Voiko samassa parvessa olla monta kukkoa?

 

Voiko samassa parvessa olla useampi kukko?

Eilen juttelin aloittavan kanailijan kanssa, joka oli vakaassa uskossa, että kukot alkavat heti tapella. Uskomuksessa on perää, mutta se ei ole koko totuus.

Haluat ehkä lukaista ensin tämän artikkelin Kukon tehtävistä parvessa, jonka olen kirjoittanut. Palaa sitten lukemaan tämä, koska parven käyttäytymisen tietäminen ja ymmärtäminen on tärkeää, oli kukkoja yksi tai yksitoista.

Sitä pienet perässä mitä isot edellä

Meillä Siltajoella kääpiökochien ja silkkien parvissa on ollut jo sukupolvien ajan monta kukkoa. Ovat kasvaneet munasta asti rinnakkain ja vanhemmat kukot opettavat nuorempia. Toisinaan opettaminen saattaa olla nuoren himokkaan jantterin poistamista vastentahtoisen kanan polkemisesta, mutta useimmiten opettaminen on isällisen hellää ja esimerkillä luotsaamista.

Emon vieroitettua poikasensa pienet kukkopojat hakeutuvatkin nopeasti pääkukkojen seuraan. Olemalla lähellä pääkukkoa pikkuiset koittavat tehdä itsestään tärkeän, jotta pääkukko heidät hyväksyisi ja saisivat kakkoskukon tehtäviä.

En mene varmuudella vannomaan annetaanko nämä kakkoskukon toimet pienille vai ottavatko ne omatoimisesti hommia hoidettavakseen, mutta koska parvessa todella on muutakin tehtävää kuin suvun jatkaminen, niin mitä isompi parvi, niin sitä enemmän tehtäviä ja ”omia kanasia” jokaiselle kiekukaulalle riittää.

Tiesitkö muuten miksi kukko kiekuu?

Kiekuminen on kukoilla reviirin merkkaamista. Kiekumisellaan kukko kuuluttaa, että tämä alue on hänen kotinsa ja hänen parvensa. Kiekumalla kukko houkuttelee paikalle mahdollisia lähellä asustavia kanoja ja ilmoittaa kilpailijoille, että sopii pysyä poissa. Kiekumisesta on myös ehdotonta etua. Jos joku parven haahuilija on joutunut liian kauaksi kotikolostaan, niin kiekumalla kukko johdattaa eksyneen lampaan takaisin siipiensä suojaan.

Yleensä siksi ne nuoremmat kukot eivät juurikaan kieu, koska se pääkukko pitää huolta reviiristä. 

Eilen kun valitsimme tälle uudelle kanailijalle Maranskukko Porarin parvesta kanoja, niin Poris tuli ihan oven ja kanojen väliin, varmistamaan, että tämä oranssiin mekkoon pukeutunut vierailija ei vikittele hänen kanojaan. Kanat toki koittivat käydä katsomassa, että olisiko vierailijalla jotain herkkuja, heti kun minun kädet oli todettu tyhjiksi. Aina kun kana koitti mennä vierailijan luo, Porari asteli väliin ja ohjasi kanan pois vierailijan luota. Vaan mitä tekee parven kakkoskukko, toistaiseksi vielä Pikkukukon nimellä kulkeva jo hyvinkin iso ja komea nuori mies. Kiekuu täyttä häkää tarhan puoli tienoilla. Porari ei kiekaissut kertaakaan.

Iltasella jäin tätä ihan miettimään, että onko Poris tulossa vanhaksi, niin vanhaksi, että tekee kuolemaa. Mikään muu käytöksessä ei siihen viitannut, mutta yleensä kukko lopettaa kiekumisen vanhana tai sairaana. Tämän aamun olenkin tässä avoimen ikkunan ääressä hörötellyt korviani, että ketkä kaikki ulkotarhoissa elelevistä kiekuvat. Kuulen Marans Hurri Hurjantain matalan möreän ja lyhykäisen kieunnan, ankkalan avoimesta ikkunasta kuuluu vappupillimäisiä kääpiökochien vihellyksiä. Uusin Marans kukkomme, syntymäkodissaan Herra Kukkoseksi nimetty kiekuu pitkiä matalana alkavia ja korkeammiksi nousevia kajautuksia. Poriksen pikkukukko vetää väliin omiaan, nyt jo ihan mainioiksi muuttuneita kiekumisia. Aloittavan kiekujan harjoituksethan ovat aina aika hilpeitä: äänennmurroksen kanssa selviytymistä ja sävelasteikon tapailua.

Muistan kun ensimmäinen kukkomme alhonkannan Rokki päästi ensimmäisen kukkomaisen äännähdyksensä, niin säikähti itsekin ääntään ja painui kaula korkealla kujautettua ääntä pakoon matalaksi kyykkyyn ja kurkki silmäkulmainsa alta ylöspäin, että mikä karmea meininki siellä yläilmoissa metelöi. Kyllä siinä oli vaikeaa pidätellä nauruaan ja vakuutella Rokille, että kyllä se ääni siitä vielä hyväksy muuttuu.

Sittemmin parveen jäi Rokin veli Junnu Gamer, koska Rokkikukko, noh, nomen est omen, Rokkilainen ei ollut ihan niin tyyni ja tasainen kaiffari kuin kanojen, tipujen ja nuorten kanailijoiden kaitsemiseen olisi saanut olla. Sen sijaan Gamer, eli Gempsu oli mitä mainioin kukko. Poikamme lellikki, joka kiersi monen monituisten vierailijoiden sylissä, hoiti kanaset ja tipuset ja opetti tämän Tirehtöörin rakastamaan parven kukkoa. Luulen, että juurikin Gempsutilla ja silloisen silkkiparvemme pääkukolla Hyrrärillä oli tärkein vaikutus siihen, että aloin kiinnostua kukoista ja parvidynamiikasta, ja että kukoista tuli minun tärkeitä työtovereita, eikä vain parven pakollisia siitossonneja, joita vaihdetaan kuin hattuja.

Mutta takaisin Porikseen, kyllä se sieltä sitten lopulta kiekui tänäkin aamuna. Mikä lie ollut hiljainen hetki vierailijan käydessä.

Mikä kaikki vaikuttaa kukkojen yhteiselon sujuvuuteen?

Se, että sopiiko parveen useampi kukko riippuu monesta eri tekijästä.

Rotu ja sukulinja on yksi millä on merkitystä. Jotkut rodut ja sukulinjat ovat vähemmän toisia uroksia sietäviä kuin toiset, ja tämä asia ei muutu hetkessä, eikä varsinkaan pakottamalla ko yksilöitä käytöstään muuttamaan. Jos isä on häätänyt poikaansa pois, niin todennäköisesti tämä poikakin aikanaan tulee häätämään omaa jälkikasvuaan.

Myös parven kokonaiskoolla ja asuintilan koolla on merkitystä. Mitä enemmän tilaa ja kanoja, niin sitä todennäköisemmin yhteiselo sujuu, mutta aina ei kanojen määräkään määrää sitä, että tulevatko pojat toimeen keskenään. Me muutamat kasvattajat, jotka kasvatamme kukkoja myös ruuaksi, pidämme kesän pelkkiä kukkoparvia. Kun pojat erotellaan kukkoparveen hyvissä ajoin ennen sukukypsyyttä ja pidetään tarpeeksi etäällä kanoista, niin pojat pääsääntöisesti tulevat hyvin toimeen keskenään. Tämä toki varmistetaan riittävän isolla tilalla, useammalla ruokinta- ja juottopaikalla sekä kasvatuksen kustannusten takia mieluiten laiduntarhalla. Laiduntarhassa linnut pääsevät syömään ruohoa ja kaivamaan maasta öttiäisiä: varsinaista tuoreruokaa siis.

Rodun lisäksi tottumuksella on iso merkitys, kun kukkopoika on tipusta asti kasvanut parvessa, jossa on useampia (eri-ikäisiä) kukkoja, oppii se, että näin voi elää, eikä koe niin olennaista tarvetta oman reviirin tai omien kanojen puolustamiselle. Toki kaikki kukot puolustavat kanojaan ja reviiriään muiden parvien kukoilta. Näin meilläkin. Kääpiökochit tulevat toimeen keskenään, mutta annas kun Marans kukko käppäilee lähelle heidän tarhaa, niin kyllä siinä on yksi ja kaksi arvoasteikon korkeinta kukkoa ovella kaulaa puistelemassa, muiden kukkojen ohjatessa nuorikot ja kanat pois vieraan lähestyjän näkyviltä.

Myös pihassa on reviirit jaettu, ja eri puolilla pihaa olevien tarhojen saman aikaiset ulkoilut onnistuvat, koska kukot eivät mene, eivätkä vie kanojaan toisen puolelle pihaa. 

Mitä jos yhteiselo ei onnistu?

Luonnollisestikin luontokappaleet ovat yksilöitä ja joskus oletusten ja kokemusten mukainen elo ei suju, vaan syntyy joku kukko, joka joko haastaa muita, riuhtoo kanoja tai käy jopa ihmisen kintuille. Tällaiset saavat meillä vain muutaman mahdollisuuden. Ensiksi koetan miettiä, että oliko ko tilanteessa jotain poikkeavaa, jonka kukko todella koki uhkaavaksi ja käyttäytyi siksi näin. Esimerkiksi hulmuava helma tai liian nopeat ja totutusta poikkeavat ihmisen liikkeet voivat vaikuttaa kukosta epäilyttäviltä. Joskus tipuhäkin siivous, emon kaakatus ja tipujen kailotus saa kukon puuttumaan asiaan ja saan terävän silmästä silmään tuijotuksen: "Nyt lopetat sen pienten kiusaamisen!"

Mikäli päällekäynti tilanne toistuu, eikä sille löydy mitään ”selittävää” ja lieventävää asianhaaraa, niin aggressiiviset kukot lähtevät meiltä nopeasti pois. Padassa on aina tilaa ja viiniviitta lepyttää ärhäkkäimmänkin. Toimin näin ensisijaisesti siksi, että en halua kasvattaa ja laittaa eteenpäin aggressiivisiä eläinlinjoja, mutta myös siksi, että ei sen eläimen elo ole hyvää, jos se joutuu pelkäämään ja puolustautumaan hoitajaltaan tai parvitovereiltaan.

Summasummarum: tulevatko kukot keskenään toimeen. Kyllä ja ei. Aika ehdottoman ei on aikuisten toisilleen vieraiden kukkojen sovittaminen samaan parveen. 

Olen joskus siinäkin onnistunut, mutta silloin kaikki menivät uutena isoon tarhaan ja kummallakaan ei ollut entuudestaan tuttuja kanoja. Mutta olen myös epäonnistunut, ja koska kahden aikuisen taistelevan kukon väliin meno on aika hurjaa, ja väliin PITÄÄ mennä, eläinten ei saa antaa hakata toisiaan hengiltä tai vammauttaa, niin olen nähnyt paremmaksi kasvattaa poijjaat tipusista asti yhdessä, jos heidät samaan parveen haluan. 

Syitä miksi haluan parveen useamman kukon on mm: en raaski luopua hyvistä rodunomaisista yksilöistä, haluan varmistaa laajan geenipoolin ja hyvin hedelmöittyneet munat ja isohkoissa parvissani on puuhaa useammalle kukolle. Lisäksi se tilanne kun parven pääkukko kuolee ja tilalle ei olekaan ketään vastuunkantajaa on koko parvelle aikamoinen suru. Meillä maatiaiset lopettivat jopa muninnan ja olivat silminnähden apeita ja nuupottavia kun Gempsusta aika jätti. 

Eli eläimen ja parven hyvinvointi on oltava aina ensisijainen kun päätöksiä parveen lisäyksestä tai poistosta tehdään. Tähän auttaa parvidynamiikan, eläinten luontaisen käytöksen, rodun ja yksilöiden tuntemus.

Mikäli kaipaat parveesi uutta kukkoa, jonka rotu, sukulinja, käyttäytyminen ja olemus on kasvattajan tiedossa, niin laita viestiä ja katsotaan kasvaako se just sun oma kukkonen meillä: marianne@siltajoensirkus.fi

Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi

 

ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  

noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  

Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa.

Luonne

Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen

Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 

Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde

Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä. 

Lähteet

Omien kokemusten lisäksi tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/

Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen 
Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Kukkoiluja - kukon aggressiivinen käytös

Kiltti ja kaunis kukko nokkaisi pikkutyttöä. Sitten kukko kävi tytön äidin päälle. Harjanvarsi turvanaan ihmiset poistuivat kanalastaan. Mikä ihme ihanaan ja ennen sylissäkin viihtyvään kukkoon oli iskenyt?

Kana on parvieläin ja kukon tehtävä parvessa on suojella, palvella ja siittää. Mitä paremmin kukko saa kanasiaan suojeltua sitä paremmin se saa levitettyä geenejään eteenpäin, eli hoidettua biologista tehtäväänsä täyttää maat ja mannut pikkutipuilla. 

Miksi kukko on äkäinen?

 

Kukon agressiivisuuteen vaikuttavat pääasiassa hormoonit. Teini-ikäisestä aikuiseksi hurahtavan kukon kehossa tulee testosteronimyrsky, aivan kuin aikuistuvan pojankin kehossa. Hormoonimyrskynsä kourissa kukosta voi tulla aggressiivinen, vaikka se olisi kasvatettu, käsitelty, silitelty ja sylitelty täydellisen rakastavasti ja kannustavasti aivan untuvikosta asti. Ihmisen käytöksen vaikutus kukon aggressiivisuuteen on hyvin vähäinen. Toki kiusattuna mikä tahansa eläin hyökkää tai pakenee, mutta käsittelen tässä nyt normaalin, hyväkäytöksisen kanalijan kukkoja, en eläinrääkättyjä rukkaraukkoja.

Rodulla on kukon käytökseen jonkin verran merkitystä. Kukkoja on jo antiikin Rooman ajoista asti kasvatettu taistelukäyttöön. Vuosituhantinen valinnalla jalostus on suosinut kookkaita, kiihkeitä ja päällekäyviä kukkoja ihmisen sirkushuveiksi. Vasta viimeisen parin sadan vuoden ajan huvit ovat vaihtuneet kotikanaloiden sylilemmikkimäisyyksiin. Luonnolla onkin kiinniottamista ihmisen mielenoikuissa. Malaya, shamo ja intialainen taistelukana ovat rotuja, joita vieläkin jossain päin maailmaa kasvatetaan taistelukukoiksi. Suomessa näitä rotuja ei juurikaan esiinny tai esiintyy vain muutamia yksilöitä rotuharrastajilla. 

Kaikissa roduissa voi olla aggressiivisia kukkoja ja kaikissa roduissa voi olla myös pehmolelumaisia lauhkeita kukkoja. Minulle on osunut jopa silkkikanan rodusta aggressiivinen kukko, vaikka ko rotua pidetään erittäin lauhkeana ja kilttinä rotuna. Se, että kyseisen kukon veli toisessa kanalassa, toisessa parvessa ja toisen vähintään yhtä lempeän hoitajan hoivissa alkoi myös aggressiiviseksi, kertoo, että ko sukulinjassa on periytyvää aggressiivisuutta. Niimpä Keski-Suomessa ko linjan kasvatus katkaistiin.

Minun vankka mielipiteeni on, että aidosti ihmisen päälle käyvän aggressiivisen kukon ei pitäisi antaa lisääntyä. Kasvatukseen ja jalostukseen valittavien eläinten valinnassa tulisi ottaa huomioon myös luonne, pelkkä ulkomuoto, munankuoren väri tai erikoinen sulkapuku eivät saisi olla määrääviä tekijöitä. Pienissä eläimissä tunnutaan kestävän aivan liikaa häiriökäyttäytymistä, mutta mietipä, että sinulla olisi vaikka dobermanni, jonka kanssa joutuisit elämään harjanvarsi turvanasi. Asia on ihan sama aggressiivisen kukon kanssa, jopa aggressiivinen viiriäinen on minulle nou, nou! Vaikka eläin toteuttaa vain luonnollista viettiään, niin minä kasvattajana haluan suosia luonnetta (ja sen mahdollista periytyvyyttä), niin että ihmisen ja eläimen yhteiselo sujuu  sävyisästi. 

Tilanne oli vielä satavuotta sitten toinen: kanaset elelivät isoilla avoimilla maatilojen pihoilla ja kukon kuuluikin puolustaa kanasiaan maasta ja ilmasta käsin paistien kimppuun mieliviltä pedoilta. Nykyään valtaosa kanailijoista itse hoitaa puolustuksen: asumalla taajamissa, verkottamalla tarhojaan, hommaamalla vahtikoiria, rotanloukkuja ja muita suoja- ja varotoimia. 

Minun mielestä ihmisen hoivissa elävän kukon tuleekin ymmärtää, että ihminen merkitsee suojaa, turvaa ja ruokaa. Ruokkivaa kättä kohti ei hyökätä eikä puolustauduta. Ei ole myöskään kukolle hyvää elämää, sellainen jossa se näkee vaaroja sielläkin missä niitä ei ole. Jatkuva varuillaan olo ja hyökkäysvalmius stressaa myös kukkoa itseään ja vaikuttaa parven dynamiikkaan.

Mitä kanailija sitten voi tehdä saadakseen sävyisän kukon?

 

Kukon käsittelyllä on jonkinlainen merkitys käytökseen, vaikka käsittelyllä ei voidakaan poistaa hormoonien aiheuttamaa riehaantumista. Kukon hankinnassa tulisi kysellä kukon sukujuurista, isän käytöksestä ja rodun ominaispiirteistä. Vastuullinen kukonmyyjä kyllä tietää ja kertoo, tai edes kertoo, jollei tiedä. Koska kukkoja on aina tyrkyllä enemmän kuin ottajia, on ottajalla oikeasti runsaudenpulaa valintaa tehdessään. Kysyminen kannattaa, yön yli nukkuminenkaan ei kukkokauppoja kaada, ja jos kaataa, niin varmasti saa sitten kaatuakin! Aikuinen kukko yleensä on jo teini-iän hormooniheilahtelunsa ohittanut ja käytös on tiedossa. Teini-ikään kukot tulevat rodusta riippuen noin 4-5kk iässä, ja vuoden ikään mennessä käytöksen voi olettaa jo vakiintuneen sellaiseksi kuin kyseisen tunkion valtiaan voi olettaa olevankin. Joillain kukoilla tipujen kuoriutuminen voi laukaista ylilyövän suojeluvietin.

On mahdollista, että aggressiivisesta kukosta saa aggressiivisuuden karsittua ns syliterapialla, johdonmukaisella käytöksellä ja pitkäjänteisyydellä. Mahdollista! Tämä kuitenkaan ei takaa, etteikö sylittelijän hyväksyvä kukko voisi kokea muita ihmisiä uhkaksi, vaikkapa niitä pieniä metrin mittaisia ihmisiksi olemistaan vasta harjoittelevia. Minä en kovin kauaa syliterapiaa harjoita, jos hormoonihuurut eivät kuukaudessa parissa tasoitu tai päällekäynti on avointa, saatikka toistuvaa, niin syliterapia vaihtuu kirvesterapiaan. Se on ainut mikä auttaa. Kaikenlainen kukon kurittaminen, lyöminen, potkiminen, roikottaminen tai muu "johtajuuden" kovakourainen osoittaminen on paitsi tehotonta niin ennenkaikkea eläimen rääkkäystä ja laissakin kiellettyä! Kovakouraisuus vain vahvistaa kukon käsitystä, että ihminen on uhka, ja viestittää samalla muulle parvelle: että hätä tässä onkin, kun puolustaja (=kukko) on petomaisesti kurittavan hyökkääjän (=ihminen) kynsissä.

Maatiaiskukkomme Gamer otti teininä päiväunia teinipoikamme sylissä, aikuisenakin viihtyy sylissä tai näköalapaikalla.

Herra ja hidalgo

Minä toimin minun kanaparvissani pääkukkona. Se tarkoittaa sitä, että kukkojen, kaikkien niiden seitsemän viiva seitsemäntoista, tulee olla nokkimajärjestyksessä minun alapuolella. Yhdenkään helttaa en ole nokallani repinyt verille vaan osoitan nokkimajärjestyksen muulla käytökselläni lempeästi ja päättäväisesti. Kanalatakkini on kirkuvan punainen, juuri sellainen joulunpunainen, joka tarinoiden mukaan saa kukon hulluksi. Ei saa hulluksi. Punainen väri merkitsee kukoille viriiliyttä ja vahvuutta, pääkukolla on kirkkaimman punainen harja ja heltta. Lisäksi käytän talvella punaista pipoa. Vieraita sen sijaan en lintujeni lähelle kutsu punaisissa kamppeissa.

Kun kuljen pihalla tai kanalassa, niin edellytän, että kukot väistävät minua, en minä niitä. Tämän kukot tekevätkin ja minä annan niille siihen mahdollisuuden, niitä nolaamatta tai kumpparilla tönimättä. Odotan paikallani tai saatan sanoakin, että "Väistätkös Gempsu vähän, että mahdun tulemaan" tai "Tulehan nyt Martti sieltä omalle puolellesi". Ihmeen upeasti kukot kunnioittavat myös toistensa reviirejä, eli tarhoja ja kanalan osastoja.

Ruokaa jakaessa kukkojen happamuuden huomaa selviten. Kukkoa ärsyttää kun kaikki kanat helmat hulmuten syöksyvät herkkuämpärilleni jättäen rankkaa matojen etsimisduunia painaneen kukon ihan unholaan. Yritänkin aina kauhoa ruokaa pariin kuppiin: yksi sinne  missä haluan parven heikkoa buustata ja toinen kukolle sinne missä nyreänä seisoo, jotta saa itse "löytää" herkkukupin ja kutsua kanasensa syömään. Kädestäkin tarjoilen herkkuja ja silloin koitan muistaa opettaa "Tänne, tänne, tänne" -kutsua, jotta tarvittaessa saisin parven houkuteltua käden luokse muulloinkin.

Saahan tämä kukkoiluni välillä myös tragikoomisia piirteitä kun joku uusi kana tai nuorikko ihastuu minuun ikihyviksi ja tulee eteeni pyrstö pystyssä ehdottelemaan kahden keskisiä treffejä. Koitan olla järkyttymättä ehdotteluista ja tuntea vain tyytyväisyyttä, että minua pidetään hyvänä kukkona: olen onnistunut tarjoilemaan parhaan suojan, ruuan ja turvan.

 

Kuvauksissa sattunutta: 

Kesällä 2016 ammattivalokuvaaja kävi ottamassa eläimistämme kuvia. Sylilössykkä Gamer oli kuvattavana vieraan pienen pojan sylissä, pikkupoikaa kovasti jännitti kuvattavana oleminen ja jännitys tarttui myös Gempsuttikukkoon. Kukko-ukko kuitenkin istua nakotti  sylissä kuuliaisesti, koska on tottunut siihen, että kun meillä käy vieraita kiertää Gempsu siliteltävänä ja syliteltävänä kärsivällisesti. 

Pikkuisen ote oli sellainen, että iso kukko meinasi vähän väliä valua sylistä alas, mutta yhtään ei rimpuillut. Välillä vaan katsoi minua tai poikaani, että vieläkö tässä näytellään. Kun otokset oli saatu räpsittyä, niin Gempsu meni tutun olkapäälle. Tutussa paikassa jännitys hälveni ja ylhäältä näki hyvin, että eihän tuossa kameran kanssa pyörivässä hepussakaan mitään jännitettävää ole, ja niin Gempsutti rentoutui...

 

Tämän erittäin mainion kuvaajan muihin otoksiin ja palveluihin pääset tutustumaan osoitteessa: http://www.mikapulkkinen.net/
Suosittelen Mikaa lämpimästi, niin kuvauksissa työskentelyn kuin lopputulostenkin perusteella! 

Aiheesta muualla:

Tarvitsevatko kanat kukkoa?
Vallanvaihto kanalassa - kokemuksia kukon muuttuneesta käytöksestä

Oliko artikkelistä hyötyä?

Haluaisitko saada joka kuukausi vuodenajanmukaisia ohjeita ja vinkkejä kanojen hoitoon? 

Siltajoen Sirkuksen Kanakirje on aloittelevalle kanaharrastajalle tarkoitettu sähköposti, joka ilmestyy kerran kuukaudessa ja auttaa tämän mukavan harrastuksen parissa kaakattavia kavereita, niin siivettömiä kuin siivellisiä. 

Tilaa maksuton Kanakirje tästä