Pitkä ja poikkoileva kertomus siitä kuinka eräs viiriäisenmunientuottaja päätyy ravintolaan syömään viiriäisenmunia.
Lähdön jälkeen ajaminen sujui naapurissa tankatun biokaasun turvin oikein mainiosti. Ensimmäinen pysähdys otettiin jo 10km päässä Vaajakoskella. Pitäähän sitä isolle kylälle viedä oman kylän karkkitehtaan tuotoksia. Harmiksemme muutama bussilistallinen eläkeläisiä oli ehtinyt pysähtyä tehtaanmyymälään vain kotvasen ennen meitä. Koska poikanen hoiti karkkiostokset, niin jokainen mummo ja pappa sai rauhassa katsella karkkinsa, lukea tuoteselosteet, maistella maistiaiset ja veulata pussejä hyllyn ja korin väliä useaan otteeseen. Poikanen ei tunkenut, töninyt, hoputtanut, eikä puikahtanut edelle, niin kuin minä olisin tehnyt. Jos et ole koskaan ennen käynyt Pandan tehtaanmyymälässä, et voi ymmärtää. Meille viikoittain kävijöille se on jo helppoa: silmät hakevat harjaantuneesti vain uutuuksia, jättihyperhalpoja megasäkkejä ja maistiaisia, kädet toimivat konemaisesti, päättäväisesti ja erittäin hallitusti ylettömyyksiin sortumatta. Mutta kaikki tämä onkin kovan treenin ja repsahdusten aikaan saamaa osaamista, johon ensikertalaiset eivät kykene. Ensikertalaiset toimivat aivan toisin, no, niinkuin lapset karkkikaupassa, ja heitä saa etuilla.
Tähän ensimmäiseen pysähdykseen kului vajaa tunteroinen. Aika, jota ei oteta mitenkään kiinni ajamalla hienoista ylinopeutta, ei varsinkaan tällä Pieruautoksikin ristityllä biokaasumööpelillä. Joten otsasuoneen vain hieman lisää painetta ja tienpäälle jurnuttamaan. Onneksi tienpäällä oli muita jurnuttajia normaalia kesälomapäivää selvästi vähemmän. Liikenne sujui, hirvet pysyivät ojien omilla puolillaan ja takapenkkikään ei riidellyt (tai ainakaan en sitä rekisteröinyt).
Seuraava etappi Mäntsälän ST1, joka on Keski-Suomen jälkeen seuraava biokaasuntankkausasema etelään päin ajettaessa. Volkkarini tankkiin mahtuu sellainen palttiarallaa 23 kiloa biokaasua, jota naapurini valmistaa lehmän pieruista, sokeritehtaan ylijäämä melassista ja muusta helposti metaania tuottavasta aineksesta. Meidän kylillä yhdellä jos toisella on biokaasuauto. Euroissa se tulee hieman halvemmaksi kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö, mutta euroissa en osaa mitata puhtaan ilman merkitystä lapsilleni, lapsenlapsilleni tahikka sitä seuraaville sukupolville. Tankillinen auton käytettäväksi muunnettua lehmän pierua maksaa noin kolmisenkymmentä euroa ja minun caddy suhailee sillä kaupunkiajoa noin 320-380 kilometriä. Kaasutankin lisäksi caddyssä on noin 13 litran bensiinitankki, jonka turvin saa sellaisen satasen lisää kilometrejä (joo, minustakaan yhtälö ei kuulosta uskottavalta, mutta niin se vain on. Valmistajan kirjassa lukee 13 litraa tankin kokona, mutta en ole koskaan saanut sinne mahtumaan 7 euroa enempää ysivitosen litkua).
Kurvaamme Mäntsälän ST1:lle jossa on tankki poikineen, en ikinä koskaan ole vielä ollut Pieruautollani omaa maakuntaa kauempana, joten kokemus on uusi. Lähetän poikasen tutkimaan tankkeja, että mistä pistoolista imaistaan oikeat huurut käyttöön ja itse vilkuilen viiriäisensiitosmunien ostajaa. Ei näy. Eikä käy. Nimittäin yksikään pistooli auton kaasutankin suuttimeen. Käsken poikasta soittaa iskälle. Poikanen luettelee polttoaine koodeja ja neuvottelee. Lopputulos on siltikin sama: ei käy. Näissä tankeissa on bioetanolia ja se ei vaan meidän pakuun sovi. Ei sitten niin millään. Soitan munien ostajalle, että edes se homma saadaan hoidettua, ratkaistaan loppumatka ja 13 litran bensiinitankin yhtälö sen jälkeen. Munien ostaja auliisti kertoo odottavansa meitä Mäntsälän toisella ST1-asemalla, sillä jossa myydään biokaasua. Antaa ystävällisesti jopa reittiohjeet, vaikka olemme jo vartin myöhässä sovitusta.
Ja sieltähän lopulta löytyykin tutunoloinen pistooli, joka helposti lukittautuu auton suuttimeen ja kaasu alkaa pöristä samalla kun minä ja munien ostaja pörisemme viiriäisten haudonnoista ja muista elukoista, kymmenvuotiaan säestässä vieressä omilla kokemuksillaan. Uhkaa venyä tämäkin pysähdys pitkäksi, sillä juttua riittäisi meillä uraputkesta maalaishihhuleiksi hypänneillä viiriäiskasvattajilla vaikka kuinka. Jutun katkaisee vain se tosi asia, että kaasupistooli ei irtoa autosta. Ei sitten millään. Primitiivireaktioni on käyttää voimaa. Riuhtaista silleen oikeen kunnolla. Mutta järki ja kokemus tulevat väliin. Mieheni on opettanut, että harvoin miehisten hommien tekniikassa tarvitsee käyttää voimaa (joka minusta olisi loogista), niissä on joku juttu, joka toimii. Mutta putkettomilla aivoilla niitä juttuja on vaan joskus täysin mahdoton aavistaa. Jokainen juttu on erillainen. Enkä nyt tarkoita vain yhteydenpitolaitteiden latausletkujen päät-erilainen tasoa, vaan ihan oikeasti ERILAINEN. Mieti esim ruuvienkantoja. Mikä hitto niissä on, että ei voi olla yhtä selkeää standardia? Joka ikinen idoottiruuvi on erilaisella kannalla varustettu, useimmiten juuri sellaisella, jonka vastakappale ruuvinvääntimen työkalusetistä on hävinnyt ruohikkoon tai kierinyt pianon alle. Niin oli tässäkin pistoolissa se juttu. Ohjeissa oli neljä selvää kohtaa. Pistooli oli naksahtanut paikalleen automaattisesti ilma ohjeita, mutta pois ei irronnut edes kolmen ohjeiden lukijan voimin. Teki mieli jo potkaista. Vanhoihin telkkareihin se monesti auttoi. Aikamme ränkättyämme, pistooli lopulta lupsahtaa irti. Enkä vielä tänäkään päivänä, paluumatkan tankkauksen jälkeenkään, tiedä että miten. Mikä oli se juttu? Onneksi kotipuolessa Metenerin pistooli on helpompi.
Matka jatkuu ja vessan tarve on jo täysin ylimitoitettu. Eurooppanelosella kun ei noin vain pysähdytä puskapissalle, ei varsinkaan kun kyydissä on häveliäs teini ja kaikesta järkyttyvä esiteini. Otsasuoni saa siis viereensä hervottoman patin. Kehtaisinko kysyä kanin ostajien luona vessan käyttöä? En kehdannut. Enkä muistanut. Oli niin paljon muuta puputettavaa pupusen uuteen kotiin muuttamisesta. Ihanaan kotiin muuttikin kaniherra. Vanhempi kaveri katseli keittiön pöydän alta ja ihmistoverit kuorossa ihastelivat. Hyvää loppuelämää ja hei vaan!
Elektronisen urheilun kesämaraton
Aikaisemmat kokemukseni Messukeskuksista ovat jonottaminen parkkihalliin, jonottaminen ovelle, jonottaminen vessaan, jonottaminen kahvilaan ja jonottaminen sinne ja tänne. Poikaseni on jo päässyt siihen ikään, että aivot ovat alkaneet putkistua ja hän oli suunnitellut, että jos Assembly Summer 2016 avaa ovet klo 10, niin meidän kantsii olla paikalla vasta klo 15 jälkeen, jolloin suurin osa jonoista on jo mennyt. Siunattu poikaseni. Oli oikeassa! Jonossa ei ole kuin yksi isoja tavarankuljetushäkkejä työntävä iloisesti jutteleva lähes täysi-ikäisten poikien seurue. Jono liikkui nopesti ja turvamiehet ihastelivat poikaseni vajaan kuution kokoista kuljetusboksia, johon tietokoneen osaset oli hellästi pakattu iskän jumppamattoihin ja äidin torkkupeittoihin. Täytyy sanoa, että niin ihastelin minäkin. Nimittäin sitä, että turvamiehet tarkastivat jokaisen repun, kantamuksen, pakkauksen ja varmaan tyyliin taskutkin. Kyselivät myös mahdollisista ruuvimeisseleistä ja muista vaarallisista esineistä. Takavarikoitujen viinapullojen läjää ei näkynyt missään, jonka toivoin tarkoittavan sitä, että pulloja ei kukaan ollut edes yrittänyt muiluttaa sisään. Poikanen syöksyy innokkaana kohti varattua paikkaansa kokoamaan konekantaansa, ja minä syöksyn vessaan. EI JONOA! Assyjen kävijäjoukko on niin poikapuolista, että naistenvessa oli täydellisen siisti ja jonoton.
Vessahelpotuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä toinen hätä: tänne pimeään ja elektronisten laitteiden täyttämään halliinko mun pitäisi oma poikanen jättää. Mitenkä paloturvallista täällä on, mitenkä varasturvallista, mellakka, vallankaappaus, massamurha, lapsien hyväksikäyttäjät... Karmeat mieleen hiipivät pelot keskeytyvät kun pienempi lapseni soittaa parkkipaikalta. Hänet oli pakko jättää autoon takaovi auki, että kanat ei paistu. On se onni, että ihmisellä on kaksi lasta: ei ehdi pelätä niin paljoa sen yhden puolesta. Alan aavistaa, että ehkä suurpeheen äidit eivät oikeasti pelkääkään niiden tenaviensa puolesta yhtään. Silti tolkutan kuumeisesti konettaan kasaavalle poikaselle, että tuo on lähin hätäpoistumistie, jos jotain tulee, niin rynnit nopeasti. Et ota mitään mukaasi, etkä auta ketään. Rynnit vaan ulos. Tolkutuksen keskellä tajuan, että eihän se niin tekisi kuitenkaan. Jäisi auttamaan pienempiään tai pelastamaan kamojaan. Huokaus. On tämä vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin koliikki! Onneksi kuopus hoputtaa ja toistamiseen. Käyn ostamassa kahvilasta kaksi paninia pelaamaan jäävälle ja kahvilan pitäjä lohduttaa minua, että hänen poikansa ja 9-vuotias tyttärensäkin ovat täällä. Ekana vuonna poikansa oli nukkunut kahvilan tiskin alla ekan yön. Toisena yönä oli pyytänyt päästä isän mukaan hotelliin nukkumaan. Haluan luottaa kahvilanpitäjän vakuutteluihin, mutta olemukseni ei liene järin luottavaisen näköinen ja kahvilanpitäjä piuffaakin minulle kahvin. Kädet täristen lähden kannettoman kahvini kanssa kohti parkkipaikkaa. Jospa tämä tästä.
Kohti hotellia
Pieni kuljetusboksi ja silti kaikki tunkevat samaan nurkkaan. |
Lopulta alpakkatäti kurvaa oikean hotellin pihaan ja suostuu mukisematta sopimuksestamme poikkeavaan kanakokoonpanoon. Näyttipä jopa ihastuvan vaihdokki kukkoon. Nostetaan koko kuljetushäkki ostajan pakuun, koska jokin aavistus sanoo minulle, että jos nyt tässä alamme siirtää matkustaja kanasia häkistä toiseen, niin kaikki ei mene ihan niinkuin Strömssöössä.
Kanaset lähtivät ja minä suuntaan suihkuun, vielä on kesää jäljellä ja tyttärelle luvattuun shoppailuun löytyy energiaa. Ah, ihana hotellin suihku! Tiedättekö mikä hotelleissa on parasta? Ei, ei aamupala, vaan suihku: kuumaa vettä tulee paljon, kovalla paineella ja pitkään. Paine ei laske jos naapuri pesee pyykkiä, eikä kuumavesisäiliö tyhjene ikinä. Sen mitä säästän fossiilisten polttoaineiden hiilijalanjäljessä tuhlaan suihkuun. Annan veden virrata ja pestä pois matkan huolet ja murheet. Vesi virtaakin, vaan ei viemäriin. Pari kertaa vilkuilen, että miten korkea kynnys oikein onkaan, mutta siinä vaiheessa kun lattialle riisumani vaatteet ovat jo likomärät ja kynnystä ei näy, lopetan ihana kuuman virtauksen. Hittolainen. Tämän hintaluokan pömpelissä voisi edes toinen kylppärin viemäreistä toimia! Tai siis toimiihan se toinen, mutta sinne suuntaan ei ole mitään lattiakaatoja. Alasti höyryn täyttämässä kylppärissä potkin sitten vettä kaakeli-ylämäkeen ja saan osan osumaan siihen toimivaan viemäriin. Suurin osa vedestä lötköttää lattialla. En takuulla ala luututa hotellissa! Teen sitä niin harvoin kotonakaan, että en varmana. En. Eikäpä olisi luuttuakaan. Olkoon. Tuleepahan otettua samalla jalkakylpy nilkkoja myöten.
Kaiken tämän jälkeen tytär suostuu ihmeen iisisti siirtämään shoppailun seuraavaan päivään ja aiomme suunnata vain alakerran ravintolaan rentoutumaan. Kaivan kassia ja kysyn lopulta pakkaajalta, että mihin laitoit sen mun sinisen mekon? Tytär vetää kassista toisen sinisen mekkoni, sen joka eräällä pikaisella munankeruukipaisulla tarttui tipujen alas viritettyyn orteen ja repesi. Eikä siinä vielä kaikki. Puhtaat pyykkinarulta noukitut rintsikat ovat vielä märät. Märät rintsikat ja rikkinäinen mekko. Onkohan ravintolaan mitenkin tiukka pukukoodi? Ruokahan maistuu samalta puhtaissa ja likaisissa vaatteissa, mutta jotenkin vaan hyvää ruokaa tekisi mieli syödä hyvissä rytkyissä. Vaan eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun lopulta olen vaatettanut varteni ja saanut menun käteeni, avaan sen kalaruokien kohdalta ja ilahdun isosti: kaksi eri annosta kalaa! Harvalla listalla on. En ole syönyt lihaa yli 30 vuoteen, joten ravintoloiden toinen toistaan muistuttavat kala-annokset, mauttomista kasvismössöistä puhumattakaan, ovat jo tulleet kovin tutuiksi. Nieriää. Nam! Lempikalaani. Mutta jösses! Tunkevat annokseen viiriäisenmunia. En meinaa uskoa tätä todeksi! Ajoinko todellakin kolmisen sataa kilometriä kalliiseen hotelliin vain syödäkseni viiriäisenmunia. Epätodellinen elämäni!
Selvisin annoksen yhdestä viiriäisenmunasta kunnialla |
Olipahan :)
VastaaPoista