maanantai 21. syyskuuta 2015

Isoja askelia pienillä kumppareilla

Kumpparit ovat jokaisen kunnollisen emännän varusteet. Minä olen puolikuntoinen emäntä, koska puolet vuodesta kuljen halvoissa crocscovereissa. Seurustelumme alkuaikoina miehen kaveri sattui sanomaan minua kerran emännäksi. Tein selväksi miehelleni, että minä olen emäntä vasta kun mulla on kymmenen lypsävää navetassa. Asuimme tuolloin kaksiossa keskustan laidalla ja imetys oli kaukainen asia. Koska imetys on nyt taas kaukainen asia, en ala muisteloimaan maidontuotantoaikojani. Koska edelleen minulta puuttuu navetta ja lypsävät (ja lampaat, hevonen ja koira ja Valtra), niin ehkä en ole vieläkään varsinainen emäntä. Kuitenkin emännyyden puolesta puhuvat likaiset kynnenaluset, hiuksia kanankakalta suojaava tuubihuivi ja nyt ne kumpparit. Kumppareissa askeleeseen tulee rivakkuutta, pelottomuutta ja maanläheistä alkukantaista voimaa. Kumppareista johtuen uskalsinkin ottaa minulle henkisesti merkittävän askeleen: ryhdyin munantuottajaksi. Tuottaminenhan on sitä, että myypiOmaan käyttöön munittaminen ei ole tuottamista. Munantuottaja siis. Ystävä kyllä ehdotti titteliksi munamummo. 

Byrokratian hoidin lampsimalla maataloustoimistoon, jossa huhuilin niin kauan käytävillä, että joku otti minut todesta. Tosikko johdatti minut omaan offiiciinsa ja kovasti pyytelin anteeksi kahvitunnin keskeytystä. Selvitin asiani, tosikko tulosti lapun, täytin sen ja kiitosnäkemiin. Tässä byroklandiassa tuo alkutuotantopaikkailmoitus oli ihmeen helppo. Ihmeellistä on myös miten hurjan säädeltyä kananmunien tuottaminen on verrattuna vaikkapa nyt viiriäisen muniin tai ankan muniin, strutsista puhumattakaan. Kuitenkin, nyt näillä luvilla minulla on laillinen oikeus myydä vuosittain viiriäisen munia 2500kg. Kun yksi muna painaa noin 10-12 grammaa ja yksi viiriäiskana munii vuodessa noin 200-300 munaa, niin johtopäätös on, että minulla on lupaa enemmän kuin viiriäsiä. 

Kun olin selvinnyt häkellyttävästä lupa-todellisuus-paradoksistani huutelin sosiaalisessa mediassa puolitutuille, että ostakeehan munia. Järjestyksessään neljäs ostaja valaisi minua: "Myyt tajuttoman halvalla. Stokkalta ei tällä rahalla saa kuin kolmanneksen tästä munamäärästä." No. Empä siihen sitten keksinyt vastaan äpitettävää. Enkä oikein keksi nytkään. Hinnan olin vetäissyt suurin piirtein hatusta ja jälkikäteen aloin laskea, että jos kaikki munat myyn, niin hinta nippa nappa kattaa viiriäisten rehut. Rehun lisäksi syövät paljon kaikkea kalliimpaakin, tarvitsevat sen talvisuojan, lämmityksen ja valitettavasti joskus mahdollisesti myös eläinlääkärin palveluita. Minun palveluthan ovat verottomia luontaisetuja. Verot! Aikooko nuo viheliäiset viiriäiset myydä muniaan niin paljon, että joutuvat verolle pantaviksi? Tässä kohdin voisi kysyä, että mitenkäs kalliit ne munaemännän MBA-opinnot aikoinaan olivatkaan? Olisiko aiheellista soveltaa kalliita teorioita ja oppeja edes hitusen verran maalaisjärkiseen menoon?

Pienellä keskittyneellä päässälaskulla tulin kuitenkin siihen tulokseen, että näillä munamäärillä alv-raja on valovuosien päässä, viiriäiset tienaavat rehunsa ja minä sponsoroin muun elatuksen. Sponsoriasiaan voidaan palata tarkemmin jahka munaemäntä oppii vetämään rajan harrastuksen ja työn teon välille. Toistaiseksi emäntä harrastaa. Kumppareilla ja ilman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti