylmä. Pienikin etelään viettävä rinne lämpiää ja sulaa keväällä nopeasti ja säilyy kuivempana myös syksyllä.

Näillä eväillä kun lähdet lampsimaan pitkin tonttiasi ja katsastamaan, että mihinkä kanatarha kannattaisi napauttaa pystyyn, niin väitän, että säästyt monelta mutinalta ja ärräpäältä, joita on saattanut erään kanailijan tontilla pärähdellä johtuen pers eellä lepikkoon suunnittelustrategioista. Vaan tekemällähän sitä oppii ja toisten tekemisestä oppimalla nopeammin ;)

Oliko artikkelista hyötyä?

Olisiko aiheesta hyötyä kaverillesikin? Olisin kiitollinen jos jakaisit jutun.

Saitko tarpeeksesi vai haluaisitko saada lisää vinkkejä onnellisen kanailijan elämään? Kanakirje on aloittelevalle kanaharrastajalle suunnattu lukupläjäys, jossa käydään kuukausittain läpi joku vuodenaikaan sopiva hoitotoimi tai ajankohtainen aihe. Maaliskuun 2017 kanakirjeessä tarkastetaan ja kunnostetaan ulkotarhaa. Tilaa maksuton Kanakirje tästä