Reissussa rähjääntyy - osa 2

Pitkä ja poikkoileva kertomus siitä kuinka eräs viiriäisenmunientuottaja päätyy ravintolaan syömään viiriäisenmunia.

Lähdön jälkeen ajaminen sujui naapurissa tankatun biokaasun turvin oikein mainiosti. Ensimmäinen pysähdys otettiin jo 10km päässä Vaajakoskella. Pitäähän sitä isolle kylälle viedä oman kylän karkkitehtaan tuotoksia. Harmiksemme  muutama bussilistallinen eläkeläisiä oli ehtinyt pysähtyä tehtaanmyymälään vain kotvasen ennen meitä. Koska poikanen hoiti karkkiostokset, niin jokainen mummo ja pappa sai rauhassa katsella karkkinsa, lukea tuoteselosteet, maistella maistiaiset ja veulata pussejä hyllyn ja korin väliä useaan otteeseen. Poikanen ei tunkenut, töninyt, hoputtanut, eikä puikahtanut edelle, niin kuin minä olisin tehnyt. Jos et ole koskaan ennen käynyt Pandan tehtaanmyymälässä, et voi ymmärtää. Meille viikoittain kävijöille se on jo helppoa: silmät hakevat harjaantuneesti vain uutuuksia, jättihyperhalpoja megasäkkejä ja maistiaisia, kädet toimivat konemaisesti, päättäväisesti ja erittäin hallitusti ylettömyyksiin sortumatta. Mutta kaikki tämä onkin kovan treenin ja repsahdusten aikaan saamaa osaamista, johon ensikertalaiset eivät kykene. Ensikertalaiset toimivat aivan toisin, no, niinkuin lapset karkkikaupassa, ja heitä saa etuilla.

Tähän ensimmäiseen pysähdykseen kului vajaa tunteroinen. Aika, jota ei oteta mitenkään kiinni ajamalla hienoista ylinopeutta, ei varsinkaan tällä Pieruautoksikin ristityllä biokaasumööpelillä. Joten otsasuoneen vain hieman lisää painetta ja tienpäälle jurnuttamaan. Onneksi tienpäällä oli muita jurnuttajia normaalia kesälomapäivää selvästi vähemmän. Liikenne sujui, hirvet pysyivät ojien omilla puolillaan ja takapenkkikään ei riidellyt (tai ainakaan en sitä rekisteröinyt).

Seuraava etappi Mäntsälän ST1, joka on Keski-Suomen jälkeen seuraava biokaasuntankkausasema etelään päin ajettaessa. Volkkarini tankkiin mahtuu sellainen palttiarallaa 23 kiloa biokaasua, jota naapurini valmistaa lehmän pieruista, sokeritehtaan ylijäämä melassista ja muusta helposti metaania tuottavasta aineksesta. Meidän kylillä yhdellä jos toisella on biokaasuauto. Euroissa se tulee hieman halvemmaksi kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö, mutta euroissa en osaa mitata puhtaan ilman merkitystä lapsilleni, lapsenlapsilleni tahikka sitä seuraaville sukupolville. Tankillinen auton käytettäväksi muunnettua lehmän pierua maksaa noin kolmisenkymmentä euroa ja minun caddy suhailee sillä kaupunkiajoa noin 320-380 kilometriä. Kaasutankin lisäksi caddyssä on noin 13 litran bensiinitankki, jonka turvin saa sellaisen satasen lisää kilometrejä (joo, minustakaan yhtälö ei kuulosta uskottavalta, mutta niin se vain on. Valmistajan kirjassa lukee 13 litraa tankin kokona, mutta en ole koskaan saanut sinne mahtumaan 7 euroa enempää ysivitosen litkua).

Kurvaamme Mäntsälän ST1:lle jossa on tankki poikineen, en ikinä koskaan ole vielä ollut Pieruautollani omaa maakuntaa kauempana, joten kokemus on uusi. Lähetän poikasen tutkimaan tankkeja, että mistä pistoolista imaistaan oikeat huurut käyttöön ja itse vilkuilen viiriäisensiitosmunien ostajaa. Ei näy. Eikä käy. Nimittäin yksikään pistooli auton kaasutankin suuttimeen. Käsken poikasta soittaa iskälle. Poikanen luettelee polttoaine koodeja ja neuvottelee. Lopputulos on siltikin sama: ei käy. Näissä tankeissa on bioetanolia ja se ei vaan meidän pakuun sovi. Ei sitten niin millään. Soitan munien ostajalle, että edes se homma saadaan hoidettua, ratkaistaan loppumatka ja 13 litran bensiinitankin yhtälö sen jälkeen. Munien ostaja auliisti kertoo odottavansa meitä Mäntsälän toisella ST1-asemalla, sillä jossa myydään biokaasua. Antaa ystävällisesti jopa reittiohjeet, vaikka olemme jo vartin myöhässä sovitusta.

Ja sieltähän lopulta löytyykin tutunoloinen pistooli, joka helposti lukittautuu auton suuttimeen ja kaasu alkaa pöristä samalla kun minä ja munien ostaja pörisemme viiriäisten haudonnoista ja muista elukoista, kymmenvuotiaan säestässä vieressä omilla kokemuksillaan. Uhkaa venyä tämäkin pysähdys pitkäksi, sillä juttua riittäisi meillä uraputkesta maalaishihhuleiksi hypänneillä viiriäiskasvattajilla vaikka kuinka. Jutun katkaisee vain se tosi asia, että kaasupistooli ei irtoa autosta. Ei sitten millään. Primitiivireaktioni on käyttää voimaa. Riuhtaista silleen oikeen kunnolla. Mutta järki ja kokemus tulevat väliin. Mieheni on opettanut, että harvoin miehisten hommien tekniikassa tarvitsee käyttää voimaa (joka minusta olisi loogista), niissä on joku juttu, joka toimii. Mutta putkettomilla aivoilla niitä juttuja on vaan joskus täysin mahdoton aavistaa. Jokainen juttu on erillainen. Enkä nyt tarkoita vain yhteydenpitolaitteiden latausletkujen päät-erilainen tasoa, vaan ihan oikeasti ERILAINEN. Mieti esim ruuvienkantoja. Mikä hitto niissä on, että ei voi olla yhtä selkeää standardia? Joka ikinen idoottiruuvi on erilaisella kannalla varustettu, useimmiten juuri sellaisella, jonka vastakappale ruuvinvääntimen työkalusetistä on hävinnyt ruohikkoon tai kierinyt pianon alle. Niin oli tässäkin pistoolissa se juttu. Ohjeissa oli neljä selvää kohtaa. Pistooli oli naksahtanut paikalleen automaattisesti ilma ohjeita, mutta pois ei irronnut edes kolmen ohjeiden lukijan voimin. Teki mieli jo potkaista. Vanhoihin telkkareihin se monesti auttoi. Aikamme ränkättyämme, pistooli lopulta lupsahtaa irti. Enkä vielä tänäkään päivänä, paluumatkan tankkauksen jälkeenkään, tiedä että miten. Mikä oli se juttu? Onneksi kotipuolessa Metenerin pistooli on helpompi.

Matka jatkuu ja vessan tarve on jo täysin ylimitoitettu. Eurooppanelosella kun ei noin vain pysähdytä puskapissalle, ei varsinkaan kun kyydissä on häveliäs teini ja kaikesta järkyttyvä esiteini. Otsasuoni saa siis viereensä hervottoman patin. Kehtaisinko kysyä kanin ostajien luona vessan käyttöä? En kehdannut. Enkä muistanut. Oli niin paljon muuta puputettavaa pupusen uuteen kotiin muuttamisesta. Ihanaan kotiin muuttikin kaniherra. Vanhempi kaveri katseli keittiön pöydän alta ja ihmistoverit kuorossa ihastelivat. Hyvää loppuelämää ja hei vaan!

Elektronisen urheilun kesämaraton

Aikaisemmat kokemukseni Messukeskuksista ovat jonottaminen parkkihalliin, jonottaminen ovelle, jonottaminen vessaan, jonottaminen kahvilaan ja jonottaminen sinne ja tänne. Poikaseni on jo päässyt siihen ikään, että aivot ovat alkaneet putkistua ja hän oli suunnitellut, että jos Assembly Summer 2016 avaa ovet klo 10, niin meidän kantsii olla paikalla vasta klo 15 jälkeen, jolloin suurin osa jonoista on jo mennyt. Siunattu poikaseni. Oli oikeassa! Jonossa ei ole kuin yksi isoja tavarankuljetushäkkejä työntävä iloisesti jutteleva lähes täysi-ikäisten poikien seurue. Jono liikkui nopesti ja turvamiehet ihastelivat poikaseni vajaan kuution kokoista kuljetusboksia, johon tietokoneen osaset oli hellästi pakattu iskän jumppamattoihin ja äidin torkkupeittoihin. Täytyy sanoa, että niin ihastelin minäkin. Nimittäin sitä, että turvamiehet tarkastivat jokaisen repun, kantamuksen, pakkauksen ja varmaan tyyliin taskutkin. Kyselivät myös mahdollisista ruuvimeisseleistä ja muista vaarallisista esineistä. Takavarikoitujen viinapullojen läjää ei näkynyt missään, jonka toivoin tarkoittavan sitä, että pulloja ei kukaan ollut edes yrittänyt muiluttaa sisään. Poikanen syöksyy innokkaana kohti varattua paikkaansa kokoamaan konekantaansa, ja minä syöksyn vessaan. EI JONOA! Assyjen kävijäjoukko on niin poikapuolista, että naistenvessa oli täydellisen siisti ja jonoton.

Vessahelpotuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä toinen hätä: tänne pimeään ja elektronisten laitteiden täyttämään halliinko mun pitäisi oma poikanen jättää. Mitenkä paloturvallista täällä on, mitenkä varasturvallista, mellakka, vallankaappaus, massamurha, lapsien hyväksikäyttäjät... Karmeat mieleen hiipivät pelot keskeytyvät kun pienempi lapseni soittaa parkkipaikalta. Hänet oli pakko jättää autoon takaovi auki, että kanat ei paistu. On se onni, että ihmisellä on kaksi lasta: ei ehdi pelätä niin paljoa sen yhden puolesta. Alan aavistaa, että ehkä suurpeheen äidit eivät oikeasti pelkääkään niiden tenaviensa puolesta yhtään. Silti tolkutan kuumeisesti konettaan kasaavalle poikaselle, että tuo on lähin hätäpoistumistie, jos jotain tulee, niin rynnit nopeasti. Et ota mitään mukaasi, etkä auta ketään. Rynnit vaan ulos. Tolkutuksen keskellä tajuan, että eihän se niin tekisi kuitenkaan. Jäisi auttamaan pienempiään tai pelastamaan kamojaan. Huokaus. On tämä vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin koliikki! Onneksi kuopus hoputtaa ja toistamiseen. Käyn ostamassa kahvilasta kaksi paninia pelaamaan jäävälle ja kahvilan pitäjä lohduttaa minua, että hänen poikansa ja 9-vuotias tyttärensäkin ovat täällä. Ekana vuonna poikansa oli nukkunut kahvilan tiskin alla ekan yön. Toisena yönä oli pyytänyt päästä isän mukaan hotelliin nukkumaan. Haluan luottaa kahvilanpitäjän vakuutteluihin, mutta olemukseni ei liene järin luottavaisen näköinen ja kahvilanpitäjä piuffaakin minulle kahvin. Kädet täristen lähden kannettoman kahvini kanssa kohti parkkipaikkaa. Jospa tämä tästä.

 

Kohti hotellia 

Pieni kuljetusboksi ja silti kaikki tunkevat samaan nurkkaan.

Kanojen reitti on suunnitelmissa muuttunut jo niin monesti, ja kokoonpano vain kahdesti, joten päädyn soittamaan kanojen ostajalle, että josko tulisit hakemaan kanaset hotellilta ja jätettäisiin me Kirkkonummen keikka heittämättä. Kuopus raaha kamat huoneeseen ja minä kerään ansaittua huomiota töröttämällä Mannerheimintiellä sijaitsevan hotellin pienellä nurmikkopläntillä kanoineni. Riittääpähän turisteilla juttua kotona, jos jääkarhut vaikka jäivätkin näkemättä. 

Lopulta alpakkatäti kurvaa oikean hotellin pihaan ja suostuu mukisematta sopimuksestamme poikkeavaan kanakokoonpanoon. Näyttipä jopa ihastuvan vaihdokki kukkoon. Nostetaan koko kuljetushäkki ostajan pakuun, koska jokin aavistus sanoo minulle, että jos nyt tässä alamme siirtää matkustaja kanasia häkistä toiseen, niin kaikki ei mene ihan niinkuin Strömssöössä. 

Kanaset lähtivät ja minä suuntaan suihkuun, vielä on kesää jäljellä ja tyttärelle luvattuun shoppailuun löytyy energiaa. Ah, ihana hotellin suihku! Tiedättekö mikä hotelleissa on parasta? Ei, ei aamupala, vaan suihku: kuumaa vettä tulee paljon, kovalla paineella ja pitkään. Paine ei laske jos naapuri pesee pyykkiä, eikä kuumavesisäiliö tyhjene ikinä. Sen mitä säästän fossiilisten polttoaineiden hiilijalanjäljessä tuhlaan suihkuun. Annan veden virrata ja pestä pois matkan huolet ja murheet. Vesi virtaakin, vaan ei viemäriin. Pari kertaa vilkuilen, että miten korkea kynnys oikein onkaan, mutta siinä vaiheessa kun lattialle riisumani vaatteet ovat jo likomärät ja kynnystä ei näy, lopetan ihana kuuman virtauksen. Hittolainen. Tämän hintaluokan pömpelissä voisi edes toinen kylppärin viemäreistä toimia! Tai siis toimiihan se toinen, mutta sinne suuntaan ei ole mitään lattiakaatoja. Alasti höyryn täyttämässä kylppärissä potkin sitten vettä kaakeli-ylämäkeen ja saan osan osumaan siihen toimivaan viemäriin. Suurin osa vedestä lötköttää lattialla. En takuulla ala luututa hotellissa! Teen sitä niin harvoin kotonakaan, että en varmana. En. Eikäpä olisi luuttuakaan. Olkoon. Tuleepahan otettua samalla jalkakylpy nilkkoja myöten. 

Kaiken tämän jälkeen tytär suostuu ihmeen iisisti siirtämään shoppailun seuraavaan päivään ja aiomme suunnata vain alakerran ravintolaan rentoutumaan. Kaivan kassia ja kysyn lopulta pakkaajalta, että mihin laitoit sen mun sinisen mekon? Tytär vetää kassista toisen sinisen mekkoni, sen joka eräällä pikaisella munankeruukipaisulla tarttui tipujen alas viritettyyn orteen ja repesi. Eikä siinä vielä kaikki. Puhtaat pyykkinarulta noukitut rintsikat ovat vielä märät. Märät rintsikat ja rikkinäinen mekko. Onkohan ravintolaan mitenkin tiukka pukukoodi? Ruokahan maistuu samalta puhtaissa ja likaisissa vaatteissa, mutta jotenkin vaan hyvää ruokaa tekisi mieli syödä hyvissä rytkyissä. Vaan eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun lopulta olen vaatettanut varteni ja saanut menun käteeni, avaan sen kalaruokien kohdalta ja ilahdun isosti: kaksi eri annosta kalaa! Harvalla listalla on. En ole syönyt lihaa yli 30 vuoteen, joten ravintoloiden toinen toistaan muistuttavat kala-annokset, mauttomista kasvismössöistä puhumattakaan, ovat jo tulleet kovin tutuiksi. Nieriää. Nam! Lempikalaani. Mutta jösses! Tunkevat annokseen viiriäisenmunia. En meinaa uskoa tätä todeksi! Ajoinko todellakin kolmisen sataa kilometriä kalliiseen hotelliin vain syödäkseni viiriäisenmunia. Epätodellinen elämäni!

Selvisin annoksen yhdestä viiriäisenmunasta kunnialla

Viittä vaille valmista

Heti aamuseitsemältä oli hinku päästä jurnuttamaan Dewaltilla, mutta koska kukkosillani on tapana nukkua kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, niin intoa piti hillitä juomalla kolmas ja neljäs kupillinen aamusumppia. Kerran tein sen virheen, että paukkasin puoli kuuden aikaan katsastamaan ekaa kertaa ulkona yönsä nukkuneita Pikkuvirkkejä. Vaikka hiivin hiljaa lintuhäkin viereen, niin toinen kukkonen kuuli hiippailuni, pomppasi ylös paniikissa ja alkoi kiekua kurkkuputki suorana unenpöpperöistä teinikukko kieuntaansa. Sille aamulle kiekumista riittikin sitten noin ilta kuuteen asti. Opin kerrasta. Teinejä ei herätetä, ei mistään syystä.

Tämä kolmas häkki oli tarkoitus tehdä jämäpuista, jotta saisin tuota rytöläjäkasaa tontin kulmalta vähän matalammaksi. Kukkosten herättyä raahasin parhaimmat puut hollille ja aloin mallailemaan. Pyrin pääsemään mahdollisimman vähillä sahauksilla, joten häkistä oli tuleva sen kokoinen mitä puuta oli sopivasti olemassa. Ekojen mallailujen jälkeen oli pakko raahata puukasa, työkalut ja sekalainen joukkio ruuveja varjon puolelle. Hiki valui jo ennen kuin ensimmäistäkään puuta oli kiinnitetty. Onneksi apujoukot ovat sen verran ammattiliittoon kallellaan olevaa porukkaa, että osaavat vaatia ja omatoimisesti toteuttaa lakisääteisiä juoma-, vessa-, ja lepotaukojaan, niin ei tule turhia lasten- tai eläinsuojelullisten aiheiden aiheuttamia keskeytyksiä minun yrittäjähenkiseen urakointiini.

Työkalut olivat hyvät. Niitit suhahtelivat kuin hornetit, ruuvivääntimessä oli virtaa enemmän kuin toivoa tohtii. Ruuvit on muuten ihan ehdottomia, jos verrataan nauloihin. Sormeen iskeminen on ihan eri luokkaa vasaralla kuin iskuporakoneella, puhumattakaan siitä kuinka helposti kiinnityksen purkaminen tapahtuu. Aikaa tuhraantui lähinnä oikeiden ruuvinkantaterien sovittamiseen, puiden mallailuun, lopputuloksen kuvitteluun ja rakennuspuiden pyörittelyyn, että mitenkä päin mikäkin sopisi fiksuinten. Kun verkkokin alkoi olla häviävää luonnonvaraa, niin homma muistutti ihan tuhatpalaisen palapelin rakentamista: palasia on paljon, mutta juurikin sopivaa ei yhtään.

Puolen päivän aherruksen aiheuttama tuskanhien ja kumihanskojen tuoksahdus toi äkkiseltään mieleen viime kesän purkutalkoot kaverin työmaalla. Kaverin, jonka lapsen synttärit alkaisivat toisella puolelle pitäjää ihan just vartin päästä. Suihkuun, juoksulounas, lapsille siistit kamppeet, itselle huikean avokaulainen mekko ja hypspomps vauhdilla autoon. Avokaulaisen mekon tarkoitus oli selvä: muiden juhlavieraiden paheksuessa näyttävää etuvarustustani kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota meikkaamattomuuteeni tai tekokukalla peitettyyn takkuiseen ja puolimärkään tukkasykkyrään. Synttärit menivät mainiosti. Huomion vei kaverin paisuva masu ja pälpättävä anoppi.

Synttäreiltä kurvattiin rautakauppaan ostamaan lisää pienisilmäistä verkkoa. Rautakaupassa asusteeni saikin sitten jo asiaankuuluvaa huomiota. Kyllä se vaan lämmittää vanhenevan naisen mieltä kun nuorten miesten päät kääntyy. Ei ole maailmassa montaa ongelmaa joihin ei löytyisi apua täytekakkukahveista tai rautakaupasta. Rakentaminen jatkui ja verkkoa riitti. Aloin päästä hyvään vauhtiin ja kuten elämässä yleensä juuri kun suunnitelmat sujuvat ja sävelet ovat selvät, iskee rakkaus. Niin kävi nytkin. Tosin rakkaus oli iskenyt vyön alle. Pihaan porhaltaa mieheni kaveri, sattumoisin kymmenisen vuotta rakennusfirmaa pyörittänyt kaveri. Vaimo heitti miehen pihalle kevään korvalla ja mies on ollut kesäiltaisin vakionäky meidän ruokapöydässä, takaterassilla, saunassa ja olohuoneen matolla. Eipä siinä. Mukava mies. Yöpaikkaakin olen tarjonnut sohvaltamme, mutta koska kyseisen rakennusurakoitsijamiehen ja sohvamme pituusero on noin puolisen metriä, niin miehellä on sentään joku tolkku pysynyt päässä ja yöpynyt ties missä.

Rakennusköriläs katsahti ohikulkiessaan rakennusprojektiani ja totesi jotain jota en osannut tulkita. Varmasti parempi niin, meidän molempien kannalta. Köriläs käppäili takaterassillemme ja hetken päästä kanaset viipottivat perässä ja siitä vielä pienen hetken päästä ilmoille leijaili grillaantuvan makkaran haju. Vietävän hyvä hajuaisti noilla kanankoipilaisilla. Tiedä sitten kumman haistoivat ensin: körilään vai makkaran. Molempi parempi, lienevät ehdollistuneet molempiin hajuihin ja tietävät hajujen merkitsevän grillattua makkaraa. Vielä muutama hetki eteenpäin niin miehenikin saapui kotiin ja liittyi takaterassi kotkottajiin.

Oma mies kävi sitten muutaman kerran makkarakaljoittelun välissä kysymässä, että tarviitko apua tai voitko viedä nuo kanat pois terassilta. Kumpaankin oli vastaukseni yksiselitteinen ei. Illan hämärtyessä miestä alkoi ihan selvästi ärsyttää tai kadehdituttaa minun vatupassiton projektini tai hyvä mieleni. Tulikin siihen sitten tikkuasioidensa kanssa: "Miten ne vaijerit piti laittaa?" Olin ihan H-Moilasena, että nykkö se laittais ne tukivaijerit marjapuskille, joita olen tasasen tappavaan pari kertaa vuodessa tahtiin pyytänyt viimeisen 6 vuoden ajan. Tukipuutkin hakkasin valmiiksi jo 2 kesää sitten. Tilanne oli niin 'nyt tai ei koskaan', että en voinut muuta kuin lompsia toiselle puolelle tonttia osoittelemaan, viuhtomaan ja lopulta osallistumaan vaijerien vetoon. Kelpo parin tunnin keskeytys. Sillä aikaa Köriläs istui takaterassilla ja kirjoitteli laskuja asiakkailleen mieheni tietokoneella. Älkää ymmärtäkö väärin, Köriläs on kyllä tehnyt tontillamme ja talossamme paljon kaikkea hyödyllistä ja hyvää jälkeä, mutta joskus vaan on elämässä tilanteita kun on parempi istua kanat tuolin alla.

Ilta alkoi kääntyä yöksi, lapset olivat jo nukkumassa ja tajusin, että tämän häkin harjakaisia ei juhlita tämän(kään) vuorokauden puolella. Luovutin siis pelin nukkumatille ja pinosin työkalut sievästi odottamaan seuraavaa kukonlaulua.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - muistikuvia ja aikeita häkkirakennusprojekteista

  Pakko on paras motivaattori

Minivirkit alkavat olla jo sen kokoisia, että niiden pitäminen kasvatushäkissä lähentelee pahamaineisimpia häkkikanala oloja. Olkoonkin, että tätä jengiä ei pakoteta munimaan, vielä. Tarkoitus on rakentaa minivirkeille uusi ulkohäkki. Höyhenpukukin alkaa kaksi ja puoliviikkoisilla olla sellainen, että jos lämpimät kelit jatkuvat, niin pärjäävät mainiosti ulkona. Koska luottamus Suomen kesään ei kuitenkaan ole korkealla, niin ainahan voin vetää jatkoroikalla lämpölamppua ulkohäkkiin, ja odottaa Elenialta paksulle pahville painettua kiiltävää joulukorttia kiitoksena kuluneesta vuodesta.

Maalattua puutavaraa on tontinkulmilla säilötty jo useampi vuosi ja keväällä kanojen ulko-aitausta varten hamstrattua halpaa verkkoakin vielä jäljellä rulla tai pari, niin sunnitelmien lisäksi puuttuukin enää vain käypäset työkalut. Ensimmäistä viiriäishäkin rakennusta varten oli hyvät suunnitelmat ja heikot työkalut. Lopputulos oli nätistikin sanottuna pelottava. Häkkiviiriäisillä meni kuukauden päivät ennen kuin asumuskauhu hellitti. Eli noin kolme viikkoa pidempään kuin mitä häkin luukulla meni aikaa luovuttaa saranoistaan ja verkostaan. Todellinen viikon luukku. Sittemmin luukun virkaa on toimittanut vanha, paksu eteisen matto, jonka päällä kanat ovat alkaneet nukkua. Matto onkin saranoitua luukkua paljon parempi (nukkumapaikka), koska varjostaa häkkiä, estää unenpöpperöisten kikkareiden tippumisen alempiarvoisten niskaan, eikä revi hoitotoimenpiteiden aikana ranteita verille niinkuin saranoidusta luukusta irtoileva metalliverkko. Note to myself: muista ottaa jäykkäkouristusrokotus.

Ensimmäisestä häkkirakennusprojektistani viisastuneena käytin seuraavaan häkkyräiseen puolivalmisteita. Puolivalmisteet ovat jokaisen perheenäidin arjen pelastus, niin kuin takuuvarma Raid: toimii keittiössä ja puutarhassa. Sekatavarakaupasta keväänhuumassa hommattu "kanala" osoittautui kanojen nukkekodiksi: lapsena leikitään nätisti, teiniangstissa rymistellään nukkekoti rikki tai hylätään nurkkaan. Kanaseni valitsivat molemmat vaihtoehdot, ja juuri tuossa järjestyksessä. Nukkekodista jäi kuitenkin osa jäljelle ja ajattelin, että siitä saa tuunattua Pikkuvirkeille asumuksen.

Pohjana molemmissa häkeissä käytin lastulevyn palasta, jossa jostain syystä luki: "Karin älä vie". Koska Kari on muuttanut näiltä seuduilta pois jo 4 vuotta sitten ja palanen on ollut meidän ulkovarastossa yli kymmenen vuotta sitten, niin epäilin, että rikos on vanhentunut. Varsinkin kun rikollisena lienee toiminut talomme edellinen omistaja. Toisaalta Karin muistaen en yhtään ihmettelisi vaikka olisi avioeronsa tiimellyksessä käynyt lastulevyn piilottamassa meidän varastoon. Niin tai näin, mutta jos Kari joskus tulee levyä takaisin karhuamaan, niin saa mukana levyyn niitatun messumattopalasen ja muutaman sentin kuorrutuksen sitä ihteään. Tiesittekö muuten miten kallista on messuilla käytössä oleva kokolattiamatto? Sitä saa messuilija tilata ihan minkä värisenä tahansa ja poks, parin päivän messujen jälkeen se revitään pois ja roskiin. Huoh. Toivottavasti pääsen pian taas messutytöksi, alkaa olla edelliset messumattohamstraukset lopuillaan.

No niin, takaisin häkkitutoriaaliin: Levy. Levyyn niitattu matto. Puita tai puurimoja. Puut kiinni levyyn nauloilla tai jos akkuvääntimen akku on ladattu, niin ruuveilla. Mittaa rimat ennen kiinnitystä. Mittaa uudestaan. Varmista vielä mittaustulos. Niitta rimoihin verkkoa. (Verkkokin kannattaa mitata, mutta se ei ole niin oleellista, koska rimat on jo mitattu niin huolellisesti.) Voilaa! Hyvin yksinkertaista ja tyylikästä. Helppoakin, mikäli niittari suostuisi toimimaan. Ei ole nimittäin yhtään helppoa kekkuloida pienehkön häkin sisällä, yrittää pitää verkkoa kiinni häkin ulkopuolella rimassa, saatikka oikeassa kohdassa, antaa lapsityövoimalle kannustavia ohjeita ja hakata vasaralla niittejä kiinni. Samaan aikaan. Hikiset kumihanskat käsissä. Huh, alkaa tuskanhiki nousta jo muistellessa. Kolmas kerta kuitenkin toden sanoo. Tällä kertaa en suunnittele, panostan kunnollisiin työkaluihin ja teen pitkästä tavarasta. Tai ainakin niin pitkästä, että häkki on rakentajan kokoinen (helpottaa mittaamista kun ei mitta koko ajan omatoimisesti hävittäydy).

Näillä aikeilla siis lampsin kohti työmaatani, johon avioliiton suomin oikeuksin oli ilmestynyt käheännäköinen ilmakompura ja valtavan kokoinen akkuporaruuviväänninkonesalkku. Työkaluja ihastellessani pihaan kurvaa kaveri neljän alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Tulivat maalle nauttimaan maalaistuoksusta ja pelkäämään kanoja. Sujuuhan se rakennusrojektilaisen kesäpäivä jätskiä syöden suloinen vauva sylissä. Vauva, jonka voi työntää heti takaisin äidilleen kun kitinä alkaa, tai kun käsi puutuu tai kun haluaa juoda kahvinsa rauhassa. Joten viiriäiset kituvat vielä yhden yön pikkuhäkki oloissaan ja rojekti siirtyy seuraavaan kesäpäivään. 

Kesähän on siitä hyvää rakennusaikaa, että energiaa säästyy kummasti kun ensin ei tarvitse lapioida tarvittavia tavaroita esiin lumen alta.