Viisivuotiaat vierailulla

Lähellämme on päiväkoti, jonka heijastinliivillinen pikkuporukka retkeilee lähimaastossa. Kerran eräällä aamulenkilläni jäin juttelemaan tarhantädeille ja kysyin, että kiinnostaisiko heitä retkeillä katsomaan kanoja ja viiriäisiä. Kiinnosti. Tulivat seuraavalla viikolla.

Tänään kävi viisivuotiaiden ryhmä. Olen tehnyt yli kymmenen vuotta työtä lasten kanssa, mutta nyt jo parin lapsiryhmän kokemuksen perusteella huomaan, että lasten keskittyminen ulkona, missä ärsykkeitä on lukemattomia on aivan eri luokkaa kuin rajatussa luokkahuoneessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun avaan kanalan oven unohtaa suurin osa lapsista hiljaa puhumisen ja paikallaan pysymisen. Viimeistään kun pupu loikkii ulos unohtavat loputkin. Monet aikuisetkin. Eläimillä on sellainen vaikutus.

Mitä pienempi lapsi niin sitä mutkattomampi on lapsen suhde eläimeen. Lapsi juttelee ja kokee eläimen vastaavan. Lapsi suhtautuu eläimeen kuin vertaiseensa. Olen koittanut ujuttaa koululaisten ja päiväkotilaisten vierailuihin opettavaista keskustelua kanojen hyödyistä, hoidosta, elämästä ja muusta aikuisten tärkeästä. Silti tärkeintä eläimelle ja lapselle lienee se kun pikkuinen nokka ottaa jyviä pikkuisestä kädestä. Tai se kun pupu tönii nenällään kumpparin varteen silityksiä saadakseen. Ehtiihän niitä tärkeitä asioita opetella yllin kyllin koko aikuisiän, pysyä paikoillaan ja puhua sopivalla äänellä. Voisiko (edes) lapsena kokea ja elää niitä asioita joihin aikuisena tuntuu olevan liian kiire?

Istuskelua syysauringon paisteessa tipuset sylissä - mikäs sen mainiompaa!

Isoja askelia pienillä kumppareilla

Kumpparit ovat jokaisen kunnollisen emännän varusteet. Minä olen puolikuntoinen emäntä, koska puolet vuodesta kuljen halvoissa crocscovereissa. Seurustelumme alkuaikoina miehen kaveri sattui sanomaan minua kerran emännäksi. Tein selväksi miehelleni, että minä olen emäntä vasta kun mulla on kymmenen lypsävää navetassa. Asuimme tuolloin kaksiossa keskustan laidalla ja imetys oli kaukainen asia. Koska imetys on nyt taas kaukainen asia, en ala muisteloimaan maidontuotantoaikojani. Koska edelleen minulta puuttuu navetta ja lypsävät (ja lampaat, hevonen ja koira ja Valtra), niin ehkä en ole vieläkään varsinainen emäntä. Kuitenkin emännyyden puolesta puhuvat likaiset kynnenaluset, hiuksia kanankakalta suojaava tuubihuivi ja nyt ne kumpparit. Kumppareissa askeleeseen tulee rivakkuutta, pelottomuutta ja maanläheistä alkukantaista voimaa. Kumppareista johtuen uskalsinkin ottaa minulle henkisesti merkittävän askeleen: ryhdyin munantuottajaksi. Tuottaminenhan on sitä, että myypi. Omaan käyttöön munittaminen ei ole tuottamista. Munantuottaja siis. Ystävä kyllä ehdotti titteliksi munamummo. 

Byrokratian hoidin lampsimalla maataloustoimistoon, jossa huhuilin niin kauan käytävillä, että joku otti minut todesta. Tosikko johdatti minut omaan offiiciinsa ja kovasti pyytelin anteeksi kahvitunnin keskeytystä. Selvitin asiani, tosikko tulosti lapun, täytin sen ja kiitosnäkemiin. Tässä byroklandiassa tuo alkutuotantopaikkailmoitus oli ihmeen helppo. Ihmeellistä on myös miten hurjan säädeltyä kananmunien tuottaminen on verrattuna vaikkapa nyt viiriäisen muniin tai ankan muniin, strutsista puhumattakaan. Kuitenkin, nyt näillä luvilla minulla on laillinen oikeus myydä vuosittain viiriäisen munia 2500kg. Kun yksi muna painaa noin 10-12 grammaa ja yksi viiriäiskana munii vuodessa noin 200-300 munaa, niin johtopäätös on, että minulla on lupaa enemmän kuin viiriäsiä. 

Kun olin selvinnyt häkellyttävästä lupa-todellisuus-paradoksistani huutelin sosiaalisessa mediassa puolitutuille, että ostakeehan munia. Järjestyksessään neljäs ostaja valaisi minua: "Myyt tajuttoman halvalla. Stokkalta ei tällä rahalla saa kuin kolmanneksen tästä munamäärästä." No. Empä siihen sitten keksinyt vastaan äpitettävää. Enkä oikein keksi nytkään. Hinnan olin vetäissyt suurin piirtein hatusta ja jälkikäteen aloin laskea, että jos kaikki munat myyn, niin hinta nippa nappa kattaa viiriäisten rehut. Rehun lisäksi syövät paljon kaikkea kalliimpaakin, tarvitsevat sen talvisuojan, lämmityksen ja valitettavasti joskus mahdollisesti myös eläinlääkärin palveluita. Minun palveluthan ovat verottomia luontaisetuja. Verot! Aikooko nuo viheliäiset viiriäiset myydä muniaan niin paljon, että joutuvat verolle pantaviksi? Tässä kohdin voisi kysyä, että mitenkäs kalliit ne munaemännän MBA-opinnot aikoinaan olivatkaan? Olisiko aiheellista soveltaa kalliita teorioita ja oppeja edes hitusen verran maalaisjärkiseen menoon?

Pienellä keskittyneellä päässälaskulla tulin kuitenkin siihen tulokseen, että näillä munamäärillä alv-raja on valovuosien päässä, viiriäiset tienaavat rehunsa ja minä sponsoroin muun elatuksen. Sponsoriasiaan voidaan palata tarkemmin jahka munaemäntä oppii vetämään rajan harrastuksen ja työn teon välille. Toistaiseksi emäntä harrastaa. Kumppareilla ja ilman.

Maalaustalkoot

Sääennustus kertoo, että ensi viikon sataa, joten laitan hippulat ojoon ja käytän sunnuntain pensselin varressa. Hautovia Wilppua ja Pikkumustaa lukuunottamatta kaikki kanaset ja kukkoset lähtivät reippaasti ulos aamukasteiseen ruohikkoon. Rauhassa kaikelta arjen hulinalta sain vedeltyä toisen tai kolmannen kerroksen kalkkimaalia pintoihin. Kalkkimaalia on kautta aikain käytetty karjatilojen sisäpintoihin. Kalkki valkaisee hyvin sisäseinät, samalla suojaten pinnat ja pitäen ötököitä loitommalla. Käsittääkseni kalkkimaalilla on myös jotain desinfioivia ominaisuuksia, siksi se on omiaan tiloissa joissa asujat eivät käytä vesivessaa.

Jatkuvasti valkenevampi pyhäpäiväni oli rauhallinen, lähes autuas, kunnes koitti katon maalaaminen. Jokainen joka joskus on kattoja maalaillut tietää, että kaikesta huolellisuudesta, ergonomisista asennoista ja asiallisista välineistä huolimatta maalia tippuu hiuksiin, silmiin ja suuhun (jos ei muista pitää suutaan kiinni), hartiat ja niska jumittuvat ja jäykistyvää rannetta pitkin maalinorot valuvat suoraan lauantaisaunan raikkaisiin kainaloihin. Saas nähdä kuinka kauan kalkkimaalin desinfioiva vaikutus säilyy hikeentyvissä kainaloissa. Ainakin mainoksista tuttu kainaloiden säihkyvä look on taattu jos maali ehtii kuivua ennen iltasuihkua. Jään ihan miettimään, että miksi kainaloiden pitää olla kauniit? Eikö kainaloiden tarkoitus ole puskea kuumuutta ulos, lämmittää palelevaa viiriäistä ja kaapata oma kultamussukka rutistukseen?

Kun sisätilat oli roiskittu mielestäni riittävän kattavasti, jätin kaikki tuuletusräppänät selkoselleen, varmistin hautojien hapensaannin ja siirryin irto-osien pensselöintiin ulos. Eipä aikaakaan kun maalausmaallani alkoi pyöriä toinen toistaan pörröisempää ja kampittavampaa apulaista.

Kainaloiden lisäksi nähtäväksi jää kuinka kalkkimaali irtoaa Mister Kanin kuonosta, Musti kissan hännästä ja silkkitipujen pyllystä, vain maatiaiset eivät sotkeneet itseään. Tai sitten maalitahrat eivät vain erotu maatiaisten muutenkin kirjavasta ja nyt sulkasatoisesta höyhenpuvusta.

Uikku tarkastaa sisätilat, Punkku laskee hukkaroiskeet.

Lentävä kanala

Vihdoinkin!

Rakennushankkeeni on edennyt siihen pisteeseen, että on syytä olettaa kanalan saapuvan. Saapumispäivälle vain osui kauan kaavailemamme ja ystävien aikataulujen kanssa yhteen jos kahteenkin sumplittu naisten mökkisaunominen. Pelokkain mielin pakkaan eväitä mukaan ja koitan vakuutella itselleni, että kyllä aviosiippa, joka työkseen johtaa kansainvälisiä projekteja, siirrätyttää isompia vehkeitä ja päälle päsmäröi tuhatkertaa kalliimpia pömpeleitä, selviää varmasti yksin tästä kanalani paikalleen saattamisesta. Annan viime hetken ohjeita: teinipoikanen hoitakoon eläimet ja itsensä sisätiloihin suojaan kun rakennus ja nosturiauto saapuvat, aviosiippa älköön jääkö alle ja älköön satuttako vammaista selkäänsä ja, ja, ja. Mies laukaisee jännitystäni kysäisemällä: "Mites päin se laitetaan?", purskahdan nauruun ja tajuan hermoilevani turhaan, vastaankin tyrskähdellen: "Mielellään katto ylöspäin". Mutta mieheni aidosti vakavalla naamalla lausuttu vastarepliikki ei mielestäni sovi tähän tragediaan alkuunkaan: "Joo, joo, mutta mihin suuntaan se tulee?" Kylmähiki tursuaa jo korvakarvoistanikin kun lopulta hyppään autoon ja lähden kurvailemaan kohti ystävän mökkiä. Muistissani on kolmen vuoden takainen huvimajan rakennusprojekti, jonka palkkatyömiehet pystyttivät rivakasti yhden päivän aikana. Väärään suuntaan. Kahden viikon päästä kävivät purkamassa ja pystyttämässä uusiksi. Naisten ja miesten suunnat. Opinkohan koskaan?

Mökillä on rauhallista. Ystävinäni on pelkkiä gourmetkokkeja ja minun nyyttäritehtäväksi onkin jäänyt vain viiriäisenmunat ja kuohuva juoma. Herkuttelemme navat soikeina, juttelemme ja rentoudumme. Naistensauna on yliveto. Mites muutenkaan? Syksyistä uimareissuamme piristävät joutsenet ja vannomme käsi rantakivellä, että tästä tulee vuosittainen perinne.

Saunan aikana puhelimeni on piipannut täyteen valokuvia ja yhden tekstiviestin: "Saako nosturiauto ajaa kukkapenkin yli?", koska niin miehen, teinipoikasen kuin naapurinkin laittamista kuvista käy ilmi, että nosturiauto ON ajanut kukkapenkin yli niin pidättäydyn vastaamasta kysymykseen.

Palatessani kotiin syksyisessä pimeydessä käyn kurkkimassa kanalaani auton ajovalojen kajossa. Kiilusilmäkin oli tehnyt oman tarkastuskierroksensa. Hieno se on!

Aamukahviseuraa

Kyllä sitä moneen pystyy!

Tuli todistettua, että lintujen aamutoimet hoituvat mainiosti yhdellä kädellä. Nyt ei tosin yksikätisyyteen ollut syynä lapoja jäytävä nivellukko vaan yöllä juoma-astiassa vesilinnun elämää harjoitellut nuori viiriäiskana. Nuoruuteen kuuluu oman identiteetin etsintä, mutta jotkut kokeilut voivat olla hengenvaarallisia. Hengenvaaroihin voidaan lukea maakanan vesikylvyt syksyisinä öinä. Vapauttaakseni itseni vanhemmuuden syyllisyydestä kerrottakoon, että vesiastiassa on monta kiveä juurikin estämässä viiriäisten höyhenpuvun kastumista. Mutta kuten jokainen teini keksii keinot kokeilla salaa tupakkaa ja kalajaa, niin oli keksinyt tämäkinviiru kuinka kivien väliin ujuttautumalla saa kasteltua koko alaruumiin pyrstöä myöten. 

Eipä siinä. Vaisu ja paleleva viiru käsiin ja kanalatakin taskusta löytyvällä nöyhtäisellä nenäliinan riekaleella suurimmat kuivailut. Sitten viiru syvälle fleecetakin kainaloon ja kainalon rutistus niin tiukasti kiinni kuin uskalsin.

Muiden lintujen ruokinta, juoma-astioiden tarkistus (muiden uimareiden varalta), ulkoilijoitten päästäminen ulkoilemaan ja ei-ulkoilu-lupalaisten estäminen pääsemästä ulkoilemaan sujuivat yhdellä kädellä ja kahdella kumpparilla ihan hyvin. Pupun ja kissanpoikasen riitelyltä näyttävän leikin selvittäminen pelkällä kumpparilla oli jo huomattavasti hankalampaa. Puhumattakaan vapaata kanaa leikkivän Mister Kanin saattamisesta takaisin tarhaan. Puputtaja ehti käydä monessa sellaisessa pihan kolkassa, jossa ei ole ennen käynyt. Saas nähdä onko minulla vielä paljonkin niitä hienoja ulkomailta asti rahdattuja ruusuja jäljellä.

Aamutoimien jälkeen suuntasin aamukahville edelleen kainalossa hiljaa kököttävän viirulaisen kanssa. Kohteliaana kaverina koitti olla sisäsiisti ja tiputti kainalostani pienet kikkareet ulko-oven kynnykselle. Ihailtavaa huomaivaisuutta,  vaikka voinette uskoa, että kokemus oli yllättävä kun kainalosta yht'äkkiä tipahtaa pieni kakka. Sen sijaan se, että eteisessä oli teinipoikaseni pariton, likainen ja reikäinen sukka, ei ollut ollenkaan yllättävää. Sanontaa mukaillen: se joka jalkansa paljastaa, se sukkansa menettää. Työnsin viirun varovasti löytösukkaan, jotta saisin sen pysymään lämpimänä ja ehkäistäikseni mahdollisen tajuamattomuuteni avata ajoissa ovi lentäville kikkaroille. Koska viiru sopeutui sukkaan yhdellä räpyttelyllä, niin ei se sukka sitten niin likainen ollutkaan, pelkästään pinttynyt (ja taas saatiin tämäkin pyykkäri-äidin syyksi).

Pissillä käynti ja aamupalan teko ei mielestäni ole pienen (eikä isonkaan) viiriäisen hommaa, joten laitoin sukkaviiriäisen villatakkini taskuun ja puin villatakin päälle vasta pissan jälkeen. Ja käsienpesun. Villatakki on hyväksi kenelle tahansa. Välillä viirulainen kaivautuukin taskuun syvemmälle, välillä kurkkii aamupalaleipääni ja pädille ilmestyvää tekstiä.

Mikäs tässä on elellessä kohti syksyä kun on viiriäinen taskussa ja jalat lämpöisissä villasukissa. Ihanaa ja unelmien täyttämää syksyä lukijoille toivottavat Siltajoen Sirkuksesta: Villatakkivilistäjä ja Lainasukkalämmittelijä

Talviasuttava kanala - Hankevaihe EIKÖ TÄÄ KOSKAAN VALMISTU

Hirnun Marko soittaa, että KotKot on nyt valmis. NYT? Eikös sen pitänyt valmistua vasta ensi viikolla? Nyt meni suunnitelmat ihan syteen kun rakennus valmistui etuajassa. Ennenkuulumatonta! Laitan poikkeuslupahakemuksen ELY:lle siltä seisomalta ja alan lyikkärillä piirtelemään kopin paikkaa asemakaavan. Pitää olla hurjan terävä lyikkäri, tarkat silmät ja nuppineulat, jotta maisemakarttaan saa 5m x 2m rakennuksen siihen kohtaan mihin kuvittelee sen haluavansa. Taas hiipii pehkoon epäluulo, että käykö sitä kukaan paikan päällä mittailemassa. En anna periksi vaan sohellan piirrustuksen kuten asiaan kuuluu monesti kumittaen ja kumittaen. Lopulta paperi on niin mössääntynyttä, että uskon karttapäättäjänkin ymmärtävän savikkoon rakentamisen haasteet: pohja vaan pettää ja rakennus liukuu sinne tänne vaikka kuinka sitä tunkilla heivaisit joka kevät.

Seuraavana päivänä suuntaan papereineni ELY:n toimistoon, joka on auki klo 16:30 asti. Hurraa! kerrankin viranomaisen toimisto, joka on auki ehdittävään aikaan. Olen ovella paria minuuttia vaille iltapäivä kolme. Nätti infon tyttönen kertoo, ettei rakennuspuolella ole enää ketään paikalla, ei ole koskaan näin myöhään. Täh? Millaista päivää virkamies tekee? Virkamies raukka on raahautunut toimistolle hurjan aikaisin kun kerta jo kolmelta on luikkinut kotiin. On se hyvä, että minunkin pikkiriikkiset veroeurot menevät ahkerien byrokraattien hengenpitimiksi. Mitäs sitten? Infon tyttö lupaa ottaa kopiot papereistani ja maatalouspuolen täti lupaa toimittaa ne rakennuspuolen porukoiden pöydälle. Jotenkin tämä kuulostaa liian helpolta? Meneekö tänä päivänä vielä asiat perille pöydän kulmilta?

Jätän virkamiehet herran haltuun ja alan aukoa päätäni omalle herralleni, joka hätäpäissään lupaa paikata kaverinsa tekemättä jättäneet perustukset. Minä ja teinipoikanen koitetaan tietysti olla mukana perustusten kaivannoissa, mutta se joka toiselle kuoppaa kaivaa se ei sitä osaa oikein tehdä. Lopulta perustusten kuopat oli kaivettu kahteen tahi kolmeen kertaan ja täytetty ja tilkitty ainakin kahdesti. Hommaa kävi vahtimassa avulias ja nopea Musti kissa. Kissa, joka saa kissa-allergiaa potevan mieheni iloitsemaan työnteosta suorastaan henkeään haukkoen.

Tähän ei sitten mitään vinoa pytinkiä pistetä

Silkkitipuset ovat vielä niin nuoria, että kissa joutuu babysittaamaan.

Työmaalle lisättiin kirves pitämään innokkaimmat apupojat poissa, toisiin tehosi, toisiin ei.

Sorakuorman nouto ja (appiukon) peräkärryllä energiayhtiön kaapelityömaalla peruuttamiseni ovat jo eri tarinoita, eikä lisätä tämän hankkeen pituutta turhilla lillukanvarsilla, varsinkaan kun minun viakseni ei voida laskea kaapelikaivurin rikkomaa vesiputkea ja yli 30 talouden vedetöntä viikonloppua. Siis. Takaisin omalle työmaalle. Yhden illan ja yhden päivän puuhastelun jälkeen kanalanperustukset ovat kuin ovatkin oikealla paikallaan ilta puoli kahdeksalta ja mies suuntaa palkkatöihinsä tekemään päivän duunit. Mietin, että pitäisikö tuntea omantunnonpistoksia vai käydä hakemassa pari talkookaljaa. Toisaalta taas, miehellä saattaa mennä töissä niin pitkään, että ehtisin riipaista itse molemmat kaljat, joten jätän asian sikseen. Ajatus se on kuitenkin tärkein ja omatunto hiljennetty.