Kana nimeltä Marlene Dietrich

Esikuva näyttelijä-laulaja

 
Askeleesi siellä, kauniin käyntis myös,
ne tuntee lyhdyn siellä, mi’ jälleen loistaa yös’

Kerron teille nyt kanasta nimeltä Marlene Dietrich. Marlene tuli meille Porista, niinkuin monet muutkin melankoliaan ja ylidramaattisuuteen taipuvaiset laulaja-taiteilijat. Tosin kaikki ilmeikkäät laulajat eivät ole meille tulleet. Eivät ainakaan vielä. Eivätkä ainakaan Porista. Pieni rannikkokaupunki pitäköön sulostuttavat viihdetaiteilijansa itsellään. Marlene tuli.

Marlene matkusti nuorena tyttönä Porista pahvilaatikossa kahden sisarensa, Lili Marleenin ja Madeleinen kanssa. Matkaoppaana oli teinipoikani, joka junailee säännöllisesti Poriin sukuloimaan. Marlenen keinoemolle meni menolipulla viiriäisiä ja laukku, johon pyysin paluulipun kananeidot pakkaamaan. Laukun koolla oli matkustukseen merkittävä merkitys, koska teini raahaa laukkua junassa. Ensin maitojunassa Porista Tampereelle, Tampereella junanvaihto ja patonki-limu-välipala. Välipala siis raahaajalle, ei raahattaville. Ja intercity junalla Jyväskylään. Jyväskylän asemalta nappaan matkalaiset kyytiin ja huristelen peltoaukeiden ja järvenrantamaisemien ohi kotitilalle Sirkukseen. Järvenrantoja nämä merenrantakaupungissa kasvaneet kanaset eivät olleetkaan ennen nähneet. Eivätkä nähneet nytkään, koska istuivat niin hiljaa laatikossaan laukussaan. 

Junassa saa kuljettaa lemmikin lemmikkivaunussa lemmikkilipulla. Erään kerran raahaaja kuljetti 16 viiriäistä, ja pelkäsi koko matkan, että jos joutuu ostamaan lemmikkilipun jokaiselle viirulaiselle. Olin kannustanut pitämään viirut laatikossa, jotta lipputarkastaja ei näe eikä arvaa kuinka monta salamatkustajaa yhdellä lipulla matkustelee. Lapsityövoima ja rikokseen yllytys samalla kertaa, vai sanoisinko, että samassa paketissa.

Marlene siskoineen on täysverinen sekulikana, eli eri rotujen risteytys. Sekulikanojen hankintaan päädyin kuin viime keväänä etsin Marans-rodun kasvattajia niitä heti löytämättä. Rotuja Dietricheissä on kasvattajan mukaan isän puolelta maransia ja "jotain mustaa kanaa" ja äidin puolelta hy-lineä. Hyli-net ovat kookkaita ruskeita tehomunijoita, jotka munivat keskiruskeita munia. Maranseja löysin sittemmin puhdasrotuisinakin. Sekarotuisia kanoja saatetaan joissain piireissä halveksua, niinkuin käsittääkseni kaikkia sekarotuisia lemmikkejä piirileikeissä. Kuitenkin kanoissakin on, niinkuin monissa muissa pitkälle jalostetuissa roduissa, omia sisäsiittoisuuden tai ihmisen valinnan aiheuttamia, jos ei nyt varsinaisia ongelmia, niin aiheita. Siksi minusta sekarotuiset haukkuvat paikkansa siinä kuin palkintoja kilpailuista keräävät rotukanatkin. 

Marlene oli pienenä kanana ujo ja arka. Arkuus pompsahti ihan omiin sfääreihinsä kun oli aika muuttaa ulos isojen parveen. Nämä kolme sisarusta istua jököttivät omana mustanpuhuvana myttynään ja murjottivat muiden rynniessä herkkuämpärille tai pihamaalle ulkoilemaan. Kesä on kuitenkin aikuiselle kanalle niin kiireistä aikaa matojen kaiveluineen ja hiekkakylpyineen, että isot eivät ehtineet pieni kurmuuttaa yhtään. Niinpä Mar-linet rohkaistuivat päivä päivältä ja lopulta mennä pyyhältivät muiden mukana milloin marjapensaisiin marjastamaan, milloin kompostia kääntämään ja joutivathan nuo joskus jopa istua piiloutuneina kuusiaidassa ohikulkijoita kyttäämässä.

Huomaa dramaattinen ilme: "Tähän viiriäishäkin päälle meidät on hyljätty julmaan maailmaan".

Tässä vielä lähikuvaa näyttelijäsuorituksesta

Vaan sitten tuli aamu kun Marlene ei lähtenytkään ulkotarhasta pyrstö viuhuen muiden mukana pihalle vapauteen. Istua nakotti maassa ja katsoi minua syyttävästi. Yleensä kanat eivät istuskele maassa ilman hyvää syytä. Tai huonoa syytä. Marlenen syyttävä ilme sai minut epäilemään, että nyt on joku pissinyt muroihin pahemman kerran. Otin kanan syliini kovaäänisistä vastaväitteistä huolimatta. Marlene ei ollut aiemmin ollut sylissä kuin muutamia ulkoloistarkastuksia lukuunottamatta. 

Pikainen kanan kopelointi osoitti, että vasen jalka on kipeä. Poikkinaiselta se ei tuntunut, puristusrefleksi oli olemassa, joskin heikohkona. Kanalla on varpaissa puristusrefleksi orteen/oksaan tarttumista varten, ettei unissaan tippua kepsahda alas. Refleksin voi kokeilla laittamalla sormet jalkapohjaa vasten ja hieman nostamalla jalkaa ylös kohti kanaa. Jos kana ei purista sormiasi varpaidensa nyrkkiin, niin refleksissä on jotain häikkää. Ja jos refleksissä on häikkää, niin silloin on jalassa isompi onkhelma. 

Kaikkien kanailijoiden kauhu on marek-tauti, joka vie kanalta jalat alta toispuoleisesti ja lopulta mahdollisesti myös kanan hengen. Marek tarttuu herkästi, valtaosan kanojen ollessa oireettomia taudin kantajia, mutta heikossa parvessa marek voi niittää siivekkäitä nopeammin kuin nykypäivän heinämies ehtii heinäseivästä ehtiä. Jalkaongelma siis säikäyttää.

Kopeloinnin perusteella jalkaongelma vaikutti vain jalkaongelmalta, eikä toispuoleista hermostolliseen viittaavaa häikkää ollut havaittavissa, joten kannoin Marlenen kanalaan ja tuikkasin herkkuruokaa nokan eteen. Hätäpäissäni kanalaan tehty siirto näin jälkikäteen voisi vaikuttaa vikatikiltä, sillä jos kyseessä olisi ollut joku leviävä tauti, niin siinäpä sitten olisin ongelman levittänyt kanalaan, jossa juuri oli useampi emo tipustensa kanssa ja angorakani poikueensa kanssa. Puhumattakaan, että jotkut ulkoloiset elävät kanalan rakenteissa ja niistä niiden hävittäminen on TODELLA vaikeaa. Joten jälkiviisaana neuvoisin kummallisesti käyttäytyvän kanan omistajaa rauhoittumaan, miettimään ja miettimään vielä uusiksi ennen kuin toimii. Kaverille kilautus monesti auttaa selvittämään omia (kauhun sekaisia) ajatuksiaan. Eikä yleensä vie montaa minuuttia. Toki kriittisissä tilanteissa täytyy toimia selkärankatuntumalla. Marlenen tilanne ei ollut kriittinen. Minä olin hätäinen. 

Kanalassa Marlene könkkäsi yhdellä jalalla ja kahdella siivellä vauhdittaen kauemmas ruokakupista ja meni pikkukanien kanssa tason alle piiloon mulkoilemaan. Jalkaongelmaa pahemmalta loukkaantumiselta vaikutti vapaudenriiston aiheuttama egon kolahdus. Päivät kuluivat ja jalka ei näyttänyt parantumisen merkkejä. Ego sen sijaan sai palsamia haavoihin, koska tarjoilin Marlenelle ruuat aina ensimmäisenä. Kanan maailmassa ruokaa saa ensimmäisenä parven nokkimajärjestyksen ensimmäinen, eli arvokkain kana. Marlene ja kanalan muu jengi alkoivat pitää Marlenea tärkeänä kanana. Jonkun kanankasvattajan vinkkelistä jalkavikainen munimaton nuorikko ei ole arvokas, vaan aikaa vievä rasite. Aikaa kyseiseltä kanankasvattajalta veisi lopetus ja raadon hautaaminen. 

Sirkuksessa sen sijaan aikaa vie Marlinelle omaan kuppiin ruuan annostelu, Marlenen nostaminen tasolle syömään, nostaminen juomaan, nostaminen kaurakupille ja nuorten innokkaiden kukkojen puhuttelu, että "Marlene ei houkuttele sua polkemaan, vaikka kyyhötteleekin tuollaisessa terveen jalan lepuutus asennossa". Aikaa vie myös se kun Marlene aamulla katsoo silmiin ja nokka raollaan kujertaa, että "Huomaakkonää mut". Kyllähän minä huomaan, nostan syliin, silitän, pitelen kainalossa ja juttelemme silmästä silmään katsellen. Ehkä Marlene ei koskaan muni, ehkä Marlene ei enää koskaan viipota ruohokentällä vapaudesta nauttien, mutta ehkä se vielä monena aamuna katsoo minua silmiin ja antaa minulle tunteen, että minäkin olen tässä nokkimajärjestyksessä arvokas heppu!