Tänään kävi viisivuotiaiden ryhmä. Olen tehnyt yli kymmenen vuotta työtä lasten kanssa, mutta nyt jo parin lapsiryhmän kokemuksen perusteella huomaan, että lasten keskittyminen ulkona, missä ärsykkeitä on lukemattomia on aivan eri luokkaa kuin rajatussa luokkahuoneessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun avaan kanalan oven unohtaa suurin osa lapsista hiljaa puhumisen ja paikallaan pysymisen. Viimeistään kun pupu loikkii ulos unohtavat loputkin. Monet aikuisetkin. Eläimillä on sellainen vaikutus.
Mitä pienempi lapsi niin sitä mutkattomampi on lapsen suhde eläimeen. Lapsi juttelee ja kokee eläimen vastaavan. Lapsi suhtautuu eläimeen kuin vertaiseensa. Olen koittanut ujuttaa koululaisten ja päiväkotilaisten vierailuihin opettavaista keskustelua kanojen hyödyistä, hoidosta, elämästä ja muusta aikuisten tärkeästä. Silti tärkeintä eläimelle ja lapselle lienee se kun pikkuinen nokka ottaa jyviä pikkuisestä kädestä. Tai se kun pupu tönii nenällään kumpparin varteen silityksiä saadakseen. Ehtiihän niitä tärkeitä asioita opetella yllin kyllin koko aikuisiän, pysyä paikoillaan ja puhua sopivalla äänellä. Voisiko (edes) lapsena kokea ja elää niitä asioita joihin aikuisena tuntuu olevan liian kiire?
 |
| Istuskelua syysauringon paisteessa tipuset sylissä - mikäs sen mainiompaa! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti