Projektin loppu sujuikin ihmeen vähillä kommelluksilla. Vain kolmisen kertaa jouduin purkamaan kiinnitettyjä puita ja tekemään oven kahteen kertaan. Eka ovi oli hankala. Katto- tai jalkalistan palasesta ja jämäkämmästä verkosta koitin värkätä oven, mutta lista oli varastovuosiensa aikana vääntynyt, eikä suostunut suoristumaan. Enkä minä uskomaan, että ei suoristu. Kun olin saanut jämäkän verkon kiinnitettyä ja oli saranoiden vuoro, alkoi olla melkein pakko turvautua nauloihin. Ruuvit eivät vaan mitenkään menneet listasta läpi. Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että ruuvit uppoavat paksuun kunnon puuhun, mutta eivät höhhelöiseen lastulevylistaan? Saranoinnin edetessä tajusin, että itsepäinen lista ei ollut suoristunut milliäkään, ja oven ja karmin väliin jäisi viiriäisparven mentävä aukko. Meinas päästä ruma sana. Yleensähän olen rauhallinen ja harkitsevainen, enkä turvaudu voimasanoihin (eikös netissä kuulu esittää puhtoisempaa ja parempaa kuin onkaan?), mutta nyt tulin sanoneeksi apupoikaselle, että heitä jorpakkoon koko ovi. Ihmeekseni Poikanen totteli ja viskasi oventekeleen pitkälle nurmikentälle. Jos ei muuta, niin hyvä ja kevyt lento-ovi siitä tuli.
Neuvoa antavan kahvihetken jälkeen totesin, että muutaman kattopuun voi sahata ovipuiksi ja käyttää kattona jotain. Siirtämällä ongelmanratkaisun tulevaisuuteen ei pelkästään säästy huolehtimiselta ja murehtimiselta vaan myös antaa alitajunnalleen aikaa hyväksyä toinen toistaan luovempia ratkaisuja. Ovi valmistui ja Poikasen murskaantuvien sormien avustuksella se saatiin kiinnitettyä todella hyvin ja napakasti. Nyt ei viirut pakene, eikä pedot pelottele. Ainakaan oven kautta.
Entäs katto? Elämän filosofiani tavaran suhteen on suoraan äidin kautta ukiltani perittyä. Sodan käyneen ukkini poistuttua tästä maallisesta taistelusta korkeassa iässään löysi perikunta maatilalta mm useita paalinarunippuja samanpituisiksi tukoiksi lajiteltuina ja varaston seinään nauloihin ripustettuina. Jostain syystä järjestelmällisyysgeeni on ottanut kohdallani yliloikan, mutta tavaran keräämisen suhteen olen sukuni veroinen. Nyt olin taas geeneistäni onnellinen, sillä muistin, että parisenkymmentä vuotta sitten opiskelijakaksioni taloon tehtiin ikkunaremonttia ja minä otin muutaman vanhan ruudun talteen. Tunnin etsimisen jälkeen ruudut löytyivät ja aviosiipi sai anteeksi kaikki tunnin aikana kerääntyneet tavaranhävittämis-epäilyt. Ruutu sopi pituudeltaan kuin suunnitellusti nakutettu. Kahden ruudun leveydessä hävittiin kohtalokkaat 4 senttiä. Vaikka luottamus omiin kykyihini on suunnaton, niin en alkanut kertaalleen remontin kohteeksi joutunuteita ruutuja silpomaan. Katoksi tuli siis yksi turkulainen ikkunaruutu, ja pari lautaviritystä. Ovat vielä kiinnittämättä, koska niiden tilalle olen suunnitellut kasvualustaa. Kasvatusalustaan materiaalien ilmaantumista odotellessa viritykset välttänevät ihan hyvin. Kiinnittämättä jättäminen olikin fiksu veto viimeistään siinä vaiheessa kun lapsityövoiman kanssa aloimme kantaa häkkikomeutta toiselle puolelle tonttia. Ihmeen vahvoja ihmispentuja olen tähän maailman saattanut. Pisteet heille!
Häkki oli paikallaan! Ja kantorevohkankin jälkeen ehjänä. Enää häkkiin pari lapiollista täytemaata, jotta eivät kaivaudu ali, muutama reunakivi ja tiiliskivi ulkopuolelle petoja hätistelemään, sisustuksellisia havuja varjostamaan ja avot! Siinä samassa kun Minivirkit oli nosteltu uuteen ulkohäkkiinsä helle päätti muuttua kesäiseksi myrskyksi. Minä juoksin varaston taakse hakemaan valokatesuikaleita ja Perintöprinsessa ryntäsi sisälle hakemaan muovilaatikoiden kansia. Eihän viritys ole viritys, jos siinä ei ole riittävästi eriparisia irtonaisia muovi-elementtejä. Rikkinäisellä harjanvarrella saatiin valokatesuikaleet pysymään paikoillaan, muovikansia noukittiin pariin otteeseen kuusiaidasta. Viirut kuitenkin olivat onnellisia ja tilaa riitti pyrähtelyille ja pyörähtelyille.
Tältä se Iisakin kirkon pikkuserkku sitten näyttää:
Ja nyt näin valokuvasta huomaan, että puuttuuhan tuosta vielä yksi kulmalautakin. Eipähän tarvitse pitää kiirettä viimeisen maksuerän kanssa kun urakka ei noin vaillinaisena mene läpi lopputarkastuksesta...
Häkki oli paikallaan! Ja kantorevohkankin jälkeen ehjänä. Enää häkkiin pari lapiollista täytemaata, jotta eivät kaivaudu ali, muutama reunakivi ja tiiliskivi ulkopuolelle petoja hätistelemään, sisustuksellisia havuja varjostamaan ja avot! Siinä samassa kun Minivirkit oli nosteltu uuteen ulkohäkkiinsä helle päätti muuttua kesäiseksi myrskyksi. Minä juoksin varaston taakse hakemaan valokatesuikaleita ja Perintöprinsessa ryntäsi sisälle hakemaan muovilaatikoiden kansia. Eihän viritys ole viritys, jos siinä ei ole riittävästi eriparisia irtonaisia muovi-elementtejä. Rikkinäisellä harjanvarrella saatiin valokatesuikaleet pysymään paikoillaan, muovikansia noukittiin pariin otteeseen kuusiaidasta. Viirut kuitenkin olivat onnellisia ja tilaa riitti pyrähtelyille ja pyörähtelyille.
Tältä se Iisakin kirkon pikkuserkku sitten näyttää:
Ja nyt näin valokuvasta huomaan, että puuttuuhan tuosta vielä yksi kulmalautakin. Eipähän tarvitse pitää kiirettä viimeisen maksuerän kanssa kun urakka ei noin vaillinaisena mene läpi lopputarkastuksesta...
Ja näin onnellisena Minijengi otti vastaan kättentyöni:
Ja tokikin tilanne ENNEN:
Ja JÄLKEEN:
Tiedä sitten, että millä ne ammattistailaajat stailaa ne jälkeen kuvat aina niin hirmuisen paljon fiinimmiksi?
Ja tokikin tilanne ENNEN:
Ja JÄLKEEN:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti