Viittä vaille valmista

Heti aamuseitsemältä oli hinku päästä jurnuttamaan Dewaltilla, mutta koska kukkosillani on tapana nukkua kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, niin intoa piti hillitä juomalla kolmas ja neljäs kupillinen aamusumppia. Kerran tein sen virheen, että paukkasin puoli kuuden aikaan katsastamaan ekaa kertaa ulkona yönsä nukkuneita Pikkuvirkkejä. Vaikka hiivin hiljaa lintuhäkin viereen, niin toinen kukkonen kuuli hiippailuni, pomppasi ylös paniikissa ja alkoi kiekua kurkkuputki suorana unenpöpperöistä teinikukko kieuntaansa. Sille aamulle kiekumista riittikin sitten noin ilta kuuteen asti. Opin kerrasta. Teinejä ei herätetä, ei mistään syystä.

Tämä kolmas häkki oli tarkoitus tehdä jämäpuista, jotta saisin tuota rytöläjäkasaa tontin kulmalta vähän matalammaksi. Kukkosten herättyä raahasin parhaimmat puut hollille ja aloin mallailemaan. Pyrin pääsemään mahdollisimman vähillä sahauksilla, joten häkistä oli tuleva sen kokoinen mitä puuta oli sopivasti olemassa. Ekojen mallailujen jälkeen oli pakko raahata puukasa, työkalut ja sekalainen joukkio ruuveja varjon puolelle. Hiki valui jo ennen kuin ensimmäistäkään puuta oli kiinnitetty. Onneksi apujoukot ovat sen verran ammattiliittoon kallellaan olevaa porukkaa, että osaavat vaatia ja omatoimisesti toteuttaa lakisääteisiä juoma-, vessa-, ja lepotaukojaan, niin ei tule turhia lasten- tai eläinsuojelullisten aiheiden aiheuttamia keskeytyksiä minun yrittäjähenkiseen urakointiini.

Työkalut olivat hyvät. Niitit suhahtelivat kuin hornetit, ruuvivääntimessä oli virtaa enemmän kuin toivoa tohtii. Ruuvit on muuten ihan ehdottomia, jos verrataan nauloihin. Sormeen iskeminen on ihan eri luokkaa vasaralla kuin iskuporakoneella, puhumattakaan siitä kuinka helposti kiinnityksen purkaminen tapahtuu. Aikaa tuhraantui lähinnä oikeiden ruuvinkantaterien sovittamiseen, puiden mallailuun, lopputuloksen kuvitteluun ja rakennuspuiden pyörittelyyn, että mitenkä päin mikäkin sopisi fiksuinten. Kun verkkokin alkoi olla häviävää luonnonvaraa, niin homma muistutti ihan tuhatpalaisen palapelin rakentamista: palasia on paljon, mutta juurikin sopivaa ei yhtään.

Puolen päivän aherruksen aiheuttama tuskanhien ja kumihanskojen tuoksahdus toi äkkiseltään mieleen viime kesän purkutalkoot kaverin työmaalla. Kaverin, jonka lapsen synttärit alkaisivat toisella puolelle pitäjää ihan just vartin päästä. Suihkuun, juoksulounas, lapsille siistit kamppeet, itselle huikean avokaulainen mekko ja hypspomps vauhdilla autoon. Avokaulaisen mekon tarkoitus oli selvä: muiden juhlavieraiden paheksuessa näyttävää etuvarustustani kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota meikkaamattomuuteeni tai tekokukalla peitettyyn takkuiseen ja puolimärkään tukkasykkyrään. Synttärit menivät mainiosti. Huomion vei kaverin paisuva masu ja pälpättävä anoppi.

Synttäreiltä kurvattiin rautakauppaan ostamaan lisää pienisilmäistä verkkoa. Rautakaupassa asusteeni saikin sitten jo asiaankuuluvaa huomiota. Kyllä se vaan lämmittää vanhenevan naisen mieltä kun nuorten miesten päät kääntyy. Ei ole maailmassa montaa ongelmaa joihin ei löytyisi apua täytekakkukahveista tai rautakaupasta. Rakentaminen jatkui ja verkkoa riitti. Aloin päästä hyvään vauhtiin ja kuten elämässä yleensä juuri kun suunnitelmat sujuvat ja sävelet ovat selvät, iskee rakkaus. Niin kävi nytkin. Tosin rakkaus oli iskenyt vyön alle. Pihaan porhaltaa mieheni kaveri, sattumoisin kymmenisen vuotta rakennusfirmaa pyörittänyt kaveri. Vaimo heitti miehen pihalle kevään korvalla ja mies on ollut kesäiltaisin vakionäky meidän ruokapöydässä, takaterassilla, saunassa ja olohuoneen matolla. Eipä siinä. Mukava mies. Yöpaikkaakin olen tarjonnut sohvaltamme, mutta koska kyseisen rakennusurakoitsijamiehen ja sohvamme pituusero on noin puolisen metriä, niin miehellä on sentään joku tolkku pysynyt päässä ja yöpynyt ties missä.

Rakennusköriläs katsahti ohikulkiessaan rakennusprojektiani ja totesi jotain jota en osannut tulkita. Varmasti parempi niin, meidän molempien kannalta. Köriläs käppäili takaterassillemme ja hetken päästä kanaset viipottivat perässä ja siitä vielä pienen hetken päästä ilmoille leijaili grillaantuvan makkaran haju. Vietävän hyvä hajuaisti noilla kanankoipilaisilla. Tiedä sitten kumman haistoivat ensin: körilään vai makkaran. Molempi parempi, lienevät ehdollistuneet molempiin hajuihin ja tietävät hajujen merkitsevän grillattua makkaraa. Vielä muutama hetki eteenpäin niin miehenikin saapui kotiin ja liittyi takaterassi kotkottajiin.

Oma mies kävi sitten muutaman kerran makkarakaljoittelun välissä kysymässä, että tarviitko apua tai voitko viedä nuo kanat pois terassilta. Kumpaankin oli vastaukseni yksiselitteinen ei. Illan hämärtyessä miestä alkoi ihan selvästi ärsyttää tai kadehdituttaa minun vatupassiton projektini tai hyvä mieleni. Tulikin siihen sitten tikkuasioidensa kanssa: "Miten ne vaijerit piti laittaa?" Olin ihan H-Moilasena, että nykkö se laittais ne tukivaijerit marjapuskille, joita olen tasasen tappavaan pari kertaa vuodessa tahtiin pyytänyt viimeisen 6 vuoden ajan. Tukipuutkin hakkasin valmiiksi jo 2 kesää sitten. Tilanne oli niin 'nyt tai ei koskaan', että en voinut muuta kuin lompsia toiselle puolelle tonttia osoittelemaan, viuhtomaan ja lopulta osallistumaan vaijerien vetoon. Kelpo parin tunnin keskeytys. Sillä aikaa Köriläs istui takaterassilla ja kirjoitteli laskuja asiakkailleen mieheni tietokoneella. Älkää ymmärtäkö väärin, Köriläs on kyllä tehnyt tontillamme ja talossamme paljon kaikkea hyödyllistä ja hyvää jälkeä, mutta joskus vaan on elämässä tilanteita kun on parempi istua kanat tuolin alla.

Ilta alkoi kääntyä yöksi, lapset olivat jo nukkumassa ja tajusin, että tämän häkin harjakaisia ei juhlita tämän(kään) vuorokauden puolella. Luovutin siis pelin nukkumatille ja pinosin työkalut sievästi odottamaan seuraavaa kukonlaulua.