Talviulkoilijat - erään aamun tarina Siltajoella

Tämä on kertomus erään aamun aloituksesta, juttu sisältää enemmän tarinaa ja vähemmän asiaa. Tosin montaakin tärkeää kanan käytöstä tai turvallisuutta sivuavaa aihetta matkalla kolhaistaan ja linkit asiateksteihin onkin koottu jutun loppuun. 

Eilen oli Siltajoella semmoinen +3 astetta lämmintä ja vesikeli. Kanala, jossa kestopehku pöhisee oli kuuma ja kusenhajuinen jo heti aamutuimaan. Availin ikkunoita ja luukkuja ja jätin ovenkin horottamaan auki, jotta eivät ihan paistu ja tukehdu kun ruokin koko seurakunnan ja palaan sitten lapioimaan osan käyvästä pehkusta pois.

Kestopehku on mainio ja lähes ilmainen lämmitysmuoto, mutta vaatii käyttäjältään vähän ylimääräistä duunia, varsinkin jos talvet ovat tätä mitä ovat, eli lämmöt vaihtelevat eessun taassun. Siltajoella kestopehku on ollut lämmitysmuotona joka talvi, ihan jo siksikin, että asumme haja-asutusalueella, jossa mahdollisten myrskyjen aiheuttamat sähkökatkokset voivat kestää vuorokausia. Toisekseen kestopehku lämmittää puutarhurin mieltä, kun sen saa käytön jälkeen lähes suoraan pihan voimanlähteeksi.

Kääpiökochit tietysti näkivät avoimessa ovessa mahdollisuutensa ja painoivat ulos sulkajalat vipattaen. Ulkona kun nuoskalumen seasta törröttää vielä näin joulukuussakin muutamia ruohonkorsia. Nopeasti alkoivat korret kadota kohti kaakatusvälinettä.

Minä en ihan riemurinnoin suhtautunut käppänien ulos pelmahdukseen, sillä kääpiörotuisten kanojen lyhyet sulkajalat tarkoittavat sitä, että nämä tappijalat kastuvat masuaan myöten. Kauaa en niiden antanutkaan nokkia vaan usutin takaisin sisälle kuiville puruille luvaten iltapalaksi salaattia. 

 

Toisinaan olen ihan pyyhkeellä kuivaillut sulkajalkoja, koska kostealla iholla viihtyy bakteereiden lisäksi kalkkijalkapunkki. Kalkkijalkapunkin ehkäisyssä kuivuus, puhtaus ja terve iho ovat avain asemassa. Kosteus kuivattaa niin ihmisen kuin kanan ihoa ja kuivan, suomut kohollaan olevan ihon alle pääsee punkki tai bakteeri paremmin pujahtamaan. Muita kalkkijalan ehkäisy ja hoitokeinoja voit lukea tästä artikkelista: Kalkkijalkapunkki, hoito ja ehkäisy

Usein kysytään, että miten kylmässä kanat voivat ulkoilla. Tähän on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, koska kylmyyteen vaikuttaa niin tuuli kuin kosteus, kanojen ikä, koko ja rotu, sisätilojen lämpötila ja jopa ruokinta. Monta piippua ja monta vaikutinta.

Kylmää kestävät rotuni: Marans ja Araucana

Kanilassa, jossa Maransit, Araucanat ja Maraut talvehtivat ei ollut hajukasta, mutta lämmintä ja kosteaa, sieltäkin siis ovi auki. Marans ja Araucana ovat rotuja, jotka munivat värikäskuorisia munia, Marans suklaanruskeita ja Araucana sinivihreitä. 

Marans on isokokoinen ja vanha rotu, alun perin vähän niin kuin ranskalainen maatiainen: ajan saatossa luonnonkarsinnalla vahvaksi jalostunut rotu, monen eri rodun kombinaatio, kylmänkestävä ja paksulla höyhenpeitteellä varustettu. Araucana on keskisuuri rotu ja myös erittäin vanha ja kylmänkestävä rotu.

Marau on minun oma (suuruudenhullu) projektini, jossa koitan luoda kylmänkestävää, tervettä, rauhallista ja suht nopeakasvuista ”rotua”, joka munii oliivinvihreitä munia ja olisi vieläpä hyvä talvimunija.

Terveys ja kylmänkestävyys lienevät itsestään selviä syitä. Rauhallisella tarkoitan sellaista linjaa, joka soveltuu lemmikki- ja harrastekäyttöön lapsiperheille, eli aggressiivisuus tai säikkyys ei sovellu tähän hippusen tippuista. 

Marans ja Araucana, joita käytän Maraun luomiseen ovat isohkoja rotuja. Iso ja aggressiivinen kukko ei istu ajatusmaailmaani. Siltajoella aggressiiviset eivät pääse jatkamaan sukua, mutta toki eläimen käytökseen vaikuttaa perimän lisäksi myös ihmisen käytös. Tarkemmin juttua aiheesta tässä artikkelissa: Kukkoiluja – kukon aggressiivinen käytös

Nopeakasvuisuus taas on etu kun kukkoja aina kuitenkin kuoriutuu ”liikaa”, jotta ne saadaan yhden kesän aikana kasvatettua patakokoon ja parempiin suihin. Värikäskuoriset munat taas, no se on sitten tätä minun hihhulointia ja haaveilua. Saahan sitä haaveilla, aikuinen ihminen, valmiissa maalimassa…

Araucanat painelivat ulos saman tien kun reitti oli selvä ja niiden annankin ulkoilla ihan oman olon mukaan. Araucana on Etelä-Amerikasta kotoisin oleva pitkäsäärinen ja kylmänkestävä, suht kookas rotu, niin niiden ulkoilu näillä keleillä on ihan jees. Tai ainakin niin luulin.

Maransit tietysti nostivat kovan metakan kun Araut pääsivät ulos. Koska Maransien puolen ikkuna oli turvonnut kosteudessa niin, etten saanut sitä kunnolla auki, niin päätin kantaa jytkyleet ulkotarhaan. Kana tai pari kerrallaan koppasin paksupyllyjä kainaloon ja kipitin ulkotarhaan, jossa Teukka koira piti vahtia ja laski, että kukaan ei häviä matkalla. Koirat kun eivät kovin hyvin osaa laskea, niin Pikkumaccokukko livahti rakennuksen ja tarhan välistä vapaaseen ulkoiluun. Artsi Arau tietysti toivotti sen hevonkuuseen omien lyyliensä läheisyydestä, ja koska tontilla ei ponien havuja juuri kasva parkkeerasi Pikkumacco itsensä trampoliinin alle.

Artsi ehkä ei pitänyt kolmeakymmentä varometriä riittävänä vaan johdatti omat frouvansa Kanilan alle. Toivoin vain, että lokakuun sijaistaneet apurit eivät ole laittaneet sinne rotanmyrkkyä kanasten löydettäväksi, ja jatkoin kantokyytiläisten palvelemista.

Maransit sen sijaan ryhtyivät heti kylpemään ulkotarhan kuivassa, mutta takuulla viileässä maassa. Muistattehan nämä raukat jotka vasta viikko sitten pakotin sisälle puhtaille ja hyvin hyvin epäilyttäville puruille. Onneksi nyt sää armahti kanaset kamalalta sisäkohtalolta. Rakennusmuovilla vuorattu ulkotarha, jossa muutama kuutio kompostipehkua pöhisee pysyy hyvin plussalla nollakeleillä ja pikkupakkasilla.

Kanalla on pieni reviiri ja tiukat rutiinit

Kun kaikki suklaamunienmunijat olivat saaneet kyydityksen, huomasin sivusilmällä, että Araucanat ovat kadonneet. Normaalisti en olisi asiaan kiinnittänyt huomiota, sillä kanat kyllä osaavat ulkoilla ja palata takaisin kotiinsa. Mutta koska Araucanojen ulkotarha sijaitsee ihan eri puolella pihaa ja ovat oppineet sillä puolella ulkoilemaan ja tulemaan takaisin tarhaan, niin nyt ensimmäistä kertaa talvipaikasta ulkoilua pidän vähän silmällä, etteivät eksy tielle, pöpelikköön tai muuten pahoille teille. Oikeastihan kanoilla on hyvin pieni reviiri, pysyvät huudeilla ja varsinkin meillä missä kukot ovat jakaneet pihan osat, reviireillä pysytään visusti.

Kun kanan asuttaa uuteen paikkaan on sen hyvä antaa olla viikon pari uudessa paikassa kotiutumassa ennen vapaata ulkoilua, jotta oppii mieltämään uuden paikan kodikseen ja turvakseen. Jos kana pääsee vapaaksi liian aikaisin niin se voi koittaa etsiä reittiään vanhaan kotiin, eli eksyä, varsinkin jos ei ole ehtinyt uuteen parveensa parveutua tai kukko ei osaa vielä uudesta pitää huolta.

Kun kanat päästetään ensimmäisiä kertoja vapaaksi ulkoilemaan uudesta paikastaaan, on hyvä toimia näin muutamien ensimmäisten kertojen ajan, jotta oppivat. Ovi jätetään auki ja annetaan kanan mennä omatoimisesti ulos sillä aikataululla kun utelias itse haluaa. Ovi, ikkuna tai kulkuluukku, mikä oven virkaa toimittaakaan, jätetään auki, jotta kana saa itse palata takaisin kun siltä tuntuu.

Jos ekalla ulkoilukerralla ovi on läimähtänyt kiinni niin kana hätäänty eikä opi löytämään reittiä takaisin kotiin. Kun reitti on tuttu ja tiedossa, ei ovella niin ole väliä. Osaavat mennä kiinni olevan oven eteen runkumaan ja marmattamaan, jolloin kanailija saa laittaa hippulat vinkumaan tarjotakseen ovimiehen palveluksia paheksuvan motkotuksen saattelemana.

Kastuminen on hengenvaarallista

Joten lähdin etsimään Araucanojani varmistaakseni, että ulkoilijat eivät eksy liian kauas ja löytävät aikanaan takaisin Kanilan ovelle ja sisälle omaan karsinaansa. Kanat löytyivätkin nopeasti kaninpissakompostia tarkkomasta, mutta onneksi kiersin myös rakennuksen toiselle puolen. Kukko Artsi Arau oli löytänyt sadevesiasian. Luojan lykky, että plussakeliä oli kestänyt vasta vuorokauden ja sadevesiastiassa kellui kohtalaisen kokoinen jäämöykky, joka varmisti, että Artsi yrityksistään huolimatta jäi vain puolisukeltajaksi.

Kukkoa sadevesitynnyrissä

Yhtään ei uimamaisteri laittanut hanttiin kun kaappasin märkäläisen kainaloon ja juoksujalkaa sisälle kuivattelemaan. 

Ja taas sai Teukka-koira töitä: vahti Arau matameja, joille tällä puolen pihaa ulkoilu oli aivan uusi kokemus ja kukoton ulkoilu ennen kuulumatonta. Tämä oikeasti rotantappajan ja vahtijan hommia hoitava nelijalkainen sai nyt omatoimisesti opetella laumanpaimennusta. Tiedän jo, että se ei eläviä kanoja syö, ei edes nirhaise, joten asialle ajatustakaan uhraamatta uskalsin jättää sen kanasten kaveriksi.

Kun Artsi oli kuivailtu, löytyivät paimennetut Kanilan alta yhdestä rivistä lautakasan päältä kurkkimasta. Paimentajan kököttäessä säädyllisen välimatkan päässä, mutta yhtä lailla rakennuksen alla ja rivimuodostelman mukaisesti nokka kohti etupihaa.

Entäs sitten Pikkumacco? Huuteli päivän valoisat tunnit trampoliinin alla, jonne välillä huikkasin: ”Menehän nyt jonnekin syömään, etnää siellä voi töröttää koko päivää”. Illan tullen kiekaisut hiljenivät ja ajattelin käydä hämärän turvin nappaamassa syliä karttavan kukkosen omaan parveensa. Vaan illan tullenpa ei trampan alla näkynyt kukon kukkoa. 

Pyörähdin katsastamassa kesätarhankin, jossa pikkukukot välillä koittavat edelleen yöpyä, vaikka se on ollut pois käytössä elokuun lopusta asti. Kesätarha on iso ja kattamaton laiduntarha alapihalla, jonne syksyiset sadevedet kivasti valuvat tehden vihreästä maasta mutaista mössöä. Ei näkynyt Maccosta mutavellissäkään.

Tässä vaiheessa hain otsalampun ja ryhdyin pyörittelemään päätäni kuin pöllö, jotta valokeila tavoittaisi karkulaisen. Katselin puut, pinot ja muut. Ei näkynyt. Yleensä karkulaiset menevät jonnekin korkeahkolle, mutta lähelle omia reviirejään nukkumaan. Meidän peltotontin pikkupuut oli nopeasti katseltu. Moni niistä ei pikkuisen, 4 kiloisen, kukkosen painoa kestäisikään.

Lopulta Macconen löytyi oman parvensa muovitarhan ulkokulmalta pinottujen kukkaruukkujen päältä tihkusadetta niskaan valuttavan räystään alta. Sain siis jo toisen kukon kuivailun samalle päivälle. Mielessä kyllä kävi, että pitäisikö siirtyä vesilintujen kasvatukseen, kun tämä kerta on tällaista jatkuvaa vesileikkiä. Kuivailujen jälkeen vein Pikkumacconi takin sisässä omaan parveensa yöksi. Pääkukko Macho sille hieman urahti, että missäs olet eksynyttä lammasta esittänyt.

Kanalle kastuminen kylmillä keleillä voi olla vaarallista, koska märkä höyhenpuku ei lämmitä. Höyhenten lämmittävyys perustuu ilmaan höyhenten ja sulkien lomassa. Ilmava höyhenpuku eristää kanan kylmältä ulkoilmalta. Olet varmasti nähnyt pakkaskelissä pörhenteleviä punatulkkuja. Samalla efektillä kana pitää itsensä lämpimänä. Märkä höyhen ei pörhisty vaan päinvastoin on kylmä ja kylmentää kanan kehon nopeasti. 

Märkä höyhenpuku on sama kuin ihmisellä olisi märkä puuvillainen paita päällä. Montaa tuntia ei kroppa lämpimänä pysy ja varmana saa hyvät yskätaudit aikaiseksi. Siksipä märän kanan kuivaus pyyhkeellä ja föönillä ei ole mitenkään liioittelua. Saman tekisit koirallesi tai kissallesikin, eikö?

Että tämmöinen itsenäisyyspäivän aatto vietettiin Siltajoella. Toivotan mukavaa (ja rauhallisempaa) itsenäisyyspäivää koko Suomenniemelle ja ulkosuomalaisille myös!

Jutussa mainituista aiheista löydät lisätietoa näistä artikkeleista:

Kalkkijalkapunkki - hoito ja ehkäisy

Rotuesittely Marans

Kanalan lämmitys kestopehkulla

Kukkoiluja – kukon aggressiivinen käytös
Tarvitsevatko kanat kukkoa? 

Rottakoira töissä lintutilalla

Kana on rutiinieläin

Kana ei ole vesilintu- sateelta suojaaminen 

Rotuesittely Araucana – ei julkaistu

Rotuesittely Kääpiökoch – ei julkaistu

Kana ei ole vesilintu - sateelta suojaaminen

Kostea ja kolea keli altistaa kanaa vilustumiselle tai paleltumiselle, ihan niin kuin ihmistäkin. Kanailijan tulee huolehtia, että vaikka taivaalta sataisi esterin varpaita niin kanoilla on ulkotarhaissaankin aina kuivia ja sateensuojaisia kohtia. 

Vesisade on kanalinnulle vaaraksi kahdella tapaa:

1. Linnun kastuminen
2. Märässä maassa eläminen

Tässä artikkelissa käydään läpi kuinka kanojaan voi auttaa sadeviikkojen aikana, ilman kanalaan telkeämistä tai kosteuden aiheuttamia ongelmia.

Roduissa on eroja 

 

Toiset rodut ovat sateelle herkempiä, eivätkä tykkää ulkoilla märällä. Esimerkiksi sulkajalkaisille roduille jatkuva kastuminen ja sulkien takia jalkojen pidempään märkänä pysyminen altistavat jalkasuomujen kuivumiselle. Kuivana harottavan suomun alle kertyy helpommin likaa tai pääsee pesiytymään kalkkijalkapunkki.

Hyvin lyhytjalkaisilla roduilla mahakin viistää märkää maata, jolloin lintu voi jalkojen lisäksi kastua alapuoleltakin. 

Isot, pitkäjalkaiset rodut ja maatiaiset eivät ole moksiskaan pienestä sateesta, vaan painavat harja putkella pitkin pihamaata tonkimassa sateen esiin houkuttelemia kastematoja. Pinnalta kastuneet sulat vain ravistellaan kuiviksi ja sulkapuku hieman suojaakin sateelta. 

Tästä pääsenkin eiliseen tarinaan Maranseistani, joita väitetään hyvin kosteutta kestäväksi roduksi. 

Jo viikon verran Keski-Suomea on muistuteltu arkin rakentamisen tarpeellisuudesta, mutta koska minulla ei ole kaikkia eläimiä pareittain vaan parvittain, niin päädyin taas turvautumaan pressuihin. 

Maranseilla on iso ulkotarha, joka on osittain katettu valokatteella. Minun kävi sääliksi isoja lintuja, jotka yöllisissä mielikuvissani yrittivät valokatteiden alla väistellä sivuvihmontaa. Auttaakseni elukoitani selviämään vedenpaisumuksesta ja rakeista raahasin tarhaan tikapuut, monta pitkää lautaa, riukua ja rankaa, ja ryhdyin viritelemään pressusta lisäkattoa. Aputoimenpiteet tein tietysti sen sankimman kuuron aikana.

Ylöspäin kurottelu ja virityksen kiinnityksen näkeminen on vaikeaa kun vesipisarat pommittavat suoraan pupilleihin, mutta mitäpä sitä ei lintustensa vuoksi tekisi. Nämä paksut lintuseni osasivatkin arvostaa läpimärkänä urakointiani ja lähtivät tarhan katetulta alueelta ja ovesta ulos ihan suoraan rankkasateeseen nurmikolle bilettämään. Luulisi, että kova vesirytke pelottaisi tai saisi paksupyllyt palaamaan suojaan, mutta kattia kanssa. Onnellisena painelivat pakoon paimennusyrityksiäni ja päädyinkin yksin nököttämään tarhaan pressuni alle. Jatkossa kutsun näitä kelejä kananilmoiksi!

Kastuminen tulee estää ja kastunut kuivata

Ihan täysin märäksi kastunut kana täytyy kuivata ja ottaa lämpimään siksi aikaa, että sulkapuku kuivuu. Kuivattelua voi nopeuttaa ihan pyyhkeellä pyyhkimällä ja hiustenkuivaajalla lämmittämällä. 

Märkä sulkapuku kanalla vastaa ihmisellä märkää paksua puuvillapukua: kuivuu hitaasti, eikä lämmitä tippaakaan. Mitä nuorempi, pienempi tai heikompikuntoinen lintu on kyseessä, sitä huolellisempi pitää olla kastumiselta ehkäisyssä.

Eikä kastuminen ei ole haitaksi paitsi linnuille, vaan myös lintujen asujaimistolle. Suomen kesä jossa ripsii ja vihmoo joka suunnasta kastelee parhaitenkin katetun ulkotarhan. Märkä maa on kylmä ja koska kanaset eivät käytä kumppareita voi viikkotolkulla kylmässä seisoskelu alkaa ottaa pattiin. Ainakin kylmässä säässä lämpimänä pysyminen haukkaa hieman enemmän energiaa, joten huolehdi energiapitoisesta ruokinnasta sadeviikkojen aikana.

Kylmyyden lisäksi märässä maassa bakteerit ja virukset elävät railakkaammin kuin kuivassa. Koska kanat kuopsuttavat maasta suuhunsa yhtä jos toista, niin maaperässä muhivat monen vuoden muhennokset voivat avata riehakkaan ripaskahanan.

Ulkotarhan suunnittelulla ja rakenteilla pystytään kastumista ehkäisemään paljon, mutta jälkikäteenkin on jotain tehtävissä.

Kuiva alusta

 

Hiekka tai hiekkainen sora on hygieenisin pohja kanoille. Hiekka kuivuu nopeasti, on lämmintä ja siitä kakkojen haravointi pois on helppoa. Lisäksi kanat rakastavat kylpemistä lämpimässä hiekassa ja löytyyhän sieltä myös kivipiiraan täytettä. 
 
Minä lapioin pari peräkärryllistä hiekkaa ulkotarhoihini joka kevät. Syksyisin tai kevättalvella lapioin sen saman hiekan pois kukkamaiden ja nurmikon kevennykseksi ja lannoitteeksi. Työlästä kyllä, mutta satakertaa miellyttävämpää kuin ripuloivien kanojen lääkitseminen ja avuttomana vaivaisten vieressä vaikerointi.

Rinne tai harjuksi muotoiltu maa kuivaa myös nopeasti kun vesi pääsee valumaan pois. Kastunutta tarhan pohjaa voi kuivittaa purulla, turpeella tai vaikka parilla paalilla heinää. Olennaista on, että kanat eivät ole jatkuvalla syötöllä vasten märkää maata. 

Minä en myöskään tarkoituksella nakkaa kanoille maahan nokittavia, vaan jyvät, siemenet ja muut ruuat tarjoillaan astioista. Hoitavat kyllä ihan kiitettävästi astioiden kaatelun, automaattien availun ja ylenmääräisen kauran kylvämisen sekä maan tonkimisen. 

Ylivarovaisuuteeni märän maan kanssa on syynä tonttimme savikkoinen pohja. Savikko kastuttuaan pysyy märkänä kauan ja aiheutti eräänä sadekesänä kokkidioosi-epidemian. Kokkidioosi on kanojen hoitoa vaativa ripulitilanne, josta kirjoitan artikkelin tuonnempana. Siihen asti usko minua: et halua kanojesi kokevan vastaava!

Suojaaminen

 

Sateella valtaosa kanailijoista pitää lintujaan katetuissa tai ainakin osittain katetuissa tarhoissa. Aina katekaan ei riitä estämään tarhan kastumista vaan tarvitaan väliaikaisia virityksiä. Minä olen toimivien ja toimimattomien viritysten kruunaamaton maaliman mestari. Eikähän se ole mestari eikä mikään, joka ei haali opetuslapsia. Siksipä suu vaahdossa tyrkytän aina virityskokemuksiani muillekin.

Hölpötyksistäni huolimatta pressut ovat nopea ja helposti kaikkien ulottuvilla oleva edullinen ratkaisu kanatarhojen suojaamiseen. Pressuja on vaikka minkä kokoisia ja värejäkin löytyy ruhtinaalliset vihreä ja valkoinen. Vihreä pimentää, jos on tarvetta myös varjostukselle, mutta kaupasta hohtavan valkoisena haettu pressu ei kauaa hohtele.

Tarhan rakenteisiin voi nakuttaa nauloja tai koukkuja joihin pressuja ripustaa. Näin saa nopeasti tarhaan tuulelta ja roiskevedeltä suojaavan seinämän. Auringon taas jakaessa armoaan voi pressun käydä nostamassa pois naulasta. Jos myrskyjen jälkeen pressujaan joutuu useinkin keräilemään naapurien pelloilta, niin ehkä kannattaa kokeilla kiinnitystä nippusiteillä. Suosittelen riittävän kokoisia nippareita, sillä kylmässä syysmyrskyssä salamavalojen rytkeessä pienten nippusiteiden ährääminen kohmeisin sormin pressu silmillä on kokemus, jota ei tahdo toistaa (joka kesä).

Jos pressua käyttää tarhan katteena, niin alle kannattaa laittaa useampikin lauta ja lankku, sillä pienikin kuuro kerää isolle pressulle ihmeen paljon vettä. Vesilämpäre painaa pressun kuopalle ja raskas vesimassa laittaa kiinnikkeet koville. Seisova vesi alkaa pikkuhiljaa tihkua halvimpien pressujen läpi. Siksi täytyy muistaa töniä vesiä pois päivittäin. Meillä vedentönimiset ovat aina yleisöä keräävää sadepäivän virikettä.

Jos pressua käyttää jatkuvana katteena, niin kannattaa rakentaa tarpeeksi kallistuskulmaa ja riittävän pitkälle ulottuva ”räystäs”, että säästyy vedentönimisiltä ja räystäältä tippuvan veden räiskymiseltä tarhaan. Pressun saa pingotettua kireälle kun renkaisiin ripustaa painot roikkumaan. Tällöin vettä ei pääse kerääntymään ja painamaan pressua kuopalle. 

Kaneille rakentamiini ulkotarhoihin olen aukeavan katon tehnyt pelkästä pressusta. Pressun alla on puukehikko ja kanaverkkoa, joka estää pressua painumasta kuopalle. Kaikesta kauneudestaan huolimatta erittäin toimiva ratkaisu!

Yhteenveto 

• Estä kastuminen tarhojen etukäteissuunnittelulla ja fiksuilla rakenteilla
• Rajoita vapaata ulkoilua sateella ja märällä
• Kuivaa ja lämmitä kastuneet kanaset
•  Viritä hätäapuja ääriolosuhteissa
• Tanssi riittävän usein helletansseja, jotta koko Suomenniemi saisi jo kaipaamaansa hellettä. Ugh!

Tämä artikkeli on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1.7.2017 Kanakirjeen tilaajille. 

Kanakirje on kerran kuussa ilmestyvä ilmainen tietoisku vuodenajanmukaisia vinkkejä Kanailijan arkeen. Sadeosion lisäksi heinäkuun kirjeessä oli vinkkejä helteeltä suojaamiseen. Haluatko saada vinkit sähköpostiisi? Liity mukaan tästä 

Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Suklaamunien munijat - muhkean upeat Maransit

Tässä artikkelissa kopeloidaan ja käpälöidään Marans rodulle tyypillisiä erittäin tummakuorisia munia. Rotuesittelysarjan ensimmäisen osan, jossa perehdytään rodun historiaan ja ominaisuuksiin voit lukea tästä
 

 

Himoitut suklaamunat 

Marans rodun kanojen oikeaoppinen munankuoren väri on erittäin tummanruskea tai jopa viininpunertava. Kuori voi olla tasaisen tumma tai tummien pilkkujen kirjoma. 

Aidoksi marans-rodun edustajaksi ei lasketa lintua joka munii värikartan numero 4 alle olevan sävyisiä munia, vaikka kyseinen lintu olisi takuulla marans-vanhempien aikaansaannos. Vähän samalla tavalla kuin silkkikanalla neljä varvasta on hylkäävä ominaisuus.

Munintasyklin ensimmäinen muna on tyypillisesti tummin. Munankuoren väri hieman vaalenee munintasyklin loppua kohden. Kanasta riippuen sykli on 4-5 munaa. Kesällä joku kanoista saattaa intaantua munimaan jopa 6 munaa viikossa.

Munankuori saa tumman värinsä ihan viimeisenä vaiheena munanmuodostuksen kuorten muodostumis vaiheessa. Ruskea väri on vain kuoren pinnassa ja se voi lähteä helposti pois vaikkapa kynnellä raaputtamalla. Toisin kuin araucanojen munankuoren sinivihreä väri, joka on läpi koko kuoren niin ulko- kuin sisäpinnalla.

Munankuoren tummaan väriin vaikuttaa ainesosa nimeltä protoporfyriini IX, joka vaikuttaa hemoglobinin muodostumiseen ja toimii osana klorofyllin fotosynteesissä, eli lehtivihreän muodostumisessa. Joten munankuoren tummuuteen vaikuttavat yhdisteet, joita on vihreissä kasviksissa ja esimerkiksi kuorimattomissa auringonkukan siemenissä. 

Testasin Maranseillani: ilman ak-siemen ruokintaa munat olivat aavistuksen vaaleampia, ak-siemen ruokinnalla kuoret olivat selvästi tummempia. Puhun sävyeroista, en radikaaleista muutoksista. Lähinnä sävyn tummuminen vaikutti parven jo valmiiksi tummiin muniin, kun asteikon alittavat munat eivät juurikaan värittyneet. 

Ak-siemen ruokinnassa täytyy kuitenkin pitää malttia, koska liiallisena se voi vaikuttaa veren hyytymistekijöihin, jolloin pienikin naarmu tai haava voi vuotaa kohtalokkaasti.

Maranskanan munankuoret ovat tummimmillaan ensimmäisen munintakauden ajan. Ensimmäisen sulkasadon jälkeen munankuoret hieman vaalenevat ja iän myötä vaaleneminen jatkuu. 

Kasvatustyö kysyy malttia, aikaa ja osaamista

Todella tummakuorisia munivien yksilöiden aikaansaamista pidetään hankala. Todella tummakuorisia tuottavia löytyykin vain sitoutuneilta ja vuosikausia kasvatustyötä tehneiltä kasvattajilta. Lisäisin ehkä jopa: Keski-Euroopasta. Valitettavasti vain kokeneet kasvattajat pitävät itsellään ne kaikista tummimpia munivat ja Maranseja onkin kohtuullisen vaikea löytää. 

Pitkäjänteistä, rehellistä ja asiaanpaneutuvaa kasvatustyötä Suomessa on tehnyt Raila Aitamurto, jonka lintuja ja osaamista uskallan suositella. Myös Jonna Tikalla on loistavia yksilöitä, mutta minunkaan vänkkäämistaidoillani en ole vielä onnistunut saamaan Jonnaa myymään lintusiaan. Ulkomailta munien tuonti vaatii byrokratiaa, lupia ja huolellista myyjään perehtymistä.

Kukko periyttää munankuoren väriä, mutta ei kuitenkaan pelasta tilannetta, mikäli emo on liian vaaleakuorisia muniva yksilö. Jälkeläiset tulevat munimaan jotain kukon kuoriutumismunan värin ja emon munimien kuorenvärin puolivälistä, eli molemmilla vanhemmilla on sormensa, vai sanoisinko munansa pelissä.  

Minä kerään siitosmuniksi vain parveni kaikista tummakuorisimmat munat, ja siitosparvessa jatkoon pääsevät vain tummia munivat. Liian vaaleita munivat jäävät ruokamunijoiksi, tai muuttavat sekuliporukkaan.

Myös siitosparven ruokinnassa olen nutturani kanssa tiukilla. Jaksan paasata emoparven ruokinnan tärkeydestä seuraavien sukupolvien kasvatuksessa. Tässäkin aiheessa valitettavasti olen oppirahani maksanut ja oppijani kyynelsilmin haudannut. Karvaiden kokemusten takia minusta on tullut hyvin varovainen siitosmunien ostaja. Uskallankin suositella siitosmunien ostajaa kysymään muitakin kysymyksiä kuin munien hintaa. Tule kirjoittamaan aiheesta tarkemmin tuonnempana. Sillä aikaa voit lukaista kokeneen ja osaavan Plymouth Rock kasvattajan ruokinta-ohjeet tästä.

Isot munat, isot tiput. Maransien pääkukkomme Marde tykkää doupata oluthiivapohjaista Proguttia. Tulee aina runkumaan kun Proguttia annostelen. Tiedä sitten onko isolla miehellä oluen tarve vai onko siitoskukon duuni B-vitamiineja kovasti kuluttavaa. En tiedä onko maranseilla suurempi B-vitamiinin tarve kuin muilla roduilla, ainakin proteiinipitoiset herneet häviävät nokkiin nopeammin kuin pienikokoisemmilla roduillani. Annankin Marden herkutella Progutilla enemmän kuin mitä säkin kyljessä ohjeistava etiketti periksi antaisi ja iloitsen siitosmunien ostajien raporteista vahvoista ja vilkkaista tipuista.

 

Vaikeuksia kuoriutumisessa

Alkuperäisten Maransien muniessa erittäin kookkaita munia on munien koon todettu aiheuttavan vaikeuksia kuoriutumiseen. -70 luvulta eteenpäin on (Ranskassa) jalostettu Maransia munimaan enemmän, jolloin jalostuksella on hieman menetetty munankuoren syvää väriä ja munakokoa. Silti edelleen joillain sukulinjoilla voidaan törmätä kuoriutumisvaikeuksiin.

Kuoriutumisen ongelmat ilmenevät niin, että osa tipuista saattaa saada nokkansa ulos, mutta ei pääse kuoriutumaan/kairaamaan munan kantta kunnolla auki. Syitä tälle ei varmuudella tiedetä. On oletettu isompien munien kuoren olevan liian vahva tipulle tai isoissa munissa olevien tipujen kasvaneen niin suuriksi, etteivät mahdu kääntymään kuoren nakuttelua varten.

Kuoriutumisvaikeutta ehkäisee kuoriutumiskosteus. Osa kasvattajista suihkuttelee munia kuoriutumisvaiheessa suihkepullolla tai nostaa koneen kuoriutumiskosteuden hyvin korkeaksi. Tässä on vaarana, että hitaammin kuoriutuvat tipuset saattavat hukkua kuoriinsa, mikäli kosteaa kuoriutumisvaihetta kestää pitkään.

Minä olen kokeillut ja päässyt 100% onnistumistuloksiin pumpuliaskarteluilla. Niin. Mitäpä minä en keksisi tehdä vaikeimman kautta? Kun Maransien on aika kuoriutua, niin kyttään ja kuuntelen konetta tiiviisti. Kun ensimmäinen nokka on ulkona. Sujautan käden koneeseen, nappaan nokan ulkoiluttajan ja pyöräytän märällä pumpulitukolla rinkulan siihen kohtaan munaa, josta tipu kairaa munan hatun irti. Ja vauhdilla pumpuloitu nokkamuna takaisin koneeseen. Tällöin tipuset kuoriutuvat nopeasti, jopa puolessa tunnissa on pumpulipumputettu tipunen pihalla munastaan ja aloittaa karmean karjunnan tovereilleen.

Toverit kuulevat hoputuksen ja poukkaavat nokkansa pihalle yksiöistään ja minä pyöräyttelen märällä pumpulitukolla kuoritumiskohdat nokkaville nökkösille. Kastelen siis vain kairaamiskohdan, en koko ilmatilaa, enkä koko munaa. Vaivalloista? Kyllä. Mutta ei läheskään niin vaivalloista kuin aukoa kuoriutumatta jääneitä raatoja ulos munista kerta toisensa jälkeen.

Aluksi oletin toki haudontaepäonnistumisten johtuvan haudontakoneideni olosuhteista. Säädin kosteuksia, vaihdoin konetta ja haudotin munia myös eri kanojen alla. Samoin kuoriutumisongelmin. Samaan aikaan samoilla hautojilla, samoilla koneilla, samoilla haudonnoilla muut rodut kuoriutuivat ongelmitta, joten tulin selvään johtopäätökseen, että Maransit tarvitsevat toisenlaiset olosuhteet.

Jos mielikuvittelen tuota kosteuden merkitystä, niin voisin luulla, että merenrantakaupungista kotoisin oleva sulkajalkainen rotu olisi altistunut A) korkemmalle ilmankosteudelle ja B) sulkajalkahautojan käppäiltyä kosteassa ruohikossa aiheuttanee märät jalat kosteuden nousun muniin. En tiedä onko tuolla teorialla mitään todellisuuspohjaa, mutta koitan aina keksiä asioille selityksiä ja kuulustella luontoäitiä, että miten hän homman hoitaisi.

Haudonta ei ole munien muhittamista

Haudonnassa ilmankosteuden lisäksi ilmankierrolla on suuri merkitys. Kun kuoriutuminen alkaa olla käsillä, tökkää tipu munassa nokkansa munan tylpän pään ilmatilaan ja aloittaa hengitysharjoitukset. 

Haudontakoneen ilman tulee vaihtua, jotta munan ilmatilassa riittää tipulle happea. Juuri tällöin moni hautoja sulkee koneen ilmaluukkuja nostaakseen kuoriutumiskosteutta, ja tässä on riskinsä. Kosteus toki kannustaa tipua kuoriutumaan, mutta liian aikainen kosteuden nosto voi saada tipun kuoritumaan liian aikaisin TAI hukkumaan kuoreensa, kun ilmatilassa ei riitäkään happi. 

Ilmankierrosta tulee pitää huoli ja kosteutta nostaa veden pinta-alaa lisäämällä, ei ilmanvaihtuvuutta vähentämällä. Laadukkaimmissa koneissa ilmanvaihdosta vastaa tuuletin.

Liian matalalla kosteudella on myös vaaransa. Tipu joka on nokan kairannut läpi kuoresta päästää reiästä ilmaa munaan. Jos ilma on liian kuivaa voi munankuoren kalvo kuivua ja tarttua tipuun kiinni. Tällöin tipu ei pääse kääntymään ja viemään loppuun kuoritumiskairausta ja kuolee kuoreensa, mikäli sitä ei auteta. Kuoriutujan auttaminen on aina hankalaa ja tuloksena voi olla kuollut tipu. Parempi onkin varmistaa optimaaliset haudonta- ja kuoriutumisolosuhteet kuin korjata virheitä. Muistetaanhan, että "Luonto karsii heikoimmat" - lausahdus ei päde jos luomakunnan kruunu leikkii vajavaisella osaamisella tai puolihuolimattomilla haudontakoneilla.

Jos tipua kuitenkin päätyy/joutuu auttamaan, niin taas märkää pumpulia käpälään ja munankuoren ja -kalvon tuputtelua ja VAROVAISTA kuorimista. Älä kisko! Mikäli kalvo on kuivunut tipuun kiinni, on se hyvin tiukassa ja pahimmoilleen kalvoa repimällä voi repäistä irti palan tipun nahkaa tai jopa siiven. Parempi on kostuttaa kalvoa kunnolla ja varovasti irrottaa märkää kalvoa untuvista. Tipu kyllä kuivuu haudontakoneessa tai tipunaariossa, jahka on päässyt ulos munastaan. Nokkaa älä kostuta, ettei vedä vettä keuhkoihinsa!

Kääpiökoch Pikkumusta Marans-tipujen emona

Mikäli kuoriessa yhtään pirskahtaa verta, täytyy kuoriminen lopettaa heti. Tällöin on vielä kalvoissa verenkiertoa ja tipu voi vuotaa kuiviin. Eli kertaan: parempi on järjestää optimaaliset olosuhteet kuin korjata virheitä. 

Erittäin varteenotettava vaihtoehto hyviin hautomatuloksiin on myös hautomainnokkaan rodun edustaja kanalan kaunistuksena ja tipujen tehtailijana (silkki tai kääpiökoch, vink, vink!)

Seuraavat julkaistavat

Ensi perjantaina blogissa ei munailla vaan grillataan kukkoa. Pysy kanavalla ja tule nautiskelemaan maukkaasta reseptistä, jossa apupoikina pyörivät Siltajoen Sirkuksen hyvää elämää viettäneet viiriäiskukot.

Haluatko saada vieläkin enemmän? Kanakirjeen tilaajille jaan ohjeita, joita en julkaise blogissa. Kanakirje ilmestyy kuun ensimmäinen päivä sähköpostiisi ja sisältää vuodenajan mukaisia vinkkejä kanailuun. 

Helmikuun Kanakirjeessä idätimme kauraa, maaliskuussa katsastimme ulkotarhan kuntoa, huhtikuussa kierrettiin "sika säkissä"-syndrooma kanakaupoilla. Toukokuun kanakirje meni munille ja lupaamani livevideo odottaa edelleen teknisten ongelmien ylittämistä, mutta kesäkuussa sain kynsiini ja jaoin lukijoilleni loistavan opinnäytetyön pienkanalan tautisuojauksesta. Heinäkuussa opastin helteen ja sateen aiheuttamien kananhoidollisten pähkäilyjen kanssa. 

Jos olet jo tilaaja ja joku aihe on mennyt sivu suun, niin kurkkaa sähköpostiohjelmasi Roskaposti- ja Tarjoukset kansiot. Merkkaa Siltajoen Sirkus luotettavaksi lähettäjäksi ja varmista, että paatos ei toista pötki piiloon.

Tilaa maksuton Kanakirje tästä