Kana nimeltä Marlene Dietrich

Esikuva näyttelijä-laulaja

 
Askeleesi siellä, kauniin käyntis myös,
ne tuntee lyhdyn siellä, mi’ jälleen loistaa yös’

Kerron teille nyt kanasta nimeltä Marlene Dietrich. Marlene tuli meille Porista, niinkuin monet muutkin melankoliaan ja ylidramaattisuuteen taipuvaiset laulaja-taiteilijat. Tosin kaikki ilmeikkäät laulajat eivät ole meille tulleet. Eivät ainakaan vielä. Eivätkä ainakaan Porista. Pieni rannikkokaupunki pitäköön sulostuttavat viihdetaiteilijansa itsellään. Marlene tuli.

Marlene matkusti nuorena tyttönä Porista pahvilaatikossa kahden sisarensa, Lili Marleenin ja Madeleinen kanssa. Matkaoppaana oli teinipoikani, joka junailee säännöllisesti Poriin sukuloimaan. Marlenen keinoemolle meni menolipulla viiriäisiä ja laukku, johon pyysin paluulipun kananeidot pakkaamaan. Laukun koolla oli matkustukseen merkittävä merkitys, koska teini raahaa laukkua junassa. Ensin maitojunassa Porista Tampereelle, Tampereella junanvaihto ja patonki-limu-välipala. Välipala siis raahaajalle, ei raahattaville. Ja intercity junalla Jyväskylään. Jyväskylän asemalta nappaan matkalaiset kyytiin ja huristelen peltoaukeiden ja järvenrantamaisemien ohi kotitilalle Sirkukseen. Järvenrantoja nämä merenrantakaupungissa kasvaneet kanaset eivät olleetkaan ennen nähneet. Eivätkä nähneet nytkään, koska istuivat niin hiljaa laatikossaan laukussaan. 

Junassa saa kuljettaa lemmikin lemmikkivaunussa lemmikkilipulla. Erään kerran raahaaja kuljetti 16 viiriäistä, ja pelkäsi koko matkan, että jos joutuu ostamaan lemmikkilipun jokaiselle viirulaiselle. Olin kannustanut pitämään viirut laatikossa, jotta lipputarkastaja ei näe eikä arvaa kuinka monta salamatkustajaa yhdellä lipulla matkustelee. Lapsityövoima ja rikokseen yllytys samalla kertaa, vai sanoisinko, että samassa paketissa.

Marlene siskoineen on täysverinen sekulikana, eli eri rotujen risteytys. Sekulikanojen hankintaan päädyin kuin viime keväänä etsin Marans-rodun kasvattajia niitä heti löytämättä. Rotuja Dietricheissä on kasvattajan mukaan isän puolelta maransia ja "jotain mustaa kanaa" ja äidin puolelta hy-lineä. Hyli-net ovat kookkaita ruskeita tehomunijoita, jotka munivat keskiruskeita munia. Maranseja löysin sittemmin puhdasrotuisinakin. Sekarotuisia kanoja saatetaan joissain piireissä halveksua, niinkuin käsittääkseni kaikkia sekarotuisia lemmikkejä piirileikeissä. Kuitenkin kanoissakin on, niinkuin monissa muissa pitkälle jalostetuissa roduissa, omia sisäsiittoisuuden tai ihmisen valinnan aiheuttamia, jos ei nyt varsinaisia ongelmia, niin aiheita. Siksi minusta sekarotuiset haukkuvat paikkansa siinä kuin palkintoja kilpailuista keräävät rotukanatkin. 

Marlene oli pienenä kanana ujo ja arka. Arkuus pompsahti ihan omiin sfääreihinsä kun oli aika muuttaa ulos isojen parveen. Nämä kolme sisarusta istua jököttivät omana mustanpuhuvana myttynään ja murjottivat muiden rynniessä herkkuämpärille tai pihamaalle ulkoilemaan. Kesä on kuitenkin aikuiselle kanalle niin kiireistä aikaa matojen kaiveluineen ja hiekkakylpyineen, että isot eivät ehtineet pieni kurmuuttaa yhtään. Niinpä Mar-linet rohkaistuivat päivä päivältä ja lopulta mennä pyyhältivät muiden mukana milloin marjapensaisiin marjastamaan, milloin kompostia kääntämään ja joutivathan nuo joskus jopa istua piiloutuneina kuusiaidassa ohikulkijoita kyttäämässä.

Huomaa dramaattinen ilme: "Tähän viiriäishäkin päälle meidät on hyljätty julmaan maailmaan".

Tässä vielä lähikuvaa näyttelijäsuorituksesta

Vaan sitten tuli aamu kun Marlene ei lähtenytkään ulkotarhasta pyrstö viuhuen muiden mukana pihalle vapauteen. Istua nakotti maassa ja katsoi minua syyttävästi. Yleensä kanat eivät istuskele maassa ilman hyvää syytä. Tai huonoa syytä. Marlenen syyttävä ilme sai minut epäilemään, että nyt on joku pissinyt muroihin pahemman kerran. Otin kanan syliini kovaäänisistä vastaväitteistä huolimatta. Marlene ei ollut aiemmin ollut sylissä kuin muutamia ulkoloistarkastuksia lukuunottamatta. 

Pikainen kanan kopelointi osoitti, että vasen jalka on kipeä. Poikkinaiselta se ei tuntunut, puristusrefleksi oli olemassa, joskin heikohkona. Kanalla on varpaissa puristusrefleksi orteen/oksaan tarttumista varten, ettei unissaan tippua kepsahda alas. Refleksin voi kokeilla laittamalla sormet jalkapohjaa vasten ja hieman nostamalla jalkaa ylös kohti kanaa. Jos kana ei purista sormiasi varpaidensa nyrkkiin, niin refleksissä on jotain häikkää. Ja jos refleksissä on häikkää, niin silloin on jalassa isompi onkhelma. 

Kaikkien kanailijoiden kauhu on marek-tauti, joka vie kanalta jalat alta toispuoleisesti ja lopulta mahdollisesti myös kanan hengen. Marek tarttuu herkästi, valtaosan kanojen ollessa oireettomia taudin kantajia, mutta heikossa parvessa marek voi niittää siivekkäitä nopeammin kuin nykypäivän heinämies ehtii heinäseivästä ehtiä. Jalkaongelma siis säikäyttää.

Kopeloinnin perusteella jalkaongelma vaikutti vain jalkaongelmalta, eikä toispuoleista hermostolliseen viittaavaa häikkää ollut havaittavissa, joten kannoin Marlenen kanalaan ja tuikkasin herkkuruokaa nokan eteen. Hätäpäissäni kanalaan tehty siirto näin jälkikäteen voisi vaikuttaa vikatikiltä, sillä jos kyseessä olisi ollut joku leviävä tauti, niin siinäpä sitten olisin ongelman levittänyt kanalaan, jossa juuri oli useampi emo tipustensa kanssa ja angorakani poikueensa kanssa. Puhumattakaan, että jotkut ulkoloiset elävät kanalan rakenteissa ja niistä niiden hävittäminen on TODELLA vaikeaa. Joten jälkiviisaana neuvoisin kummallisesti käyttäytyvän kanan omistajaa rauhoittumaan, miettimään ja miettimään vielä uusiksi ennen kuin toimii. Kaverille kilautus monesti auttaa selvittämään omia (kauhun sekaisia) ajatuksiaan. Eikä yleensä vie montaa minuuttia. Toki kriittisissä tilanteissa täytyy toimia selkärankatuntumalla. Marlenen tilanne ei ollut kriittinen. Minä olin hätäinen. 

Kanalassa Marlene könkkäsi yhdellä jalalla ja kahdella siivellä vauhdittaen kauemmas ruokakupista ja meni pikkukanien kanssa tason alle piiloon mulkoilemaan. Jalkaongelmaa pahemmalta loukkaantumiselta vaikutti vapaudenriiston aiheuttama egon kolahdus. Päivät kuluivat ja jalka ei näyttänyt parantumisen merkkejä. Ego sen sijaan sai palsamia haavoihin, koska tarjoilin Marlenelle ruuat aina ensimmäisenä. Kanan maailmassa ruokaa saa ensimmäisenä parven nokkimajärjestyksen ensimmäinen, eli arvokkain kana. Marlene ja kanalan muu jengi alkoivat pitää Marlenea tärkeänä kanana. Jonkun kanankasvattajan vinkkelistä jalkavikainen munimaton nuorikko ei ole arvokas, vaan aikaa vievä rasite. Aikaa kyseiseltä kanankasvattajalta veisi lopetus ja raadon hautaaminen. 

Sirkuksessa sen sijaan aikaa vie Marlinelle omaan kuppiin ruuan annostelu, Marlenen nostaminen tasolle syömään, nostaminen juomaan, nostaminen kaurakupille ja nuorten innokkaiden kukkojen puhuttelu, että "Marlene ei houkuttele sua polkemaan, vaikka kyyhötteleekin tuollaisessa terveen jalan lepuutus asennossa". Aikaa vie myös se kun Marlene aamulla katsoo silmiin ja nokka raollaan kujertaa, että "Huomaakkonää mut". Kyllähän minä huomaan, nostan syliin, silitän, pitelen kainalossa ja juttelemme silmästä silmään katsellen. Ehkä Marlene ei koskaan muni, ehkä Marlene ei enää koskaan viipota ruohokentällä vapaudesta nauttien, mutta ehkä se vielä monena aamuna katsoo minua silmiin ja antaa minulle tunteen, että minäkin olen tässä nokkimajärjestyksessä arvokas heppu!

Reissussa rähjääntyy - osa 2

Pitkä ja poikkoileva kertomus siitä kuinka eräs viiriäisenmunientuottaja päätyy ravintolaan syömään viiriäisenmunia.

Lähdön jälkeen ajaminen sujui naapurissa tankatun biokaasun turvin oikein mainiosti. Ensimmäinen pysähdys otettiin jo 10km päässä Vaajakoskella. Pitäähän sitä isolle kylälle viedä oman kylän karkkitehtaan tuotoksia. Harmiksemme  muutama bussilistallinen eläkeläisiä oli ehtinyt pysähtyä tehtaanmyymälään vain kotvasen ennen meitä. Koska poikanen hoiti karkkiostokset, niin jokainen mummo ja pappa sai rauhassa katsella karkkinsa, lukea tuoteselosteet, maistella maistiaiset ja veulata pussejä hyllyn ja korin väliä useaan otteeseen. Poikanen ei tunkenut, töninyt, hoputtanut, eikä puikahtanut edelle, niin kuin minä olisin tehnyt. Jos et ole koskaan ennen käynyt Pandan tehtaanmyymälässä, et voi ymmärtää. Meille viikoittain kävijöille se on jo helppoa: silmät hakevat harjaantuneesti vain uutuuksia, jättihyperhalpoja megasäkkejä ja maistiaisia, kädet toimivat konemaisesti, päättäväisesti ja erittäin hallitusti ylettömyyksiin sortumatta. Mutta kaikki tämä onkin kovan treenin ja repsahdusten aikaan saamaa osaamista, johon ensikertalaiset eivät kykene. Ensikertalaiset toimivat aivan toisin, no, niinkuin lapset karkkikaupassa, ja heitä saa etuilla.

Tähän ensimmäiseen pysähdykseen kului vajaa tunteroinen. Aika, jota ei oteta mitenkään kiinni ajamalla hienoista ylinopeutta, ei varsinkaan tällä Pieruautoksikin ristityllä biokaasumööpelillä. Joten otsasuoneen vain hieman lisää painetta ja tienpäälle jurnuttamaan. Onneksi tienpäällä oli muita jurnuttajia normaalia kesälomapäivää selvästi vähemmän. Liikenne sujui, hirvet pysyivät ojien omilla puolillaan ja takapenkkikään ei riidellyt (tai ainakaan en sitä rekisteröinyt).

Seuraava etappi Mäntsälän ST1, joka on Keski-Suomen jälkeen seuraava biokaasuntankkausasema etelään päin ajettaessa. Volkkarini tankkiin mahtuu sellainen palttiarallaa 23 kiloa biokaasua, jota naapurini valmistaa lehmän pieruista, sokeritehtaan ylijäämä melassista ja muusta helposti metaania tuottavasta aineksesta. Meidän kylillä yhdellä jos toisella on biokaasuauto. Euroissa se tulee hieman halvemmaksi kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö, mutta euroissa en osaa mitata puhtaan ilman merkitystä lapsilleni, lapsenlapsilleni tahikka sitä seuraaville sukupolville. Tankillinen auton käytettäväksi muunnettua lehmän pierua maksaa noin kolmisenkymmentä euroa ja minun caddy suhailee sillä kaupunkiajoa noin 320-380 kilometriä. Kaasutankin lisäksi caddyssä on noin 13 litran bensiinitankki, jonka turvin saa sellaisen satasen lisää kilometrejä (joo, minustakaan yhtälö ei kuulosta uskottavalta, mutta niin se vain on. Valmistajan kirjassa lukee 13 litraa tankin kokona, mutta en ole koskaan saanut sinne mahtumaan 7 euroa enempää ysivitosen litkua).

Kurvaamme Mäntsälän ST1:lle jossa on tankki poikineen, en ikinä koskaan ole vielä ollut Pieruautollani omaa maakuntaa kauempana, joten kokemus on uusi. Lähetän poikasen tutkimaan tankkeja, että mistä pistoolista imaistaan oikeat huurut käyttöön ja itse vilkuilen viiriäisensiitosmunien ostajaa. Ei näy. Eikä käy. Nimittäin yksikään pistooli auton kaasutankin suuttimeen. Käsken poikasta soittaa iskälle. Poikanen luettelee polttoaine koodeja ja neuvottelee. Lopputulos on siltikin sama: ei käy. Näissä tankeissa on bioetanolia ja se ei vaan meidän pakuun sovi. Ei sitten niin millään. Soitan munien ostajalle, että edes se homma saadaan hoidettua, ratkaistaan loppumatka ja 13 litran bensiinitankin yhtälö sen jälkeen. Munien ostaja auliisti kertoo odottavansa meitä Mäntsälän toisella ST1-asemalla, sillä jossa myydään biokaasua. Antaa ystävällisesti jopa reittiohjeet, vaikka olemme jo vartin myöhässä sovitusta.

Ja sieltähän lopulta löytyykin tutunoloinen pistooli, joka helposti lukittautuu auton suuttimeen ja kaasu alkaa pöristä samalla kun minä ja munien ostaja pörisemme viiriäisten haudonnoista ja muista elukoista, kymmenvuotiaan säestässä vieressä omilla kokemuksillaan. Uhkaa venyä tämäkin pysähdys pitkäksi, sillä juttua riittäisi meillä uraputkesta maalaishihhuleiksi hypänneillä viiriäiskasvattajilla vaikka kuinka. Jutun katkaisee vain se tosi asia, että kaasupistooli ei irtoa autosta. Ei sitten millään. Primitiivireaktioni on käyttää voimaa. Riuhtaista silleen oikeen kunnolla. Mutta järki ja kokemus tulevat väliin. Mieheni on opettanut, että harvoin miehisten hommien tekniikassa tarvitsee käyttää voimaa (joka minusta olisi loogista), niissä on joku juttu, joka toimii. Mutta putkettomilla aivoilla niitä juttuja on vaan joskus täysin mahdoton aavistaa. Jokainen juttu on erillainen. Enkä nyt tarkoita vain yhteydenpitolaitteiden latausletkujen päät-erilainen tasoa, vaan ihan oikeasti ERILAINEN. Mieti esim ruuvienkantoja. Mikä hitto niissä on, että ei voi olla yhtä selkeää standardia? Joka ikinen idoottiruuvi on erilaisella kannalla varustettu, useimmiten juuri sellaisella, jonka vastakappale ruuvinvääntimen työkalusetistä on hävinnyt ruohikkoon tai kierinyt pianon alle. Niin oli tässäkin pistoolissa se juttu. Ohjeissa oli neljä selvää kohtaa. Pistooli oli naksahtanut paikalleen automaattisesti ilma ohjeita, mutta pois ei irronnut edes kolmen ohjeiden lukijan voimin. Teki mieli jo potkaista. Vanhoihin telkkareihin se monesti auttoi. Aikamme ränkättyämme, pistooli lopulta lupsahtaa irti. Enkä vielä tänäkään päivänä, paluumatkan tankkauksen jälkeenkään, tiedä että miten. Mikä oli se juttu? Onneksi kotipuolessa Metenerin pistooli on helpompi.

Matka jatkuu ja vessan tarve on jo täysin ylimitoitettu. Eurooppanelosella kun ei noin vain pysähdytä puskapissalle, ei varsinkaan kun kyydissä on häveliäs teini ja kaikesta järkyttyvä esiteini. Otsasuoni saa siis viereensä hervottoman patin. Kehtaisinko kysyä kanin ostajien luona vessan käyttöä? En kehdannut. Enkä muistanut. Oli niin paljon muuta puputettavaa pupusen uuteen kotiin muuttamisesta. Ihanaan kotiin muuttikin kaniherra. Vanhempi kaveri katseli keittiön pöydän alta ja ihmistoverit kuorossa ihastelivat. Hyvää loppuelämää ja hei vaan!

Elektronisen urheilun kesämaraton

Aikaisemmat kokemukseni Messukeskuksista ovat jonottaminen parkkihalliin, jonottaminen ovelle, jonottaminen vessaan, jonottaminen kahvilaan ja jonottaminen sinne ja tänne. Poikaseni on jo päässyt siihen ikään, että aivot ovat alkaneet putkistua ja hän oli suunnitellut, että jos Assembly Summer 2016 avaa ovet klo 10, niin meidän kantsii olla paikalla vasta klo 15 jälkeen, jolloin suurin osa jonoista on jo mennyt. Siunattu poikaseni. Oli oikeassa! Jonossa ei ole kuin yksi isoja tavarankuljetushäkkejä työntävä iloisesti jutteleva lähes täysi-ikäisten poikien seurue. Jono liikkui nopesti ja turvamiehet ihastelivat poikaseni vajaan kuution kokoista kuljetusboksia, johon tietokoneen osaset oli hellästi pakattu iskän jumppamattoihin ja äidin torkkupeittoihin. Täytyy sanoa, että niin ihastelin minäkin. Nimittäin sitä, että turvamiehet tarkastivat jokaisen repun, kantamuksen, pakkauksen ja varmaan tyyliin taskutkin. Kyselivät myös mahdollisista ruuvimeisseleistä ja muista vaarallisista esineistä. Takavarikoitujen viinapullojen läjää ei näkynyt missään, jonka toivoin tarkoittavan sitä, että pulloja ei kukaan ollut edes yrittänyt muiluttaa sisään. Poikanen syöksyy innokkaana kohti varattua paikkaansa kokoamaan konekantaansa, ja minä syöksyn vessaan. EI JONOA! Assyjen kävijäjoukko on niin poikapuolista, että naistenvessa oli täydellisen siisti ja jonoton.

Vessahelpotuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä toinen hätä: tänne pimeään ja elektronisten laitteiden täyttämään halliinko mun pitäisi oma poikanen jättää. Mitenkä paloturvallista täällä on, mitenkä varasturvallista, mellakka, vallankaappaus, massamurha, lapsien hyväksikäyttäjät... Karmeat mieleen hiipivät pelot keskeytyvät kun pienempi lapseni soittaa parkkipaikalta. Hänet oli pakko jättää autoon takaovi auki, että kanat ei paistu. On se onni, että ihmisellä on kaksi lasta: ei ehdi pelätä niin paljoa sen yhden puolesta. Alan aavistaa, että ehkä suurpeheen äidit eivät oikeasti pelkääkään niiden tenaviensa puolesta yhtään. Silti tolkutan kuumeisesti konettaan kasaavalle poikaselle, että tuo on lähin hätäpoistumistie, jos jotain tulee, niin rynnit nopeasti. Et ota mitään mukaasi, etkä auta ketään. Rynnit vaan ulos. Tolkutuksen keskellä tajuan, että eihän se niin tekisi kuitenkaan. Jäisi auttamaan pienempiään tai pelastamaan kamojaan. Huokaus. On tämä vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin koliikki! Onneksi kuopus hoputtaa ja toistamiseen. Käyn ostamassa kahvilasta kaksi paninia pelaamaan jäävälle ja kahvilan pitäjä lohduttaa minua, että hänen poikansa ja 9-vuotias tyttärensäkin ovat täällä. Ekana vuonna poikansa oli nukkunut kahvilan tiskin alla ekan yön. Toisena yönä oli pyytänyt päästä isän mukaan hotelliin nukkumaan. Haluan luottaa kahvilanpitäjän vakuutteluihin, mutta olemukseni ei liene järin luottavaisen näköinen ja kahvilanpitäjä piuffaakin minulle kahvin. Kädet täristen lähden kannettoman kahvini kanssa kohti parkkipaikkaa. Jospa tämä tästä.

 

Kohti hotellia 

Pieni kuljetusboksi ja silti kaikki tunkevat samaan nurkkaan.

Kanojen reitti on suunnitelmissa muuttunut jo niin monesti, ja kokoonpano vain kahdesti, joten päädyn soittamaan kanojen ostajalle, että josko tulisit hakemaan kanaset hotellilta ja jätettäisiin me Kirkkonummen keikka heittämättä. Kuopus raaha kamat huoneeseen ja minä kerään ansaittua huomiota töröttämällä Mannerheimintiellä sijaitsevan hotellin pienellä nurmikkopläntillä kanoineni. Riittääpähän turisteilla juttua kotona, jos jääkarhut vaikka jäivätkin näkemättä. 

Lopulta alpakkatäti kurvaa oikean hotellin pihaan ja suostuu mukisematta sopimuksestamme poikkeavaan kanakokoonpanoon. Näyttipä jopa ihastuvan vaihdokki kukkoon. Nostetaan koko kuljetushäkki ostajan pakuun, koska jokin aavistus sanoo minulle, että jos nyt tässä alamme siirtää matkustaja kanasia häkistä toiseen, niin kaikki ei mene ihan niinkuin Strömssöössä. 

Kanaset lähtivät ja minä suuntaan suihkuun, vielä on kesää jäljellä ja tyttärelle luvattuun shoppailuun löytyy energiaa. Ah, ihana hotellin suihku! Tiedättekö mikä hotelleissa on parasta? Ei, ei aamupala, vaan suihku: kuumaa vettä tulee paljon, kovalla paineella ja pitkään. Paine ei laske jos naapuri pesee pyykkiä, eikä kuumavesisäiliö tyhjene ikinä. Sen mitä säästän fossiilisten polttoaineiden hiilijalanjäljessä tuhlaan suihkuun. Annan veden virrata ja pestä pois matkan huolet ja murheet. Vesi virtaakin, vaan ei viemäriin. Pari kertaa vilkuilen, että miten korkea kynnys oikein onkaan, mutta siinä vaiheessa kun lattialle riisumani vaatteet ovat jo likomärät ja kynnystä ei näy, lopetan ihana kuuman virtauksen. Hittolainen. Tämän hintaluokan pömpelissä voisi edes toinen kylppärin viemäreistä toimia! Tai siis toimiihan se toinen, mutta sinne suuntaan ei ole mitään lattiakaatoja. Alasti höyryn täyttämässä kylppärissä potkin sitten vettä kaakeli-ylämäkeen ja saan osan osumaan siihen toimivaan viemäriin. Suurin osa vedestä lötköttää lattialla. En takuulla ala luututa hotellissa! Teen sitä niin harvoin kotonakaan, että en varmana. En. Eikäpä olisi luuttuakaan. Olkoon. Tuleepahan otettua samalla jalkakylpy nilkkoja myöten. 

Kaiken tämän jälkeen tytär suostuu ihmeen iisisti siirtämään shoppailun seuraavaan päivään ja aiomme suunnata vain alakerran ravintolaan rentoutumaan. Kaivan kassia ja kysyn lopulta pakkaajalta, että mihin laitoit sen mun sinisen mekon? Tytär vetää kassista toisen sinisen mekkoni, sen joka eräällä pikaisella munankeruukipaisulla tarttui tipujen alas viritettyyn orteen ja repesi. Eikä siinä vielä kaikki. Puhtaat pyykkinarulta noukitut rintsikat ovat vielä märät. Märät rintsikat ja rikkinäinen mekko. Onkohan ravintolaan mitenkin tiukka pukukoodi? Ruokahan maistuu samalta puhtaissa ja likaisissa vaatteissa, mutta jotenkin vaan hyvää ruokaa tekisi mieli syödä hyvissä rytkyissä. Vaan eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun lopulta olen vaatettanut varteni ja saanut menun käteeni, avaan sen kalaruokien kohdalta ja ilahdun isosti: kaksi eri annosta kalaa! Harvalla listalla on. En ole syönyt lihaa yli 30 vuoteen, joten ravintoloiden toinen toistaan muistuttavat kala-annokset, mauttomista kasvismössöistä puhumattakaan, ovat jo tulleet kovin tutuiksi. Nieriää. Nam! Lempikalaani. Mutta jösses! Tunkevat annokseen viiriäisenmunia. En meinaa uskoa tätä todeksi! Ajoinko todellakin kolmisen sataa kilometriä kalliiseen hotelliin vain syödäkseni viiriäisenmunia. Epätodellinen elämäni!

Selvisin annoksen yhdestä viiriäisenmunasta kunnialla

Reissussa rähjääntyy

"Nyt alkaa olla valmista, pinkaisen äkkiä suihkuun ja sitten vaan pakataan eläimet ja SITTEN päästään lähtemään!" Huikkaan lapsityövoimalle, joka on uutterasti monta viikkoa auttanut, että saadaan kaikkien eläinten olot sellaiseksi, että uskalletaan lähteä 2,5 vuorokauden reissuun. Ruoka- ja lomittajien ohje-varustelu lie ollut helpointa, kaatosateilta suojaavan ison pressun virittely kahden metrin korkuisen aitauksen päälle hankalinta. Onnekseni olin pressun viritellyt jo pari päivää etukäteen ja kokenut monenena aamuna miltä tuntuu kainaloiden pesu parin sadan litran sadevesillä. Tiedäthän, kun koitat nostella pressuun kerääntynyttä vettä niin, että se lähtisi valumaan kohti reunaa ja kippautuisi nätisti aitauksen ulkopuolelle. Hetken se vesimassa totteleekin, kunnes lopulta vauhdilla loiskahtaa takaisin väärään suuntaan, joko jaloissa uteliaana pyörievien kanakatsojien silmille tai käsiä pitkin, kainaloita myöten, kylkien kautta aina kumppareiden suusta sisään asti. Voin kertoa, että kumppareihin ei mahdu kovin montaa litraa vettä.

Entisenä reissutyöläisenä pakkaaminen on helppoa: kodinhoitohuoneessa roikkuu (edelleen) hengareissa ne tyylikkäimmät jakut ja vieressä asuun mäzäävät korkkarit. Nyt on kuitenkin kyseessä kesäretki lasten kanssa, joten jätetään fiineimmät bisnespuvut henkareihinsa. Nappaan laukkuun kesäisiä hepeneitä ja pyydän tytärtä tuomaan parvekkeelta kuivumasta muutaman siistin mekon. Varuilta lenkkarit ja huppari, lomallahan voi olla aikaa käydä vaikka juoksulenkillä! 

Tavarat autoon ja valmiiksi sisustettuihin kuljetusbokseihin 2 kanaa, 1 kukko ja 1 kani. Peace of kakku! Ehdin oikein kehuskelle Viivi-kukolle, että "Nyt sää Viivi pääset naisiin. Ihan omaan kotiin. Lähdet Kirkkonummelle" samalla kun kuljen Viivin aitauksen ohi hakemaan nuorta Pyrstötähteä, seurallista ja sosiaalista araumix kananuorikkoa. Pyrräri tulee kyytiin kiltisti, mutta Pyrrärin velipä aloittaa karmean huudon. Lohdutan veljeä, että kyllä me sullekin koti löydetään. Pyrräri huutaa auton perässä ja veli aitauksessa. Tunnen itseni julmaksi sisarusten erottajaksi, mutta nyt ei ole aikaa tunteiluun on kiire lomalle (kiire, tuo ihana kumppanini, melkein olenkin sen arjen hyörinässä välillä kadottanut). "Lapsityövoima tuotko Viivin, mää haen tuon punaisen nuorikon". 

Kaunis pieni Viivi-kukko pääsee vihdoin omaan kotiin!

En ehdi montaa askelta ottaa kun Viivin tarhasta kuuluu: "Viivi karkasi!" Tuo sylilössykkä, joka on kaksi viikkoa kiekunut tauotta saadakseen naisia. Ja nyt kun lopulta naiset siintävät vajaan 300km päässä niin tuo hyväkäs päättää ottaa juoksukilpailut. Viskaan vesilinnulla sääntöäni, että meillä ei eläimiä jahdata. Viiviä jahdataan. Kolmen matkakuumeisen ihmisen, haavin ja haravan voimin. Tässä jäisi bondin takaa-ajokohtaukset toiseksi. Kaatuilevia kakkasankoja, vesiämpäreitä, kukkapurkkeja, katkeava omenapuunoksa ja bondimaiseen tapaan tämäkin naistenmies pelastautuu koomisilta jahtaajiltaan. Kanalan alle! Ensin maanittelin: "Tule Viivi, saat naisia, pääset isompaan tarhaan. Siellä on alpakoitakin. Tule Viivi lähdetään katsomaan alpakoita." Sitten vakuuttelen: "Sun uus koti on ihana, sieltä sua ei palauteta, saat olla siellä tosi paljon vapaana". Sitten jo uhkailen: "Nyt jos et tule, niin lähdetään ilman sua. Hyvä on Viivi, joudut pataan!" Näin jälkikäteen voin tunnustaa, että tuli huudettua kanalan alle yksi P-sanakin. Lopulta uhkaukset ja lahjonnat meni sekaisin ja loppukin uskottavuus karisi: "Nyt Viivi hitokseen nopeasti tänne. Kirkkonummi on paljon parempi paikka kuin pata. Nyt ala tulla!" 

Viivi-kukko ja kun maailma ei riitä...

"En kuuntele, en kuuntele!"

Arvatkaa tuliko?

Arvatkaa oliko helppo saada punaruskeaa kananuorikkoa kiinni kun koko seurakunta oli nähnyt ja kuullut jahtausoperaation? Arvatkaa lupasinko pyhästi, että enää IKINÄ ei Sirkuksen eläimiä jahdata ja enää ikinä ei lähdetä reissuun. Koska totuus on, että eläimet (niinkuin ihmisetkin) vaistoavat toisen tunnetilan ja reagoivat siihen. Sanoilla voi valehdella, mutta tunteet, eleet ja ilmeet kertovat totuuden. Eläimet aistivat lähtöömme lataantuneet odotukset, jännitykset, stressit ja muun sutinan ja totesivat, että parempi jättää nyt nuo yleensä turvalliset sutisijat vähintäänkin metrin päähän. 

Piti siis ottaa erätauko. Koittaa rauhottua ja miettiä tilanne uusiksi. Alpakat hoitajineen odottavat kaunista kilttiä kukkoa kananuorikoiden seuraksi. Mukaan lähtee siis Viiviä pari kuukautta nuorempi pörröinen kukkonen. Ja Pyrstötähden veli. En vaan henno jättää huutajien väliin kolmeasataa kilometriä, en varsinkaan kun tämä nuoriso on ilman wappia, instaa ja snäppiä. Eihän ne pärjäisi. Ei mitenkään. Toivon hartaasti, että ostaja ei pety kun matkustajien kokoonpano näin äkkiseltään muuttui. 

Karkaava kukko vaihtui karvaiseen kukkoon.

Ja niin päästään lopulta matkaan. Hikisinä, nälkäisinä ja lähes täysin ajallaan klo 12:02. Mielessä matkareitti: Mäntsälään viiriäisten siitosmunia ja sieltä biokaasutankki täyteen, Vantaalle kanipoika, Messukeskukseen lapsityövoima ja kuutio tietokonekamaa, Kirkkonummelle 2 kanaa ja 2 kukkoa ja hotellin kautta äiti ja tytär keskustaan shoppailemaan ylikansallisten ketjujen rytkyjä. Jiihaa, rentoudun jo pelkästä ajatuksesta ;) 

Erään mansikkakakun tarina

Miehelläni oli synttärit tässä eräänä heinäkuisena päivänä. Aina, aina hän toivoo synttäriksi mansikkakermakakkua. Perinteistä, ei mitään krumeluureja, mansikkakakkua. Minä en ole mikään leipurimestari, enkä varsinkaan innostu mistään peruskakkujen pyöräyttelyistä. Monena vuonna kakku on käytykin lusikoimassa anoppilassa. Tänä vuonna ajattelin olla hyvä vaimo, koska mies on useampana iltana pitkän työpäivän jälkeen auttanut minua purkamaan ja rakentamaan mutavellin keskellä uusinta kanatarhaa. Kuten tiedätte, hyvä vaimo ei tarvitse olla jos aviomies ei ole ylimaallisen hyvä aviomies. Mutavelli rakentaminen illalla yhdeksän jälkeen on minusta jo ylimaallisen upeaa. Melkein mansikkakakun arvoista.

Kakun kuva pöllitty ihan ilman lupaa täältä

Synttäripäivänä aika, tuo hupeneva luonnonvara, vain jotenkin luiskahti kaikenmaailman juttuihin ja muistin kakkuaikeeni vasta kun huomasin miehen auton kököttävän jo pihassa. Lapset sentään olivat jo koittaneet siivota eteistä ja keittiötä. Mansikat sentään olin kerännyt nokkosten valtaamalta mansikkamaaltani ain sateiden välissä, joten sohvalla mököttävä mies melkein uskoi, että: "ollaan ihan just koht'sillään saatu sun yllätys valmiiksi". Lopulta mies painui jatkamaan taistelua valokatteiden kanssa, joista minä olin onnistunut rikkomaan yhden kun pitikin äkkiseltään siirtää yhtä väärin mitatun tukitolppan paikkaa. Voin kertoa näin luottamuksellisesti, että tukitolppaa ei kannata siirtää irrottamatta ko kohdalla olevaa valokatetta ENSIN. Ainakaan ei kannata koittaa irrottaa valokatetta vain yhdestä kulmasta ja näyttää lapsityövoimalle kuinka tikapuilla työnnetään sitä tukitolpan kohdalla olevaa valokatteen kulmaa ylemmäs. Niin, niin, minä sitten onnistuin saamaan valokatteen rikki keskeltä -kysymys johon en pystynyt vastaamaan kyseisenä iltana.

Mies asentamassa valokatteita, tytär tekemässä salaattia ja poika vatkaamassa sokeria ja munia. Hyvinhän tämä edistyy. Tosin munat täytyi käydä hakemassa naapurin kesäkahvilan myyntitiskistä, koska tajusin vasta päivällä, että meillähän ei ole kuin samana päivänä munittuja munia. Tuoreet munat eivät vatkaannu, eivät sitten millään. Kokeiltu on! Onnekseni olin toimittanut Perttulan Tilan kesäkahvioon meidän kanasten ja viiriäisten munia myyntiin ja onnekseni ehtoiset emännät eivät olleet kaikkia munia ehtineet myydä. Joten yhden kennon takaisinveto mahdollisti kakkuaikeet. Tosin näitäkin munia sai vatkata kunnon tovin, eikä pelkästään siksi, että meidän sähkövatkaimesta on se toinen hyrrä tippunut lattialle ja eräs leipuri astunut sen päälle. Vaan mikäpä siinä, kun teini kerta jaksaa repiä huumoria munien vatkaamisesta kakku toisensa jälkeen.

Munat, sokerit -hoidossa. Enää vain jauhot ja leivinjauhe. Simsalabim meillä on tiskikonekeiju hävittänyt kaikki pikkulusikat. Ihan kaikki. Ihan häviksiin. Siinä sitten tyttären kanssa äppäiltiin, että minkähän verran on teelusikallinen ruokalusikassa. Kun saatiin jokin käsitys, niin huomataan, että tämä ruokalusikkahan ei mahdu tuonne pieneen leivinjauhepurkkiin. Uutta lusikkaa kehiin. Ei mahdu sekään. Lopulta löytyy eväsrasian retkilusikka, jolla saadaan ujutettua leivinjauhetta ulos purnukasta ja kotvasen sihtailun jälkeen olen tyytyväinen jauheen määrään ja ripottelen sen hellästi muna-sokeri vaahtoon. Vaahton??? Leivinjauhehan sekoitetaan jauhoihin, jotka kiltisti odottavat mittakupissaan ihan tuossa vieressä. Alan puhista ja puuhkuttaa, jauheita ei saa enää vaahdosta pois eikä jauhopeukaloni ole niin suvereeni, että keksisin salamana vaihtoehtoratkaisun, varsinkaan kun vatkautuvia munia on enää kaksi jäljellä (kävi toki mielessä suurentaa annosta kaksinkertaiseksi). Lopulta en keksinyt muuta kuin viskata uuden annoksen jauhetta jauhojen sekaan ja sitten kaikki pölisevä valkea massa vaahtoon. Syteen tai saveen, näillä mennään!

Tällä aikaa tytär on öljynnyt vuuan, sen isomman, koska mystisesti se pienempi oli mennyt kaapissa rikki. Korppujauhoja vuuan korppujauhottamiseen meillä ei takuu varmasti ole ja käskenkin tyttären laittaa kaurahiutaleita "ne on melkein sama". Johon tytär puuskahtaa, että: "kun mää isona muutan omaan kotiin, niin sitten kerrankin leivon ohjeiden mukaan!"  Jään miettimään puuskahdusta, että kyllä, ohjeista voisi olla iso apu poikkinaisen jauhopeukalon kanssa.

Tällaisia kakkujahan minä tekisin, jos... Oikean tekijän löydät täältä

Kun on riidelty, että kuka saa nuolla kupin ja kaapimen saadaan lopulta taikinamössö uuniin. Tässä vaiheessa ulkona sataa ja mies on valokatteiden päällä litimärän näköisenä ja erittäin hankalassa ja vaarallisessa asennossa. Keksin, että salaatin ja täytekakun kanssa voisi tarjota kaljan. Kaljapa on kaupassa. Arvioin, että ehdin pyörähtää kaupassa sillä aikaa kun kakku kuuliaisesti paistuu uunissa. Tokaisen aikeeni ääneen, johon tytär esittää kovaäänisen vastalauseen. Tytär on ainut joka meillä muistaa vahtia uunissa olevia paistikkaita. Männä vuosina jopa palohälytin on jouduttu siirtämään keittiöstä muihin huoneisiin kun tapani kokata on very well done. En siis lähde kauppaan ennen kuin kakku tulee uunista. Sillä välin voidaan siis vatkata kerma. "Tehdäänkö tästä kermavaahtoa vai sellaista kaupan kermavaahtoa?" -Kysyy vatkausmestari. Ehdin hätiin sillä sekunnilla kun kerma on alkanut muuttua voiksi... Tämäkin on ihan normimeininki meidän leipomusmeiningeissä, joten ette varmaan enää kovin soimaa miksi mies ei saa kermakakkujaan joka vuosi.

Lopulta singahdan kauppaan ja synttäriyllätystä päästään lapioimaan (ruokalusikoilla) suuhun ilta yhdeksän aikaan. Paljon onneaa vaan, paljon onneaa vaan, paljon onneaa aviomies ja kiitos taas tästäkin ulkotarhasta!

Tällainen kakku me olisi tehty, jos sankari tykkäisi pitseistä. Varmana ois tehty! Kinuskissa ainakin teki.

Lentävä kanala

Vihdoinkin!

Rakennushankkeeni on edennyt siihen pisteeseen, että on syytä olettaa kanalan saapuvan. Saapumispäivälle vain osui kauan kaavailemamme ja ystävien aikataulujen kanssa yhteen jos kahteenkin sumplittu naisten mökkisaunominen. Pelokkain mielin pakkaan eväitä mukaan ja koitan vakuutella itselleni, että kyllä aviosiippa, joka työkseen johtaa kansainvälisiä projekteja, siirrätyttää isompia vehkeitä ja päälle päsmäröi tuhatkertaa kalliimpia pömpeleitä, selviää varmasti yksin tästä kanalani paikalleen saattamisesta. Annan viime hetken ohjeita: teinipoikanen hoitakoon eläimet ja itsensä sisätiloihin suojaan kun rakennus ja nosturiauto saapuvat, aviosiippa älköön jääkö alle ja älköön satuttako vammaista selkäänsä ja, ja, ja. Mies laukaisee jännitystäni kysäisemällä: "Mites päin se laitetaan?", purskahdan nauruun ja tajuan hermoilevani turhaan, vastaankin tyrskähdellen: "Mielellään katto ylöspäin". Mutta mieheni aidosti vakavalla naamalla lausuttu vastarepliikki ei mielestäni sovi tähän tragediaan alkuunkaan: "Joo, joo, mutta mihin suuntaan se tulee?" Kylmähiki tursuaa jo korvakarvoistanikin kun lopulta hyppään autoon ja lähden kurvailemaan kohti ystävän mökkiä. Muistissani on kolmen vuoden takainen huvimajan rakennusprojekti, jonka palkkatyömiehet pystyttivät rivakasti yhden päivän aikana. Väärään suuntaan. Kahden viikon päästä kävivät purkamassa ja pystyttämässä uusiksi. Naisten ja miesten suunnat. Opinkohan koskaan?

Mökillä on rauhallista. Ystävinäni on pelkkiä gourmetkokkeja ja minun nyyttäritehtäväksi onkin jäänyt vain viiriäisenmunat ja kuohuva juoma. Herkuttelemme navat soikeina, juttelemme ja rentoudumme. Naistensauna on yliveto. Mites muutenkaan? Syksyistä uimareissuamme piristävät joutsenet ja vannomme käsi rantakivellä, että tästä tulee vuosittainen perinne.

Saunan aikana puhelimeni on piipannut täyteen valokuvia ja yhden tekstiviestin: "Saako nosturiauto ajaa kukkapenkin yli?", koska niin miehen, teinipoikasen kuin naapurinkin laittamista kuvista käy ilmi, että nosturiauto ON ajanut kukkapenkin yli niin pidättäydyn vastaamasta kysymykseen.

Palatessani kotiin syksyisessä pimeydessä käyn kurkkimassa kanalaani auton ajovalojen kajossa. Kiilusilmäkin oli tehnyt oman tarkastuskierroksensa. Hieno se on!

Talviasuttava kanala - Hankevaihe EIKÖ TÄÄ KOSKAAN VALMISTU

Hirnun Marko soittaa, että KotKot on nyt valmis. NYT? Eikös sen pitänyt valmistua vasta ensi viikolla? Nyt meni suunnitelmat ihan syteen kun rakennus valmistui etuajassa. Ennenkuulumatonta! Laitan poikkeuslupahakemuksen ELY:lle siltä seisomalta ja alan lyikkärillä piirtelemään kopin paikkaa asemakaavan. Pitää olla hurjan terävä lyikkäri, tarkat silmät ja nuppineulat, jotta maisemakarttaan saa 5m x 2m rakennuksen siihen kohtaan mihin kuvittelee sen haluavansa. Taas hiipii pehkoon epäluulo, että käykö sitä kukaan paikan päällä mittailemassa. En anna periksi vaan sohellan piirrustuksen kuten asiaan kuuluu monesti kumittaen ja kumittaen. Lopulta paperi on niin mössääntynyttä, että uskon karttapäättäjänkin ymmärtävän savikkoon rakentamisen haasteet: pohja vaan pettää ja rakennus liukuu sinne tänne vaikka kuinka sitä tunkilla heivaisit joka kevät.

Seuraavana päivänä suuntaan papereineni ELY:n toimistoon, joka on auki klo 16:30 asti. Hurraa! kerrankin viranomaisen toimisto, joka on auki ehdittävään aikaan. Olen ovella paria minuuttia vaille iltapäivä kolme. Nätti infon tyttönen kertoo, ettei rakennuspuolella ole enää ketään paikalla, ei ole koskaan näin myöhään. Täh? Millaista päivää virkamies tekee? Virkamies raukka on raahautunut toimistolle hurjan aikaisin kun kerta jo kolmelta on luikkinut kotiin. On se hyvä, että minunkin pikkiriikkiset veroeurot menevät ahkerien byrokraattien hengenpitimiksi. Mitäs sitten? Infon tyttö lupaa ottaa kopiot papereistani ja maatalouspuolen täti lupaa toimittaa ne rakennuspuolen porukoiden pöydälle. Jotenkin tämä kuulostaa liian helpolta? Meneekö tänä päivänä vielä asiat perille pöydän kulmilta?

Jätän virkamiehet herran haltuun ja alan aukoa päätäni omalle herralleni, joka hätäpäissään lupaa paikata kaverinsa tekemättä jättäneet perustukset. Minä ja teinipoikanen koitetaan tietysti olla mukana perustusten kaivannoissa, mutta se joka toiselle kuoppaa kaivaa se ei sitä osaa oikein tehdä. Lopulta perustusten kuopat oli kaivettu kahteen tahi kolmeen kertaan ja täytetty ja tilkitty ainakin kahdesti. Hommaa kävi vahtimassa avulias ja nopea Musti kissa. Kissa, joka saa kissa-allergiaa potevan mieheni iloitsemaan työnteosta suorastaan henkeään haukkoen.

Tähän ei sitten mitään vinoa pytinkiä pistetä

Silkkitipuset ovat vielä niin nuoria, että kissa joutuu babysittaamaan.

Työmaalle lisättiin kirves pitämään innokkaimmat apupojat poissa, toisiin tehosi, toisiin ei.

Sorakuorman nouto ja (appiukon) peräkärryllä energiayhtiön kaapelityömaalla peruuttamiseni ovat jo eri tarinoita, eikä lisätä tämän hankkeen pituutta turhilla lillukanvarsilla, varsinkaan kun minun viakseni ei voida laskea kaapelikaivurin rikkomaa vesiputkea ja yli 30 talouden vedetöntä viikonloppua. Siis. Takaisin omalle työmaalle. Yhden illan ja yhden päivän puuhastelun jälkeen kanalanperustukset ovat kuin ovatkin oikealla paikallaan ilta puoli kahdeksalta ja mies suuntaa palkkatöihinsä tekemään päivän duunit. Mietin, että pitäisikö tuntea omantunnonpistoksia vai käydä hakemassa pari talkookaljaa. Toisaalta taas, miehellä saattaa mennä töissä niin pitkään, että ehtisin riipaista itse molemmat kaljat, joten jätän asian sikseen. Ajatus se on kuitenkin tärkein ja omatunto hiljennetty.

Viittä vaille valmista

Heti aamuseitsemältä oli hinku päästä jurnuttamaan Dewaltilla, mutta koska kukkosillani on tapana nukkua kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, niin intoa piti hillitä juomalla kolmas ja neljäs kupillinen aamusumppia. Kerran tein sen virheen, että paukkasin puoli kuuden aikaan katsastamaan ekaa kertaa ulkona yönsä nukkuneita Pikkuvirkkejä. Vaikka hiivin hiljaa lintuhäkin viereen, niin toinen kukkonen kuuli hiippailuni, pomppasi ylös paniikissa ja alkoi kiekua kurkkuputki suorana unenpöpperöistä teinikukko kieuntaansa. Sille aamulle kiekumista riittikin sitten noin ilta kuuteen asti. Opin kerrasta. Teinejä ei herätetä, ei mistään syystä.

Tämä kolmas häkki oli tarkoitus tehdä jämäpuista, jotta saisin tuota rytöläjäkasaa tontin kulmalta vähän matalammaksi. Kukkosten herättyä raahasin parhaimmat puut hollille ja aloin mallailemaan. Pyrin pääsemään mahdollisimman vähillä sahauksilla, joten häkistä oli tuleva sen kokoinen mitä puuta oli sopivasti olemassa. Ekojen mallailujen jälkeen oli pakko raahata puukasa, työkalut ja sekalainen joukkio ruuveja varjon puolelle. Hiki valui jo ennen kuin ensimmäistäkään puuta oli kiinnitetty. Onneksi apujoukot ovat sen verran ammattiliittoon kallellaan olevaa porukkaa, että osaavat vaatia ja omatoimisesti toteuttaa lakisääteisiä juoma-, vessa-, ja lepotaukojaan, niin ei tule turhia lasten- tai eläinsuojelullisten aiheiden aiheuttamia keskeytyksiä minun yrittäjähenkiseen urakointiini.

Työkalut olivat hyvät. Niitit suhahtelivat kuin hornetit, ruuvivääntimessä oli virtaa enemmän kuin toivoa tohtii. Ruuvit on muuten ihan ehdottomia, jos verrataan nauloihin. Sormeen iskeminen on ihan eri luokkaa vasaralla kuin iskuporakoneella, puhumattakaan siitä kuinka helposti kiinnityksen purkaminen tapahtuu. Aikaa tuhraantui lähinnä oikeiden ruuvinkantaterien sovittamiseen, puiden mallailuun, lopputuloksen kuvitteluun ja rakennuspuiden pyörittelyyn, että mitenkä päin mikäkin sopisi fiksuinten. Kun verkkokin alkoi olla häviävää luonnonvaraa, niin homma muistutti ihan tuhatpalaisen palapelin rakentamista: palasia on paljon, mutta juurikin sopivaa ei yhtään.

Puolen päivän aherruksen aiheuttama tuskanhien ja kumihanskojen tuoksahdus toi äkkiseltään mieleen viime kesän purkutalkoot kaverin työmaalla. Kaverin, jonka lapsen synttärit alkaisivat toisella puolelle pitäjää ihan just vartin päästä. Suihkuun, juoksulounas, lapsille siistit kamppeet, itselle huikean avokaulainen mekko ja hypspomps vauhdilla autoon. Avokaulaisen mekon tarkoitus oli selvä: muiden juhlavieraiden paheksuessa näyttävää etuvarustustani kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota meikkaamattomuuteeni tai tekokukalla peitettyyn takkuiseen ja puolimärkään tukkasykkyrään. Synttärit menivät mainiosti. Huomion vei kaverin paisuva masu ja pälpättävä anoppi.

Synttäreiltä kurvattiin rautakauppaan ostamaan lisää pienisilmäistä verkkoa. Rautakaupassa asusteeni saikin sitten jo asiaankuuluvaa huomiota. Kyllä se vaan lämmittää vanhenevan naisen mieltä kun nuorten miesten päät kääntyy. Ei ole maailmassa montaa ongelmaa joihin ei löytyisi apua täytekakkukahveista tai rautakaupasta. Rakentaminen jatkui ja verkkoa riitti. Aloin päästä hyvään vauhtiin ja kuten elämässä yleensä juuri kun suunnitelmat sujuvat ja sävelet ovat selvät, iskee rakkaus. Niin kävi nytkin. Tosin rakkaus oli iskenyt vyön alle. Pihaan porhaltaa mieheni kaveri, sattumoisin kymmenisen vuotta rakennusfirmaa pyörittänyt kaveri. Vaimo heitti miehen pihalle kevään korvalla ja mies on ollut kesäiltaisin vakionäky meidän ruokapöydässä, takaterassilla, saunassa ja olohuoneen matolla. Eipä siinä. Mukava mies. Yöpaikkaakin olen tarjonnut sohvaltamme, mutta koska kyseisen rakennusurakoitsijamiehen ja sohvamme pituusero on noin puolisen metriä, niin miehellä on sentään joku tolkku pysynyt päässä ja yöpynyt ties missä.

Rakennusköriläs katsahti ohikulkiessaan rakennusprojektiani ja totesi jotain jota en osannut tulkita. Varmasti parempi niin, meidän molempien kannalta. Köriläs käppäili takaterassillemme ja hetken päästä kanaset viipottivat perässä ja siitä vielä pienen hetken päästä ilmoille leijaili grillaantuvan makkaran haju. Vietävän hyvä hajuaisti noilla kanankoipilaisilla. Tiedä sitten kumman haistoivat ensin: körilään vai makkaran. Molempi parempi, lienevät ehdollistuneet molempiin hajuihin ja tietävät hajujen merkitsevän grillattua makkaraa. Vielä muutama hetki eteenpäin niin miehenikin saapui kotiin ja liittyi takaterassi kotkottajiin.

Oma mies kävi sitten muutaman kerran makkarakaljoittelun välissä kysymässä, että tarviitko apua tai voitko viedä nuo kanat pois terassilta. Kumpaankin oli vastaukseni yksiselitteinen ei. Illan hämärtyessä miestä alkoi ihan selvästi ärsyttää tai kadehdituttaa minun vatupassiton projektini tai hyvä mieleni. Tulikin siihen sitten tikkuasioidensa kanssa: "Miten ne vaijerit piti laittaa?" Olin ihan H-Moilasena, että nykkö se laittais ne tukivaijerit marjapuskille, joita olen tasasen tappavaan pari kertaa vuodessa tahtiin pyytänyt viimeisen 6 vuoden ajan. Tukipuutkin hakkasin valmiiksi jo 2 kesää sitten. Tilanne oli niin 'nyt tai ei koskaan', että en voinut muuta kuin lompsia toiselle puolelle tonttia osoittelemaan, viuhtomaan ja lopulta osallistumaan vaijerien vetoon. Kelpo parin tunnin keskeytys. Sillä aikaa Köriläs istui takaterassilla ja kirjoitteli laskuja asiakkailleen mieheni tietokoneella. Älkää ymmärtäkö väärin, Köriläs on kyllä tehnyt tontillamme ja talossamme paljon kaikkea hyödyllistä ja hyvää jälkeä, mutta joskus vaan on elämässä tilanteita kun on parempi istua kanat tuolin alla.

Ilta alkoi kääntyä yöksi, lapset olivat jo nukkumassa ja tajusin, että tämän häkin harjakaisia ei juhlita tämän(kään) vuorokauden puolella. Luovutin siis pelin nukkumatille ja pinosin työkalut sievästi odottamaan seuraavaa kukonlaulua.

Siivouspäivä siirretty

Huh. Tänään meinasi tulla repertuaariin uusi tuotevaltaus: vapaan viiriäisen munia.

Vetäisin aamulla kuorivan ja uudistavan naamion rupiseen lärviini. On sitten piirun verran hehkeämpää heilua imurin varressa ja bamburätillä huiskia pölysiä kun namiskuukkeli on kuntoutettu. Ennen kuin tartuin kauan väisteltyyn siivouspuuhaan ajattelin, että kipaisempa äkkiseltään päästämään kanat vapaaksi ja hoidan aamuruokinnat sillä aikaa kun naamio vaikuttaa. Parisen minuutin kipaisu, ei sen kummempaa. Kanat läksivät tuttuun tapaan viipottamaan pitkin pihaa. Kukko jäi häkkiin ylös kekkuloimaan, koska pupu oli maassa. Kukko jostain syystä pelkää pupua lintuhäkissä, mutta ulkoilee ihan mielellään pupun ulkohäkissä pupun kanssa. No, tuo oli ihan sivuraide tässä faabelissa.

Aina lintuhäkin ovea avattaessa tarkkailen viiriäistä nimeltä Valkokulmakarva, alias Valkki, koska sillä on kova kuvitelma lähteä vapaaksi samalla kun kanatkin. Kurkkii ja kuikuilee kynnyksen yli ja pari kertaa on koittanut hypähtää kynnyksen yli, mutta lylleröpyllynsä painaa sen verran, että toistaiseksi minä olen ollut nopeampi ja Valkki lyllertääkin vain lintuhäkissä. Nytkin tarkkailin Valkkia, päästin kanat, maanittelin kukkoa, ehdin ottaa pelottelijapupun syliin tehdäkseni tietä kukolle kun silmäkulmastani huomaan, että tuo nurmikolla lyllertävä lintu ei kyllä ole räksä. Äkkiä pupu maahan, häkki kiinni ja huudon kanssa lyllertäjän perään, joka tietysti säikkyy ja puikahtaa kukkivaan juhannusruusupöpelikköön.

Äkkiä sisälle huutamaan lapsityövoima apuun, joka lähteekin yöpukusillaan kyselemään naapureista mahdollisia haaveja lainaan. Minä sukellan paitasillani ruusupuskaan, josta kauhistuneena suklaanvärinen (on muuten hurjan maastoutuva väri) viiriäinen ottaa pii-iitkän lennon postilaatikoiden takaiseen pajupöpelikköön. Juu, juuri siihen pöpelikköön, joka on ihan pikkiriikkisen räpistelyn päässä tiestä, jolla mopedistit, rekka-reiskat, ylistressaantuneet naiskuskit ja muut ylinopeuspyyhältäjät viilettävät tolkutonta vauhtiaan.

Siinä vaiheessa postilaatikoille saapunut kolmannen naapurin pikkupoika kysyy, että saako nuo kanatkaan olla vapaana. Mä mitään kanoja enää siinä vaiheessa muistakaan, vakuutan vaan huolestuneelle metsästykseni seuraajalle, että "ei NE karkaa" ja koitan luottaa siihen itsekin.

Parin tunnin pöpelikössä pöykköilyn, nokkosissa teutaroinnin ja sydänkurkun nieleskelyn jälkeen viiriäinen lopulta itse lyllertää lintuhäkin luokse ja koukkaa vielä varaston ali naapurin pojalta

 lainattuun kalastushaaviin. Huoh. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tässä vaiheessa muistan sen kasvonaamionkin.