Kanat ja viiriäiset - sopivatko yhteen?

Miten kanat tulevat toimeen viiriäisten kanssa? Käyvätkö kimppuun vai antavatko pikkulylleröiden pylleröidä rauhassa? Näillä vinkeillä onnistut varmimmin.

Viiriäiset ja kanat viihtyvät mainiosti keskenään ja ravintokin on lähes identtistä. Voimakkaasti munivina viiriäiset tarvitsevat piirun verran enemmän proteiinia kuin vaikkapa laihemmalla ruuallakin hyvin munivat maatiaiset. Aikuisille viiriäisille kelpaa kanojen raekoon ruuat mainiosti ja extraproteiinia voi lisätä herne- tai papurouheella tai silloin tällöin tarjoiltavalla raejuustolla, jauhelihalla, apilalla tai muulla runsasproteiinisella herkulla.

Kanoja saattaa ärsyttää viiriäisten lentely ja räpistely, mutta kun porukka on toisiinsa hetken aikaa tottunut, niin ei viiriäisilläkään enää ole tarvetta räpistellä ja säntäillä sinne tänne.

Toki aina voi kanoissakin olla yksilöitä, jotka haluavat hätyyttä tai jahdata viiriäisiä. Kun yhdistät eläin porukkaa (olivatpa ne samaa lajia tai eri lajia) niin on syytä vahtia tilannetta paikan päällä ensimmäisten tuntien ajan ja puuttua peliin, jos joku meinaa saada köniinsä.

Kanojen kanssa ongelmaa voi tulla, mikäli kanat keksivät syödä viiriäistenmunia. Muutoin yhteiselo sujuu hyvin kun tilaa on kaikille riittävästi. Kanojen tiloihin kannattaa järjestää matalia piiloja, joihin vain viiriäiset mahtuvat ja näin munatkin munitaan varmimmin turvaan isonokkaisemmilta siivekkäiltä.

Murrosikään tulevat nuoret ja innokkaat kukot voivat ihastua somaan viiriäisneitiin ja polkemisjälki on rumaa. Pidä hormoonihuuruisia teinejä silmällä, että eivät pääse liikaa jakamaan rakkauttaan viiriäisille (tai kanatipuillekaan).

Estä karkaaminen

Toisin kuin kanat viiriäiset osaavat lentää hyvin. Erittäin hyvin. Lentoon lähtenyt viiriäinen voi ottaa satojenkin metrien pyrähdyksen ja laskeutua jonnekin jorpakkoon, josta sitä on mahdotonta löytää. Siksi on olennaista, että viiriäisiä ei päästetä vapaana ulkoilemaan samalla tavalla kuin useimmat kotikanat ulkoilevat. 

Ulkotarhan ovelle rakennettu 25-30cm kynnys on mainio viiriäisenpidike, sillä nämä pikkulylleröt mieluummin kävelisivät karkuun kuin lentäisivät. Kävelyä saa estettyä juurikin kynnyksellä. Fiksuimmat saattavat oppia, että kynnyksen yli kannattaa hypätä, joten ihan koko päiväksi ei tarhan ovea toinna auki jättää. Pihassa vapaana ulkoilevat kanat kyllä närkästyneellä äänellä ilmoittavat kun haluavat palata takaisin tarhaan ja motkottavat kuinka hitaasti riennät heille ovea avaamaan, usko pois!

Tipujen yhteiskasvatus 

Jos haudon samassa koneessa tai samaan aikaan viirulaisia ja kanatipuja, niin laitan viiriäisenmunat hautumaan muutamaa päivää aikaisemmin kuin kananmunat. Tällöin viiriäiset kuoriutuvat 5-7 päivää ennen kanoja ja saavat muutaman päivän etumatkan kasvuun. 

Viiriäistipuhan on pienintäkin kanarodun tipua hirmuisen paljon pikkaraisempi. Yhteiselo sujuu kyllä kun ikäeroa ei ole ronskisti, mutta olen tykännyt, että ihan pienimmät eivät olisi isoimpien jalkapohjan kokoisia tallaantumisriskin takia.

Ihanaa on seurata miten nuoremmat linnut ottavat mallia vanhemmista ja oppivat syömään, juomaan ja ryntäämään ruokkijan kättä kohden kun isommat näyttävät mallia. 

Kuvan kääpiökoch tipu osoitti äidilliset vaistonsa HETI kun pikkuriikkisiä ruikkuja lisättiin lämpölampun alle. Käppänätimbe asettui viirujen pahvilaatikon reunalle vahtimaan, että kukaan ei hypi laatikosta pois ja sopu säilyy. 

Laatikko toimitti muutaman päivän ajan pesän virkaa. Laatikon sain nostettua ja keskitettyä lähemmäs lämpölamppua. Montaa päivää peukaloisen kokoiset eivät laatikossaan viihtyneet, joten ehkä se oli enemmän minun mielenrauhakseni kuin viiruvauvojen varten kasvun varmistamiseksi. 

Lämpöä pikkuvauvat saivat kaivautumalla isompiensa kylkeen. Joten kyllä, suosittelen yhteiskasvatusta. Siitä on erityisesti hyötyä jos aikuisiakin lintuja haluat pitää samassa kun ovat oppineet jo pienestä pitäen toistensa seuraan.

Kanit 

Entäpä muut eläimet? Miten viiriäisten kanssa viihtyvät vaikkapa kanit?

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen nähnyt viiriäisten käyttävän kaneja lämpöpattereina, eli pehmeäturkkinen kaveri ei ole pelkästään kiva vaan myös hyödyllinen. Toisin kuin kanoja, viiriäiset eivät tunnu säikkyvän kaneja ollenkaan.

Viiriäisten pieniä talvitiloja kompensoin heidän oikeudellaan ulkoilla kanien karsinoissa aina silloin tällöin. Viiriäiset käyvät angorakanien karsinoissa käppäilemässä, tarkkomassa pehkuun pudonneita ja mahdollisesti itäneitä kauranjyviä sekä ihan vain viettämässä aikaa angoroiden kanssa. Kanitkin tykkäävät pienistä vieraistaan ja seuraavat niiden puuhia tyytyväisenä haistellen. Eläimellistä virikekarsina puuhaa, etten sanoisi.

Toisin kuin kanojen ulosteista voi olla tartunta- ja vähintään villan likaantumisriski angorakaneille, niin viiriäisten pienet pieraisut eivät juurikaan sotke tai aiheuta kokkidioosi vaaraa. Toki pikkukakkiasten määrä, tilojen koko ja yhdessä vietetyn ajan määrä vaikuttavat hygieniaan ja siivouksen tarpeeseen.

Normaaliturkkisten kanien kanssa viiriäisten yhteiselo on vieläkin helpompaa, mikäli kani malttaa olla kaivamatta ja piilottamatta pehkuun herkkumunia. Yhtään kanin rikkomaa viiriäisenmunaa en ole ikinä havainnut, mitä ihmettelen suuresti. Osaako pehmotassu väistellä somat munat?

Mikäli viiriäisille syötetään teollisia rehuja, niin niiden saanti tulee estää kaneilta. Kanit ovat vuosituhanten saatossa evoluution muokkaamina suolistoltaan hyvin erilaisia kuin voimakkaasti proteiinia tarvitsevat munailijat. 

Kanin suolisto osaa ottaa talteen vähäravinteisesta heinästä tarvitsemansa ravintoaineet. Täys- ja munitusrehut sisältävät kaneille aivan liian paljon energiaa. Kanit toki mielellään tunkevat turpansa ruoka-automaatteihin ja pupeltavat kanarehuja, mutta ne lihottavat kania hengenvaarallisesti. Kaneilla rasva kertyy pääsääntöisesti sisäelimien ympärille haitaten normaalia toimintaa ja lyhentäen kanin ikää.

Pitäessäsi samoissa tiloissa kaneja ja munivia viiriäisiä tai kanoja, huolehdi, että kani ei pääse käsiksi (tai oikeastaan suuksi) rehuihin. Siilon Maukas-rehu soveltuu sisällöllisesti kanienkin ruokintaan, mutta ei missään nimessä vapaasti tarjoiltuina, kuten muniville linnuille on tarpeen.

Kissat

Kissoille viiriäiset näyttäytyvät pieninä maukkaina paisteina.

Meidän ensimmäinen kissamme Musti oli opetettu ymmärtämään viiriäiset perheen jäseniksi, eikä se niitä saalistanut. Ulkona karkaavat viiriäiset se jäljesti ja vahti hievahtamatta vieressä kunnes ehdin paikalle haavini kanssa. 

Vaan kerran yöllä kanalassa oli yksi viiriäinen murtautunut kissan puolelle eteiseen. Liekkö linnun räpistely, poukkoilu ja pakenemiselta näyttävä lentely laukaissut kissan saalistusvietin ja niin oli aamulla vastassani päätön viiriäinen ja erittäin nolon näköinen kissa. Sen koommin ei ole meillä kissoja altistettu lentelevien paistien kiusausten armoille.

Nykyinen kissa on toiminut toisinaan raatojen hävittäjänä. Talvipakkasella kuollut viiriäinen ei ole päätynyt odottamaan hautaamista tai polttoa vaan kissa on hoidellut sen pois tuhoeläinten hyökkäyksiltä. Elävää lintua en anna kissalle (enkä koiralle), vaan saalistajat saavat aamupalansa vain kuolleina tai lopetettuina, kuppiin laitettuna. En tiedä onko sillä merkitystä kissojen kohdalla, mutta koira ainakaan ei elävään lintuun koske.

Koirat

Kovin jahtiviettistä koiraa en kokeilisi viiriäisvahdiksi. Koiran rodusta, luonteesta ja käytöksestä riippuen koirat voivat kestää räpisteleviä paisteja.

Meidän englanninkääpiöterrieri Teukka on mainiosti tottunut viiriäisiin, eikä ole niistä moksiskaan jahka on saanut haistella porukan läpi muiden töidensä ohessa. Myöskään viiriäiset eivät Teukasta välitä kun se pyörähtää ulkotarhassa aamutarkillaan tutkimassa paikat tunkeilijoiden varalta.

Toverin päätä on yön aikana nokittu ja Teukka tutkii haavat

"Mitäpä tuumaat, pitäskö tutkia tuolta toiselta puolelta myös?"

Meiltä on mennyt muutamia kuolleita viiriäisiä lintukoirakouluttajalle pennuilla käytettäviksi harjoituskappaleiksi. Itsekseen kuollutta ja mahdollisesti jo tunteja kuolleena ollutta lintua ei voi käyttää ihmisen ravinnoksi.

Sen sijaan lintukoirapennun koulutukseen hengetön viiriäinen sopii mainiosti, jolloin hyvän elämän elänyt lintu saadaan hyötykäyttöön vielä senkin jälkeen kun lusikka on jäänyt nurkkaan. 

Voi kuulostaa inhottavalle, että omaa rakasta lemmikkiään ei hautaa kauniin ruusupuskan juuren, vaan antaa riehakkaan pikkukoiran riepoteltavaksi tai kissan ruuaksi. Minusta kuitenkin on kunnianosoitus lintua kohtaan, että se saa hyvän, terveen elämän, kivuttoman ja stressittömän lopun ja pääsee senkin jälkeen joko hienolle lautaselle tuomaan iloa ja kylläisyyttä tai muulla tavoin hyötykäyttöön. Jokainen toki tekee linjanvetonsa itse.

Lisää aiheista muissa artikkeleissa:

Viiriäisten kasvatus - lyhyt johdanto pienten kanalintujen maailmaan
Rottakoira töissä lintutilalla 
Viiriäisparven muodostaminen

Rottakoira töissä lintutilalla

Minäpä kerron teille nyt työkaveristani. Tällä työkaverilla on neljä jalkaa, musta kuono ja tosi nopea häntä. 

Työkaveri on auttamaton aamutorkkuja, edes seitsemäntoistaääninen kukkokiekuu ei saa torkkujaa viltin alta liikkeelle. Mutta sillä hetkellä kun minä suihkautan kainaloihinini deodoranttia niin torkkuja tietää, että kohta puetaan kengät ja sitten aukeaa ulko-ovi. Silloin torkuttaja ampaisee ylös niin, että peitot vaan lentelevät ja syöksyy eteiseen.

Työtehtävät

Työkaverin toimenkuvaan kuuluu rehuvaraston, ulkotarhojen, kompostien ja kanilan alusen tarkastus. Lempinimeltään herra Nenä, hoitaakin tarkastukset säntillisesti ja tiettyä kaava noudattaen. Välillä mulkoilee minua jos poikkean kaavasta ja teen jotain eri järjestyksessä. 

Havaitessaan vartioaluellaan tunkeilijoita työkaveri toimii sekunnin sadasosassa. Rottatunkeilijalta lähtee nirri alle kymmenen sekunnin ja asiakastunkeilijoille räyhätään kovaäänisesti niin kauan, että tajuavat astua autosta ulos ja antavat haistella lahkeita.

Alkukesästä laumaansa vartioivalle työmiehelle oli todella rankkaa kun asiakastunkeilijat aina veivät osan laumasta pahvilaatikkoon ja autonsa takakonttiin. Kesän mittaan kuitenkin Teukka työukko on oppinut hyppäämään avoimeen takakonttiin ja tarkastamaan tunkeilijan tavaratilan, jotta lauman jäsenet pääsevät turvallisesti muuttomatkalleen. Toisinaan Teukka tököttöjä tarkastaa myös kuljetusboksit, etupenkit ja jalkatilatkin.

Tarkastusten ja vahtimisen lisäksi tässä elokuun aikana on harjoiteltu toimenkuvaan uusia kuvioita. Hellekesän jäljiltä Siltajoki on tupaten täynnä kaiken kokoisia tipuja, nuorikkoja ja kukonhuitukoita. 

Toisinaan saattaa käydä niin, että joku huitelo ottaa ritolat ja ei palaa iltahuudolla takaisin omaan parveensa ja yöpuuhunsa. Tällöin Teukalle annetaan tehtävänanto: ETSI KANA, NÄTISTI! Nätisti tarkoittaa, että etsittävää ei tarvitse toimittaa manan majoille. Pelkkä ETSI käsky nimittäin tarkoittaa piiskahäntien etsimistä ja eliminoimista.

Ensimmäinen kanan etsintä jännitti turkasesti niin Tirehtööriä kuin Teukkaakin.Varsinkin kun etsittävänä ei ollut edes kana vaan pikkuinen kukko. Nuori cuckoon värinen kääpiökoch kukko. Kahdeksassa sekunnissa etsijä ampaisi suoraan vatukkoon ja pelmautti esiin karkurin. Karkuri kaakatti ja etsijä oli tohkeissaan ja tirehtööri onnellinen kadotetun kaidalle polulle saattamisesta. Sittemmin tämä pikkuinen kukkonen on muuttanut keskisuomalaisen kanaharrastajan kanalaan ja tottelee nykyään nimeä Gomez ja tykkää istuskella talon isännän sylissä.

Koirankoulutus on taitolaji

Koska Siltajoella on havaittavissa maaperässä piilevää työnarkomania bakteeria niin seuraavan etsinnän rima olikin heti hurjan korkealla. Etsittävänä oli kaksi puolen nyrkin kokoista tipua ja niiden emo. Peijoonit olivat piiloutuneet Kanilan alle, jossa on myös lautatavara poikineen sekä kaikenlaista muuta ryönää. Herra Nenän mukaan siellä on myös toisinaan rottia. Päättelen tämän herran Kanilan alla viettämästä ajasta ja siitä, että rottien ruumiita ilmestyy Kanilan taakse. 

Alussa työmies sai urakkapalkkaa ja kehuja tappamisista ja ilmoittikin kovalla tohinalla palkan lunastuksista. Nykyään hoitelee urakkansa vaatimattomasti ja minä en aina ole edes tietoinen ruumiista, kunnes astun niiden päälle. Ensi kesän kehityskeskusteluissa käydään läpi, että kuinka ruumiit loppusijoitetaan jäteastiaan, eli urasuunnitelmissa ei ole mikään noutaja vaan viejä.

Tulevaisuudesta takaisin tähän päivään ja töihin. Emo ja pikkupallot olivat siis selvästi metsästysmailla ja vieläpä niin, että minä en Kanilan alle mahtuisi väliin jos ekalla kerralla perille mennyt oppi unohtuisi ja etsijän mieleen putkahtaisikin tappotavat tai paistien maistelu. Vaan sinne se painui ja minä sydän syrjälläni tolkutan: NÄTISTI, Teukka, NÄTISTI! 

Ekana Kanilan alta syliini säntää tuohtunut kanaemo karmean kaakatuksen siivittämänä, sitten valkoinen tipu. Äänestä kuuluu, että mottled tipulla riittää palkeissa puhtia ja etsijällä tuhisevaa tohinaa. Sitten tipun ääni katkeaa kuin veitsellä leikaten. Minua hirvittää. Voi ei. Koira parka. Ei se varmaan tahallaan. 

Maanittelen TÄNNE käskyllä etsijää takaisin Kanilan alta ja hetken päästä esiin pilkahtaakin pyllysilmä, kovaa vispaava häntä ja sen jatkeena tärisevä koira joka raahaa suussaan sitä puolen nyrkin kokoista tipusta. Voi itkujen itku ja tuskien tuska.

Teukka laskee tipusen suustaan minun eteeni maahan. Minä vedän surullisena henkeä, että mitä minä tästä nyt sanoisin. Voinko torua koiraa joka yritti parhaansa? Tehtävässä jota vasta opettelimme? Iltasella kun suolet jo kurnivat iltapalaa? Samalla kun henkäisen neuvottomana ulos niin timpulatamppipa hypähtää koivilleen, ravistaa yltään koiran kuolat ja pomppasee vauhdilla sisälle omaan parveensa. Ei ole todellista! 

Nappaan märän tipun käsiini ja tutkin: ei ensimmäistäkään nirhaisua ihossa, kaikki ulokkeet kunnossa ja palkeissa tomerat vastaväitteet kopeloinnille. En meinaa uskoa silmiäni. Vaan sen kyllä uskon, että etsivä raahasi juuri itselleen mojovan palkankorotuksen ja lupaan taas pyhästi, etten yhtään ikinä koskaan huuda ja nalkuta kun se seuraavan kerran varastaa pussista sämpylää. Syököön vaikka sata sämpylää. Maaliman paras työkaveri

Katsokaa miten hän poseeraa, kun vaan ehdittäis kesälläkin räpsiä

Flame ear´s Theo eli Teukka on rodultaan Englanninkääpiöterrieri, joka on jalostettu juurikin rottien pyydystämiseen. Rotua pidetään älykkäänä ja nopeana oppijana ja minä allekirjoitan kaiken tämän täysin. Väittäisin, että tämä aikuiseina Siltajoen Sirkukseen muuttanut oppija oppii meistä ihmisistä huolimatta.

Lisäksi meidän kokemuksen mukaan Theolla ainakin on voimakas omaan laumaan kohdistuva suojelu- ja vartiointivietti. Lauman jäseniksi Theo lukee niin omat ihmiset, kanat, viiriäiset kuin kanitkin, kissasta ei tunnu olevan niin väliksi, paitsi illoin kun Kerttu-kissa tajuaa jättää kermaviiliä kuppinsa pohjalle Teukan tarkottavaksi.

Kuinka lopetan kanan?

Joskus tulee eteen tilanne, että rakas siivekäs tulee päästää paremmille matomaille. Tässä muutamia ohjeita ja apuja lopetukseen.

Miksi kanailijan tarvitsisi osata lopetus?

Moni kananpitäjä kokee kohtuuttomana ajatuksen oman rakkaan lemmikin lopettamisesta.

Eläintenpitoon kuitenkin kuuluu aina ne raskaatkin päätökset- Ilon hetkien lisäksi kanailijan sydäntä voi joskus kalvaa pohjaton ikävä, suru ja huoli. Varsinkin onnettomuudet tulevat ennalta arvaamatta ja hätälopetuksen tarve voi tulla juuri silloin kun siihen itse ei olisi valmis. Siksi on tärkeää, että asiaa on ajatellut ja mielikuvissaan jopa harjoitellut ennen kuin varsinainen hätä iskee.

Kana poikkeaa vaikkapa koirasta siinä, että luontaisena saaliseläimenä kana saattaa joutua kiipeliin ja vammautumisiin herkemmin kuin saalistajalajit koira tai kissa. Koiran viimeinen matka alkaa tyypillisesti aina eläinlääkärin kädestä ja eläinlääkäri on monelle koiralle jo tuttu ihminen ja autossa kulkeminen rutiinia. 

Kanoilla taasen monesti tuttuja ovat vain oma hoitaja tai saman tontin asukkaat. Kanan pakkaaminen kuljetuslaatikkoon ja kuljetus eläinlääkäriin on tyypillisesti kanalle aivan jotain uutta.  Rutiinielämästään turvan muodostanutta kanaa kaikki uusi kammottaa, pelottaa ja stressaa. 

Kanan kannalta lähtö vihreämmille matomaille on turvallisinta omissa ympyröissä ja oman tutun ja turvallisen ihmisen kainalossa. Yksi syy lisää miksi minun mielestäni kanoja tulisi käsitellä ja pyrkiä vähintäänkin luottamukselliseen ja pelottomaan vuorovaikutukseen. Lue lisää: Miksi ja miten kanoja tulisi kesyttää

Suunniteltu lopetus vai hätälopetus?

Käydään ensiksi läpi suunnitellun lopetuksen ja hätälopetuksen ero. 

Suunniteltu lopetus on esimerkiksi teurastus, ylimääräisten kukkojen lopetus tai vanhaksi käyneen munimattoman kanan lopetus. Tilanne, jossa eläimellä ei ole hätää tai kipuja, mutta syystä tai toisesta ihminen on päättänyt sen elonpäivien määrän olevan täynnä.

Hätälopetus
Hätälopetuksessa tulee toimia heti. Hätälopetus on tarpeen silloin kun eläin kärsii merkittävästi ja hoito ei kärsimystä lopettaisi tai edes helpottaisi.

Hätälopetuksessa olennaisempaa on lopettaa eläimen kärsimys kuin lopettajan tunne-elämän herkkyydet. Jälkikäteen ehtii sitten itsensä tyynnyttää kun kärsijä on ensin päässyt tuskistaan. Mielestäni kananpitäjän tulisi kyetä tekemään hätälopetus tarpeen vaatiessa. 

Tarpeen vaatiessa tilanne on sellainen, että eläin haukkoo henkeään viimeisillään, vuotaa voimakkaasti verta, raaja on poikki tai irti, silmä on selvästi puhki ja silmäkuoppa vuotaa verta tms erittäin vakavaa. Huomaa kuitenkin, että linnuilla, niin kanoilla kuin viiriäisilläkin, kilmän ympäryksen kudos helposti ja nopeasti turpoaa suojaamaan silmää esim lajitoverin nokkimiselta. Turvonnutta silmää ei tule koittaa avata silmän tutkimiseksi. Yleensä turvotus laskee päivässä parissa ja sitten silmän tilanteen näkee ilman ronkkimisia. 

Huomaathan myös, että harja ja heltta voivat vuotaa erittäin voimakkaasti verta, mutta harvoin kuitenkaan hengenvaarallisesti. Harjan ja heltan haavat rupeutuvat vuorokaudessa ja paranevat äärimmäisen nopeasti. Haavojen putsaamiseen suihkutettava, ihmisillekin sopiva, apteekista saatava perusdesinfiointi aine on kätevin.

Henkitoreissaan oleva eläin ei jaksa laittaa vastaan. Jos eläin kamppailee ja pinkoo karkuun, niin elinvoimaa on olemassa ja lopetuksen tarvetta voi rauhassa harkita ja arvioida uusiksi tai kutsua paikalle jonkun kokeneemman lopettajan. 

Silloin kun eläin ei jaksa tai kykene pakenemaan ja kamppailemaan vastaan, ovat voimat tyypillisesti jo niin vähissä, että armeliainta on pikainen lopetus. Tällöin hengitys voi jo olla vaikeaa ja silmät luppaavat kiinni. Eläin hoipertelee, kyyhöttää tai makaa maassa.

Hätälopetuksen teen vahvoilla ja terävillä Fiskarsin keittiösaksilla tai terävillä ohileikkaavilla oksasaksilla. Molemmat ovat yleensä lähellä kanalaa tai kanalassa, joten  niitä ei tarvitse montaa kymmentä sekuntia etsiä. Pitelen lintua mahdollisuuksien mukaan niin, että en enempää satuta loukkaantuneita kohtia, nostan linnun pois muiden eläinten näkösältä ja leikkaan pään nopeasti irti.

Suunniteltu lopetus
Suunniteltu lopetus ei ole akuutti tilanne vaan siihen voi pyytää kaverin tai tutun metsästäjän apuun. Suunniteltu lopetus käy kun eläin jaksaa itseä syödä ja juoda ja vaikka paeta kiinniottajaa, tällöin eläin ei ole henkitoreissaan, vaikka saattaa olla kivuissaan.

Suunnitellun lopetuksen teen niin, että tarjoilen aamuruualla jotain erityisherkkua, lopetettavat saavat syödä rauhassa ja käydä päivälevolle. Sitten haen rauhallisesti. Silittelen sylissä ja juttelen samalla kun kannan sille puolelle pihaa, missä ei ole muita lintuja tai eläimiämme, jotta muut eivät näe, eivätkä haista verta. Varmistan, että lintu on rauhallinen ja sitten vahvalla ja varmalla leikkauksella pää irti. Se on kaikista nopein, varmin ja kivuttomin tapa.

Uuteen eläinsuojelulakiin on tulossa uusittuja pykäliä lintujen tainnuttamisesta ennen lopetusta, mutta laki ei ole vielä valmis. Annoin lain valmistelijoille asiantuntijalausunnon viiriäisten lopetuksesta, että tainnutus olisi vain turhaa linnun kidutusta ja lopetuksen pitkittämistä, kun kyseessä on niin pieni lintu, jonka tainnuttaminen on oikeasti vaikeaa, ilman, että esim kallo murskautuu. Kallohan voi murskaantua, vaikka taju ei heti lähde, hengestä puhumattakaan.

Millä työkaluilla ja tekniikalla?

Lopetuksiin käytän isoja ja teräviä Fiskarsin keittiösaksia viiriäisillä ja pienillä kanoilla. Isommilla kanoilla/kukoilla lopetusapunani on ystävä. Toinen pitelee lintua, toinen leikkaa isoilla, terävillä oksasaksilla. 

Ohi leikkaavat ja terävät sakset ovat tarpeen, sillä kaulan iho on sitkeä. Jos sakset ovat tylsät, eivät ne leikkaa kunnolla vaan kaula jää  linkkuun saksien väliin. Tällaisen tilanteen ehkäisemiseksi hollilla on hyvä olla toiset sakset, joilla siinä tapauksessa leikataan HETI. Linkkuun jääneet sakset pidetään painettuna pohjaan, ja toisilla saksilla apuun saman tien. Samatkin sakset voivat käyttäytyä eri tavalla eläimen koosta riippuen.

Lopetukseen voi käyttää myös kirvestä tai puukkoa, mutta tällöin näiden työkalujen tulisi olla käyttäjälleen tuttuja ja osumatarkkuus hyvä. Suosittelen harrastelopettajille ja ensimmäiseen lopetukseen saksia. Isompi rotuisille kanoille ja esimerkiksi kalkkunoille on kiinnipitelijän apu tarpeen ja terävä kirves kovaa pölkkyä vasten toimivin. Lyönnin pitää olla napakka ja riittävästi voimaa, sekä luonnollisestikin kirveen terävä. Lopetusapua voi kysellä tuttavapiirin metsästäjiltä tai paikallisilta kanaharrastajilta, jotka ovat jo teurastuksia tehneet. Myös Ellun kanat ja munat yritys opastaa kanakursseillaan asianmukaisen lopetuksen.

Juoksee kuin päätön kana, miten sen saa kiinni?

Lopetettavan kiinni saaminen on helpointa, jos parvi on ehdollistunut kutsuhuutoon, herkkuja ojentavaan käteen tai muuten syliin tuloon. Mikäli näin ei ole, niin lopetettava kannattaa ottaa kiinni illalla orrelta. Kanoilla on huono hämäränäkö ja siinä missä ihminen näkee hiippailla ja puuhastella vielä ihan mainiosti illan hämyssä on kana jo puolisokea. 

Otsalamppua en avuksi ottaisi, sillä liikkuva kirkas valo pelottaa ja voi saada koko torkkuparven lehahtamaan sataan eri suuntaan. Helpompi on asettaa vaikka taskulamppu kanalan porstuaan, josta valo kajastaa maahan ja rauhallisin ja varmoin liikkein nostaa lähtijä orrelta syliin. 

Ihan pilkkopimeässä ei todellakaan tarvitse haahuilla vaan noin tunti pari sen jälkeen kun kanat ovat itse asettuneet orrelle on niiden mielestä jo niin pimeää, että eivät itse liikkelle lähtisi. Tämänkin asian voi kokeilla etukäteen käymällä kanalassa iltasella ja todeta, että mihin aikaan yökukkujaan ei enää huomiota kiinnitetä. Silloin on rauhallisin hetki tuudittaa ikiuneen.

Mistä se sanonta päätön kana tulee? Kaulan katkaisun jälkeenkin kanan ruumiissa on jäljellä hermoimpulsseja, vaikka sydämen ja aivojen yhteys on katkennut ja eläin on kuollut. Hermoimpulssit laittavat raajat ja siivet liikkumaan nykäyksittäin, mikä todella näyttää ja  tuntuu karmealta. Neuvoisin pitämään edelleen ruhosta kiinni nytkähtelyn ajan, jotta kaulasta valuva veri ei sotke lopettajaa ja muuta ympäristöä. Nytkähtelyt kestävät puolesta minuutista minuuttiin. 

Tämä kaunis kukkopoika kasvoi kesän Siltajoella ja muutti sitten oman kanaparven kaitsijaksi Kuusaaseen Hakolan tilalle. Kuva: Mika Pulkkinen, Kuvakartano

Siltajoella itketään vasta kun rakas on rauhassa ja jäljet siivottu

Minä en ole syönyt lihaa noin 35 vuoteen, mutta ajattelen, että ihmisen tähän maailmaan saattaman eläimen kuuluu elää mahdollisimman hyvä elämä ja kuoleman jälkeenkin päätyä arvokkaammaksi kuin matojen ruuaksi. Ajattelen, että eläimen elämä ei saa olla turha. Liha, kaunis sulkapuku ja ihmiselle ravinnoksi kelpaamattomat osat, kaikki tulee päätyä hyvään. 

Ravinnoksi menevät osat kulinaristi ystävilleni, sulat askarteluihin ja loput koiran ja kissan ravinnoksi. Kissan, joka vahtii kanojen rehuja. Ja koiran, joka on pitänyt huolta parven turvallisuudesta ja etsinyt eksyneitä vaeltajia milloin nokkospöpeliköstä ja milloin kaivanut esiin lautakasaan jumiin jääneitä tipusia.

Ensimmäiset teuraaksi lähtevät kukkoni lähtivätkin ison itkun kanssa. Pakkasin ylimääräiset poijjaat pahvilaatikkoon, lauloin koko ajomatkan itkun sumentaessa silmiä ja perillä päästin kukkopojat isoon ihanaan tarhaan kesäksi kasvamaan ystävän pataan. Pelkkä tietoisuus, että kaiffarit eivät talvea näe oli minulle liikaa. Tunsin syyllisyyttä, etten kaikkia voinut pitää tai kaikille löytänyt kotia.

Seuraavan patalaisen kanssa oli vähän helpompaa. Iso silkkikukko Piipipiipi oli kahden kuukauden ajan hyökkäillyt, pörhistellyt ja ärhistellyt niin minulle kuin kanoja hoitaville lapsilleni. Äkäinen kukko oli helpompi laittaa ystävän matkaan ja grilliin, varsinkin kun pohkeessani oli jo siinä vaiheessa 7cm pituinen vuotava haava. 

Jälkikäteen ajateltuna Piipipiipi olisi pitänyt laittaa aiemmin. Ihanan kesy silkkinen sylikukko muuttui tipujen myötä raivokkaaksi parvensa vartijaksi. Jopa vesiastian täyttö oli Piipipiipin mielestä epäilyttävää. Kukko toki teki vain vaistojensa mukaan ja mietin, että olisiko tiputon paikka ollut Piipiäiselle parempi. Kun kuulin, että hyökkijän veli toisaalla oli alkanut käydä ihmisten päälle ihan ilman tipujakin, niin tajusin, että kyseisessä sukulinjassa on aggressiivisuutta, jota ei voi kasvattaa eteenpäin. Ei ole eläimen etu kokea ruokkivaa kättä uhkaksi.

Nykyään kun viiriäisiä ja kanoja haudotaan meillä myyntiin asti on kevät-kesä-syys-kaudella kukkojen teurastukset kuukausittaista hommaa.Tunteet mylläävät edelleen, mutta nykyään saan pidettyä itseni rauhallisena ja uskon, että tunteeni eivät eläimiin tartu.

Teuraspäivinä tarjoilen erityisesti kukkosille herkkuja: piimäpuuroa, jauhelijaa, keitettyä kananmunankeltuaista tai maapähkinöitä. Kun ovat syöneet ja käyneet päivälevolle, menen rauhallisesti ja otan lähtijän syliini. Silittelen, sylittelen, suukottelen ja juttelen samoja höpöttelyjä kuin aina ennenkin sylitellessäni. Rauhoitan syliläisen, kiitän kun tuli meille ja samalla rauhallisesti kävelen tontin toiselle laidalle. Teurastukset tapahtuvat lähellä vesipistettä tontin laidalla, jossa ei asu eläimiä, jotta muut eivät kuule, näe eivätkä haista verta. Sinne on laitettu valmiiksi teurastuksessa käytettävät sakset, veitset, hanskat ja ämpärit sekä lopetuksessa auttava kaveri, jonka lautaselle hyvä elämää eläneet päätyvät. 

Vaikka minulle olisi helpointa huikkaista havukkoon ja käskeä tappajaa jahtaamaan itse ruokansa, niin kukkojen kannalta tutun ja turvallisen samoina toistuvat rutiinit ovat paras ja rauhallisin lähtö. Omaa mieltäni lääkitsen sitten illalla nestemäisellä kukolla tölkistä ja soimaan, että olisinko vielä kuitenkin voinut ahkerammin etsiä kukoille kotia tai rakentaa kolmannen kanalan tai tai tai. Jäähyväisiin ei ehkä ikinä totu eikä turru, mutta niistä voi koittaa tehdä parhaat mahdolliset. Ja muistoissanihan nuo kaikki kiekukaulat elävät edelleen <3

Kuvan kana ja täti elävät ja voivat paksusti edelleen. Kuva: Raisa Vehkala

Aihetta liippaavia artikkeleja muualla blogissa:

Miksi ja miten kanoja tulisi kesyttää
Kukkoiluja - kukon aggressiivinen käytös 
Kanojen ulosmuutto (viimeinen kappale: Rutiinit suojaavat parvieläintä)

Resepti: gluteenittomat rieskat -VIERASKYNÄ

Gluteenittomat bataatti-chiarieskat

Minä, Siltajoen Sirkuksen tirehtööri olen onneton kokki ja suuri herkkujen ystävä. Yhtälö, joka tulee kalliiksi ellei ole onnistunut haalimaan kokkaavia ystäviä. Mutta minäpä olen! 

Suositun herkkublogin Terveelliset herkut kirjoittaja Tiina kävi viime kesänä pienen poikansa kanssa katselemassa maalasimiljöötämme ja pyöräytti mukaan tarttuneista munista ihanan näköisiä leipäsiä. Kokeileppas huviksesi, nämä gluteenittomat ja vegaaniset rieskat sopivat ihan perusruisleivän pupeltajallekin.

Leipästen ohje:

• 2,5 dl bataattisosetta
• 1 dl mantelimaitoa (tai esim. riisi-, cashew-, kookosmaitojuomaa)
• 1 rkl chiansiemeniä
• 3 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl psylliumia
• 1 dl tattarijauhoja (myös spelttijauhot toimivat)
• ripaus suolaa

Kuori ja paloittele bataatti, keitä se kypsäksi ja soseuta. Käytä 2,5 dl bataattisosetta ja lisää sekaan maito ja loput ainekset. Taikina jää löysäksi, joten nostele lusikalla leivinpaperin päälle uunipellille haluamasi kokoisia rieskoja. Painele rieskat lusikan avulla (voit käyttää tässä myös tilkkaa vettä) n. sentin paksuiksi ja paista 225 asteessa n. 8 minuuttia, rieskan koosta riippuen.

Tarjoa lämpimänä, esim. kasvisten ja viiriäisten- tai kananmunien kera.

HUOMAATHAN: jos käytät spelttijauhoja eivät leipäset enää ole gluteenittomia, eivätkä näin ollen sovellu keliaakikoille. 

Koko jutun pääset lukemaan Tiinan blogista tästä 

                                                                                                    

    

Tilalta suoraan

Hyvinvoivien ja monipuolista ruokaa nokkivien lintujen munat maistuvat ja keltuainen on kirkas ja värikäs. Hyvistä raaka-aineista syntyy parempaa ruokaa, vaikka minä olenkin se poikkeus, joka vahvistaa säännön ;)  

  

Pysyykö sinulla soppakauha kädessä oikein päin? Olisitko halukas keksimään nokkoslettuja idearikkaampia reseptejä munista tai linnuista? Otahan yhteyttä ja tuumaillaan: marianne.hautsalo@gmail.com

Kukkoiluja - kukon aggressiivinen käytös

Kiltti ja kaunis kukko nokkaisi pikkutyttöä. Sitten kukko kävi tytön äidin päälle. Harjanvarsi turvanaan ihmiset poistuivat kanalastaan. Mikä ihme ihanaan ja ennen sylissäkin viihtyvään kukkoon oli iskenyt?

Kana on parvieläin ja kukon tehtävä parvessa on suojella, palvella ja siittää. Mitä paremmin kukko saa kanasiaan suojeltua sitä paremmin se saa levitettyä geenejään eteenpäin, eli hoidettua biologista tehtäväänsä täyttää maat ja mannut pikkutipuilla. 

Miksi kukko on äkäinen?

 

Kukon agressiivisuuteen vaikuttavat pääasiassa hormoonit. Teini-ikäisestä aikuiseksi hurahtavan kukon kehossa tulee testosteronimyrsky, aivan kuin aikuistuvan pojankin kehossa. Hormoonimyrskynsä kourissa kukosta voi tulla aggressiivinen, vaikka se olisi kasvatettu, käsitelty, silitelty ja sylitelty täydellisen rakastavasti ja kannustavasti aivan untuvikosta asti. Ihmisen käytöksen vaikutus kukon aggressiivisuuteen on hyvin vähäinen. Toki kiusattuna mikä tahansa eläin hyökkää tai pakenee, mutta käsittelen tässä nyt normaalin, hyväkäytöksisen kanalijan kukkoja, en eläinrääkättyjä rukkaraukkoja.

Rodulla on kukon käytökseen jonkin verran merkitystä. Kukkoja on jo antiikin Rooman ajoista asti kasvatettu taistelukäyttöön. Vuosituhantinen valinnalla jalostus on suosinut kookkaita, kiihkeitä ja päällekäyviä kukkoja ihmisen sirkushuveiksi. Vasta viimeisen parin sadan vuoden ajan huvit ovat vaihtuneet kotikanaloiden sylilemmikkimäisyyksiin. Luonnolla onkin kiinniottamista ihmisen mielenoikuissa. Malaya, shamo ja intialainen taistelukana ovat rotuja, joita vieläkin jossain päin maailmaa kasvatetaan taistelukukoiksi. Suomessa näitä rotuja ei juurikaan esiinny tai esiintyy vain muutamia yksilöitä rotuharrastajilla. 

Kaikissa roduissa voi olla aggressiivisia kukkoja ja kaikissa roduissa voi olla myös pehmolelumaisia lauhkeita kukkoja. Minulle on osunut jopa silkkikanan rodusta aggressiivinen kukko, vaikka ko rotua pidetään erittäin lauhkeana ja kilttinä rotuna. Se, että kyseisen kukon veli toisessa kanalassa, toisessa parvessa ja toisen vähintään yhtä lempeän hoitajan hoivissa alkoi myös aggressiiviseksi, kertoo, että ko sukulinjassa on periytyvää aggressiivisuutta. Niimpä Keski-Suomessa ko linjan kasvatus katkaistiin.

Minun vankka mielipiteeni on, että aidosti ihmisen päälle käyvän aggressiivisen kukon ei pitäisi antaa lisääntyä. Kasvatukseen ja jalostukseen valittavien eläinten valinnassa tulisi ottaa huomioon myös luonne, pelkkä ulkomuoto, munankuoren väri tai erikoinen sulkapuku eivät saisi olla määrääviä tekijöitä. Pienissä eläimissä tunnutaan kestävän aivan liikaa häiriökäyttäytymistä, mutta mietipä, että sinulla olisi vaikka dobermanni, jonka kanssa joutuisit elämään harjanvarsi turvanasi. Asia on ihan sama aggressiivisen kukon kanssa, jopa aggressiivinen viiriäinen on minulle nou, nou! Vaikka eläin toteuttaa vain luonnollista viettiään, niin minä kasvattajana haluan suosia luonnetta (ja sen mahdollista periytyvyyttä), niin että ihmisen ja eläimen yhteiselo sujuu  sävyisästi. 

Tilanne oli vielä satavuotta sitten toinen: kanaset elelivät isoilla avoimilla maatilojen pihoilla ja kukon kuuluikin puolustaa kanasiaan maasta ja ilmasta käsin paistien kimppuun mieliviltä pedoilta. Nykyään valtaosa kanailijoista itse hoitaa puolustuksen: asumalla taajamissa, verkottamalla tarhojaan, hommaamalla vahtikoiria, rotanloukkuja ja muita suoja- ja varotoimia. 

Minun mielestä ihmisen hoivissa elävän kukon tuleekin ymmärtää, että ihminen merkitsee suojaa, turvaa ja ruokaa. Ruokkivaa kättä kohti ei hyökätä eikä puolustauduta. Ei ole myöskään kukolle hyvää elämää, sellainen jossa se näkee vaaroja sielläkin missä niitä ei ole. Jatkuva varuillaan olo ja hyökkäysvalmius stressaa myös kukkoa itseään ja vaikuttaa parven dynamiikkaan.

Mitä kanailija sitten voi tehdä saadakseen sävyisän kukon?

 

Kukon käsittelyllä on jonkinlainen merkitys käytökseen, vaikka käsittelyllä ei voidakaan poistaa hormoonien aiheuttamaa riehaantumista. Kukon hankinnassa tulisi kysellä kukon sukujuurista, isän käytöksestä ja rodun ominaispiirteistä. Vastuullinen kukonmyyjä kyllä tietää ja kertoo, tai edes kertoo, jollei tiedä. Koska kukkoja on aina tyrkyllä enemmän kuin ottajia, on ottajalla oikeasti runsaudenpulaa valintaa tehdessään. Kysyminen kannattaa, yön yli nukkuminenkaan ei kukkokauppoja kaada, ja jos kaataa, niin varmasti saa sitten kaatuakin! Aikuinen kukko yleensä on jo teini-iän hormooniheilahtelunsa ohittanut ja käytös on tiedossa. Teini-ikään kukot tulevat rodusta riippuen noin 4-5kk iässä, ja vuoden ikään mennessä käytöksen voi olettaa jo vakiintuneen sellaiseksi kuin kyseisen tunkion valtiaan voi olettaa olevankin. Joillain kukoilla tipujen kuoriutuminen voi laukaista ylilyövän suojeluvietin.

On mahdollista, että aggressiivisesta kukosta saa aggressiivisuuden karsittua ns syliterapialla, johdonmukaisella käytöksellä ja pitkäjänteisyydellä. Mahdollista! Tämä kuitenkaan ei takaa, etteikö sylittelijän hyväksyvä kukko voisi kokea muita ihmisiä uhkaksi, vaikkapa niitä pieniä metrin mittaisia ihmisiksi olemistaan vasta harjoittelevia. Minä en kovin kauaa syliterapiaa harjoita, jos hormoonihuurut eivät kuukaudessa parissa tasoitu tai päällekäynti on avointa, saatikka toistuvaa, niin syliterapia vaihtuu kirvesterapiaan. Se on ainut mikä auttaa. Kaikenlainen kukon kurittaminen, lyöminen, potkiminen, roikottaminen tai muu "johtajuuden" kovakourainen osoittaminen on paitsi tehotonta niin ennenkaikkea eläimen rääkkäystä ja laissakin kiellettyä! Kovakouraisuus vain vahvistaa kukon käsitystä, että ihminen on uhka, ja viestittää samalla muulle parvelle: että hätä tässä onkin, kun puolustaja (=kukko) on petomaisesti kurittavan hyökkääjän (=ihminen) kynsissä.

Maatiaiskukkomme Gamer otti teininä päiväunia teinipoikamme sylissä, aikuisenakin viihtyy sylissä tai näköalapaikalla.

Herra ja hidalgo

Minä toimin minun kanaparvissani pääkukkona. Se tarkoittaa sitä, että kukkojen, kaikkien niiden seitsemän viiva seitsemäntoista, tulee olla nokkimajärjestyksessä minun alapuolella. Yhdenkään helttaa en ole nokallani repinyt verille vaan osoitan nokkimajärjestyksen muulla käytökselläni lempeästi ja päättäväisesti. Kanalatakkini on kirkuvan punainen, juuri sellainen joulunpunainen, joka tarinoiden mukaan saa kukon hulluksi. Ei saa hulluksi. Punainen väri merkitsee kukoille viriiliyttä ja vahvuutta, pääkukolla on kirkkaimman punainen harja ja heltta. Lisäksi käytän talvella punaista pipoa. Vieraita sen sijaan en lintujeni lähelle kutsu punaisissa kamppeissa.

Kun kuljen pihalla tai kanalassa, niin edellytän, että kukot väistävät minua, en minä niitä. Tämän kukot tekevätkin ja minä annan niille siihen mahdollisuuden, niitä nolaamatta tai kumpparilla tönimättä. Odotan paikallani tai saatan sanoakin, että "Väistätkös Gempsu vähän, että mahdun tulemaan" tai "Tulehan nyt Martti sieltä omalle puolellesi". Ihmeen upeasti kukot kunnioittavat myös toistensa reviirejä, eli tarhoja ja kanalan osastoja.

Ruokaa jakaessa kukkojen happamuuden huomaa selviten. Kukkoa ärsyttää kun kaikki kanat helmat hulmuten syöksyvät herkkuämpärilleni jättäen rankkaa matojen etsimisduunia painaneen kukon ihan unholaan. Yritänkin aina kauhoa ruokaa pariin kuppiin: yksi sinne  missä haluan parven heikkoa buustata ja toinen kukolle sinne missä nyreänä seisoo, jotta saa itse "löytää" herkkukupin ja kutsua kanasensa syömään. Kädestäkin tarjoilen herkkuja ja silloin koitan muistaa opettaa "Tänne, tänne, tänne" -kutsua, jotta tarvittaessa saisin parven houkuteltua käden luokse muulloinkin.

Saahan tämä kukkoiluni välillä myös tragikoomisia piirteitä kun joku uusi kana tai nuorikko ihastuu minuun ikihyviksi ja tulee eteeni pyrstö pystyssä ehdottelemaan kahden keskisiä treffejä. Koitan olla järkyttymättä ehdotteluista ja tuntea vain tyytyväisyyttä, että minua pidetään hyvänä kukkona: olen onnistunut tarjoilemaan parhaan suojan, ruuan ja turvan.

 

Kuvauksissa sattunutta: 

Kesällä 2016 ammattivalokuvaaja kävi ottamassa eläimistämme kuvia. Sylilössykkä Gamer oli kuvattavana vieraan pienen pojan sylissä, pikkupoikaa kovasti jännitti kuvattavana oleminen ja jännitys tarttui myös Gempsuttikukkoon. Kukko-ukko kuitenkin istua nakotti  sylissä kuuliaisesti, koska on tottunut siihen, että kun meillä käy vieraita kiertää Gempsu siliteltävänä ja syliteltävänä kärsivällisesti. 

Pikkuisen ote oli sellainen, että iso kukko meinasi vähän väliä valua sylistä alas, mutta yhtään ei rimpuillut. Välillä vaan katsoi minua tai poikaani, että vieläkö tässä näytellään. Kun otokset oli saatu räpsittyä, niin Gempsu meni tutun olkapäälle. Tutussa paikassa jännitys hälveni ja ylhäältä näki hyvin, että eihän tuossa kameran kanssa pyörivässä hepussakaan mitään jännitettävää ole, ja niin Gempsutti rentoutui...

 

Tämän erittäin mainion kuvaajan muihin otoksiin ja palveluihin pääset tutustumaan osoitteessa: http://www.mikapulkkinen.net/
Suosittelen Mikaa lämpimästi, niin kuvauksissa työskentelyn kuin lopputulostenkin perusteella! 

Aiheesta muualla:

Tarvitsevatko kanat kukkoa?
Vallanvaihto kanalassa - kokemuksia kukon muuttuneesta käytöksestä

Oliko artikkelistä hyötyä?

Haluaisitko saada joka kuukausi vuodenajanmukaisia ohjeita ja vinkkejä kanojen hoitoon? 

Siltajoen Sirkuksen Kanakirje on aloittelevalle kanaharrastajalle tarkoitettu sähköposti, joka ilmestyy kerran kuukaudessa ja auttaa tämän mukavan harrastuksen parissa kaakattavia kavereita, niin siivettömiä kuin siivellisiä. 

Tilaa maksuton Kanakirje tästä