Siivouspäivä siirretty

Huh. Tänään meinasi tulla repertuaariin uusi tuotevaltaus: vapaan viiriäisen munia.

Vetäisin aamulla kuorivan ja uudistavan naamion rupiseen lärviini. On sitten piirun verran hehkeämpää heilua imurin varressa ja bamburätillä huiskia pölysiä kun namiskuukkeli on kuntoutettu. Ennen kuin tartuin kauan väisteltyyn siivouspuuhaan ajattelin, että kipaisempa äkkiseltään päästämään kanat vapaaksi ja hoidan aamuruokinnat sillä aikaa kun naamio vaikuttaa. Parisen minuutin kipaisu, ei sen kummempaa. Kanat läksivät tuttuun tapaan viipottamaan pitkin pihaa. Kukko jäi häkkiin ylös kekkuloimaan, koska pupu oli maassa. Kukko jostain syystä pelkää pupua lintuhäkissä, mutta ulkoilee ihan mielellään pupun ulkohäkissä pupun kanssa. No, tuo oli ihan sivuraide tässä faabelissa.

Aina lintuhäkin ovea avattaessa tarkkailen viiriäistä nimeltä Valkokulmakarva, alias Valkki, koska sillä on kova kuvitelma lähteä vapaaksi samalla kun kanatkin. Kurkkii ja kuikuilee kynnyksen yli ja pari kertaa on koittanut hypähtää kynnyksen yli, mutta lylleröpyllynsä painaa sen verran, että toistaiseksi minä olen ollut nopeampi ja Valkki lyllertääkin vain lintuhäkissä. Nytkin tarkkailin Valkkia, päästin kanat, maanittelin kukkoa, ehdin ottaa pelottelijapupun syliin tehdäkseni tietä kukolle kun silmäkulmastani huomaan, että tuo nurmikolla lyllertävä lintu ei kyllä ole räksä. Äkkiä pupu maahan, häkki kiinni ja huudon kanssa lyllertäjän perään, joka tietysti säikkyy ja puikahtaa kukkivaan juhannusruusupöpelikköön.

Äkkiä sisälle huutamaan lapsityövoima apuun, joka lähteekin yöpukusillaan kyselemään naapureista mahdollisia haaveja lainaan. Minä sukellan paitasillani ruusupuskaan, josta kauhistuneena suklaanvärinen (on muuten hurjan maastoutuva väri) viiriäinen ottaa pii-iitkän lennon postilaatikoiden takaiseen pajupöpelikköön. Juu, juuri siihen pöpelikköön, joka on ihan pikkiriikkisen räpistelyn päässä tiestä, jolla mopedistit, rekka-reiskat, ylistressaantuneet naiskuskit ja muut ylinopeuspyyhältäjät viilettävät tolkutonta vauhtiaan.

Siinä vaiheessa postilaatikoille saapunut kolmannen naapurin pikkupoika kysyy, että saako nuo kanatkaan olla vapaana. Mä mitään kanoja enää siinä vaiheessa muistakaan, vakuutan vaan huolestuneelle metsästykseni seuraajalle, että "ei NE karkaa" ja koitan luottaa siihen itsekin.

Parin tunnin pöpelikössä pöykköilyn, nokkosissa teutaroinnin ja sydänkurkun nieleskelyn jälkeen viiriäinen lopulta itse lyllertää lintuhäkin luokse ja koukkaa vielä varaston ali naapurin pojalta

 lainattuun kalastushaaviin. Huoh. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tässä vaiheessa muistan sen kasvonaamionkin.