Kuinka lopetan kanan?

Joskus tulee eteen tilanne, että rakas siivekäs tulee päästää paremmille matomaille. Tässä muutamia ohjeita ja apuja lopetukseen.

Miksi kanailijan tarvitsisi osata lopetus?

Moni kananpitäjä kokee kohtuuttomana ajatuksen oman rakkaan lemmikin lopettamisesta.

Eläintenpitoon kuitenkin kuuluu aina ne raskaatkin päätökset- Ilon hetkien lisäksi kanailijan sydäntä voi joskus kalvaa pohjaton ikävä, suru ja huoli. Varsinkin onnettomuudet tulevat ennalta arvaamatta ja hätälopetuksen tarve voi tulla juuri silloin kun siihen itse ei olisi valmis. Siksi on tärkeää, että asiaa on ajatellut ja mielikuvissaan jopa harjoitellut ennen kuin varsinainen hätä iskee.

Kana poikkeaa vaikkapa koirasta siinä, että luontaisena saaliseläimenä kana saattaa joutua kiipeliin ja vammautumisiin herkemmin kuin saalistajalajit koira tai kissa. Koiran viimeinen matka alkaa tyypillisesti aina eläinlääkärin kädestä ja eläinlääkäri on monelle koiralle jo tuttu ihminen ja autossa kulkeminen rutiinia. 

Kanoilla taasen monesti tuttuja ovat vain oma hoitaja tai saman tontin asukkaat. Kanan pakkaaminen kuljetuslaatikkoon ja kuljetus eläinlääkäriin on tyypillisesti kanalle aivan jotain uutta.  Rutiinielämästään turvan muodostanutta kanaa kaikki uusi kammottaa, pelottaa ja stressaa. 

Kanan kannalta lähtö vihreämmille matomaille on turvallisinta omissa ympyröissä ja oman tutun ja turvallisen ihmisen kainalossa. Yksi syy lisää miksi minun mielestäni kanoja tulisi käsitellä ja pyrkiä vähintäänkin luottamukselliseen ja pelottomaan vuorovaikutukseen. Lue lisää: Miksi ja miten kanoja tulisi kesyttää

Suunniteltu lopetus vai hätälopetus?

Käydään ensiksi läpi suunnitellun lopetuksen ja hätälopetuksen ero. 

Suunniteltu lopetus on esimerkiksi teurastus, ylimääräisten kukkojen lopetus tai vanhaksi käyneen munimattoman kanan lopetus. Tilanne, jossa eläimellä ei ole hätää tai kipuja, mutta syystä tai toisesta ihminen on päättänyt sen elonpäivien määrän olevan täynnä.

Hätälopetus
Hätälopetuksessa tulee toimia heti. Hätälopetus on tarpeen silloin kun eläin kärsii merkittävästi ja hoito ei kärsimystä lopettaisi tai edes helpottaisi.

Hätälopetuksessa olennaisempaa on lopettaa eläimen kärsimys kuin lopettajan tunne-elämän herkkyydet. Jälkikäteen ehtii sitten itsensä tyynnyttää kun kärsijä on ensin päässyt tuskistaan. Mielestäni kananpitäjän tulisi kyetä tekemään hätälopetus tarpeen vaatiessa. 

Tarpeen vaatiessa tilanne on sellainen, että eläin haukkoo henkeään viimeisillään, vuotaa voimakkaasti verta, raaja on poikki tai irti, silmä on selvästi puhki ja silmäkuoppa vuotaa verta tms erittäin vakavaa. Huomaa kuitenkin, että linnuilla, niin kanoilla kuin viiriäisilläkin, kilmän ympäryksen kudos helposti ja nopeasti turpoaa suojaamaan silmää esim lajitoverin nokkimiselta. Turvonnutta silmää ei tule koittaa avata silmän tutkimiseksi. Yleensä turvotus laskee päivässä parissa ja sitten silmän tilanteen näkee ilman ronkkimisia. 

Huomaathan myös, että harja ja heltta voivat vuotaa erittäin voimakkaasti verta, mutta harvoin kuitenkaan hengenvaarallisesti. Harjan ja heltan haavat rupeutuvat vuorokaudessa ja paranevat äärimmäisen nopeasti. Haavojen putsaamiseen suihkutettava, ihmisillekin sopiva, apteekista saatava perusdesinfiointi aine on kätevin.

Henkitoreissaan oleva eläin ei jaksa laittaa vastaan. Jos eläin kamppailee ja pinkoo karkuun, niin elinvoimaa on olemassa ja lopetuksen tarvetta voi rauhassa harkita ja arvioida uusiksi tai kutsua paikalle jonkun kokeneemman lopettajan. 

Silloin kun eläin ei jaksa tai kykene pakenemaan ja kamppailemaan vastaan, ovat voimat tyypillisesti jo niin vähissä, että armeliainta on pikainen lopetus. Tällöin hengitys voi jo olla vaikeaa ja silmät luppaavat kiinni. Eläin hoipertelee, kyyhöttää tai makaa maassa.

Hätälopetuksen teen vahvoilla ja terävillä Fiskarsin keittiösaksilla tai terävillä ohileikkaavilla oksasaksilla. Molemmat ovat yleensä lähellä kanalaa tai kanalassa, joten  niitä ei tarvitse montaa kymmentä sekuntia etsiä. Pitelen lintua mahdollisuuksien mukaan niin, että en enempää satuta loukkaantuneita kohtia, nostan linnun pois muiden eläinten näkösältä ja leikkaan pään nopeasti irti.

Suunniteltu lopetus
Suunniteltu lopetus ei ole akuutti tilanne vaan siihen voi pyytää kaverin tai tutun metsästäjän apuun. Suunniteltu lopetus käy kun eläin jaksaa itseä syödä ja juoda ja vaikka paeta kiinniottajaa, tällöin eläin ei ole henkitoreissaan, vaikka saattaa olla kivuissaan.

Suunnitellun lopetuksen teen niin, että tarjoilen aamuruualla jotain erityisherkkua, lopetettavat saavat syödä rauhassa ja käydä päivälevolle. Sitten haen rauhallisesti. Silittelen sylissä ja juttelen samalla kun kannan sille puolelle pihaa, missä ei ole muita lintuja tai eläimiämme, jotta muut eivät näe, eivätkä haista verta. Varmistan, että lintu on rauhallinen ja sitten vahvalla ja varmalla leikkauksella pää irti. Se on kaikista nopein, varmin ja kivuttomin tapa.

Uuteen eläinsuojelulakiin on tulossa uusittuja pykäliä lintujen tainnuttamisesta ennen lopetusta, mutta laki ei ole vielä valmis. Annoin lain valmistelijoille asiantuntijalausunnon viiriäisten lopetuksesta, että tainnutus olisi vain turhaa linnun kidutusta ja lopetuksen pitkittämistä, kun kyseessä on niin pieni lintu, jonka tainnuttaminen on oikeasti vaikeaa, ilman, että esim kallo murskautuu. Kallohan voi murskaantua, vaikka taju ei heti lähde, hengestä puhumattakaan.

Millä työkaluilla ja tekniikalla?

Lopetuksiin käytän isoja ja teräviä Fiskarsin keittiösaksia viiriäisillä ja pienillä kanoilla. Isommilla kanoilla/kukoilla lopetusapunani on ystävä. Toinen pitelee lintua, toinen leikkaa isoilla, terävillä oksasaksilla. 

Ohi leikkaavat ja terävät sakset ovat tarpeen, sillä kaulan iho on sitkeä. Jos sakset ovat tylsät, eivät ne leikkaa kunnolla vaan kaula jää  linkkuun saksien väliin. Tällaisen tilanteen ehkäisemiseksi hollilla on hyvä olla toiset sakset, joilla siinä tapauksessa leikataan HETI. Linkkuun jääneet sakset pidetään painettuna pohjaan, ja toisilla saksilla apuun saman tien. Samatkin sakset voivat käyttäytyä eri tavalla eläimen koosta riippuen.

Lopetukseen voi käyttää myös kirvestä tai puukkoa, mutta tällöin näiden työkalujen tulisi olla käyttäjälleen tuttuja ja osumatarkkuus hyvä. Suosittelen harrastelopettajille ja ensimmäiseen lopetukseen saksia. Isompi rotuisille kanoille ja esimerkiksi kalkkunoille on kiinnipitelijän apu tarpeen ja terävä kirves kovaa pölkkyä vasten toimivin. Lyönnin pitää olla napakka ja riittävästi voimaa, sekä luonnollisestikin kirveen terävä. Lopetusapua voi kysellä tuttavapiirin metsästäjiltä tai paikallisilta kanaharrastajilta, jotka ovat jo teurastuksia tehneet. Myös Ellun kanat ja munat yritys opastaa kanakursseillaan asianmukaisen lopetuksen.

Juoksee kuin päätön kana, miten sen saa kiinni?

Lopetettavan kiinni saaminen on helpointa, jos parvi on ehdollistunut kutsuhuutoon, herkkuja ojentavaan käteen tai muuten syliin tuloon. Mikäli näin ei ole, niin lopetettava kannattaa ottaa kiinni illalla orrelta. Kanoilla on huono hämäränäkö ja siinä missä ihminen näkee hiippailla ja puuhastella vielä ihan mainiosti illan hämyssä on kana jo puolisokea. 

Otsalamppua en avuksi ottaisi, sillä liikkuva kirkas valo pelottaa ja voi saada koko torkkuparven lehahtamaan sataan eri suuntaan. Helpompi on asettaa vaikka taskulamppu kanalan porstuaan, josta valo kajastaa maahan ja rauhallisin ja varmoin liikkein nostaa lähtijä orrelta syliin. 

Ihan pilkkopimeässä ei todellakaan tarvitse haahuilla vaan noin tunti pari sen jälkeen kun kanat ovat itse asettuneet orrelle on niiden mielestä jo niin pimeää, että eivät itse liikkelle lähtisi. Tämänkin asian voi kokeilla etukäteen käymällä kanalassa iltasella ja todeta, että mihin aikaan yökukkujaan ei enää huomiota kiinnitetä. Silloin on rauhallisin hetki tuudittaa ikiuneen.

Mistä se sanonta päätön kana tulee? Kaulan katkaisun jälkeenkin kanan ruumiissa on jäljellä hermoimpulsseja, vaikka sydämen ja aivojen yhteys on katkennut ja eläin on kuollut. Hermoimpulssit laittavat raajat ja siivet liikkumaan nykäyksittäin, mikä todella näyttää ja  tuntuu karmealta. Neuvoisin pitämään edelleen ruhosta kiinni nytkähtelyn ajan, jotta kaulasta valuva veri ei sotke lopettajaa ja muuta ympäristöä. Nytkähtelyt kestävät puolesta minuutista minuuttiin. 

Tämä kaunis kukkopoika kasvoi kesän Siltajoella ja muutti sitten oman kanaparven kaitsijaksi Kuusaaseen Hakolan tilalle. Kuva: Mika Pulkkinen, Kuvakartano

Siltajoella itketään vasta kun rakas on rauhassa ja jäljet siivottu

Minä en ole syönyt lihaa noin 35 vuoteen, mutta ajattelen, että ihmisen tähän maailmaan saattaman eläimen kuuluu elää mahdollisimman hyvä elämä ja kuoleman jälkeenkin päätyä arvokkaammaksi kuin matojen ruuaksi. Ajattelen, että eläimen elämä ei saa olla turha. Liha, kaunis sulkapuku ja ihmiselle ravinnoksi kelpaamattomat osat, kaikki tulee päätyä hyvään. 

Ravinnoksi menevät osat kulinaristi ystävilleni, sulat askarteluihin ja loput koiran ja kissan ravinnoksi. Kissan, joka vahtii kanojen rehuja. Ja koiran, joka on pitänyt huolta parven turvallisuudesta ja etsinyt eksyneitä vaeltajia milloin nokkospöpeliköstä ja milloin kaivanut esiin lautakasaan jumiin jääneitä tipusia.

Ensimmäiset teuraaksi lähtevät kukkoni lähtivätkin ison itkun kanssa. Pakkasin ylimääräiset poijjaat pahvilaatikkoon, lauloin koko ajomatkan itkun sumentaessa silmiä ja perillä päästin kukkopojat isoon ihanaan tarhaan kesäksi kasvamaan ystävän pataan. Pelkkä tietoisuus, että kaiffarit eivät talvea näe oli minulle liikaa. Tunsin syyllisyyttä, etten kaikkia voinut pitää tai kaikille löytänyt kotia.

Seuraavan patalaisen kanssa oli vähän helpompaa. Iso silkkikukko Piipipiipi oli kahden kuukauden ajan hyökkäillyt, pörhistellyt ja ärhistellyt niin minulle kuin kanoja hoitaville lapsilleni. Äkäinen kukko oli helpompi laittaa ystävän matkaan ja grilliin, varsinkin kun pohkeessani oli jo siinä vaiheessa 7cm pituinen vuotava haava. 

Jälkikäteen ajateltuna Piipipiipi olisi pitänyt laittaa aiemmin. Ihanan kesy silkkinen sylikukko muuttui tipujen myötä raivokkaaksi parvensa vartijaksi. Jopa vesiastian täyttö oli Piipipiipin mielestä epäilyttävää. Kukko toki teki vain vaistojensa mukaan ja mietin, että olisiko tiputon paikka ollut Piipiäiselle parempi. Kun kuulin, että hyökkijän veli toisaalla oli alkanut käydä ihmisten päälle ihan ilman tipujakin, niin tajusin, että kyseisessä sukulinjassa on aggressiivisuutta, jota ei voi kasvattaa eteenpäin. Ei ole eläimen etu kokea ruokkivaa kättä uhkaksi.

Nykyään kun viiriäisiä ja kanoja haudotaan meillä myyntiin asti on kevät-kesä-syys-kaudella kukkojen teurastukset kuukausittaista hommaa.Tunteet mylläävät edelleen, mutta nykyään saan pidettyä itseni rauhallisena ja uskon, että tunteeni eivät eläimiin tartu.

Teuraspäivinä tarjoilen erityisesti kukkosille herkkuja: piimäpuuroa, jauhelijaa, keitettyä kananmunankeltuaista tai maapähkinöitä. Kun ovat syöneet ja käyneet päivälevolle, menen rauhallisesti ja otan lähtijän syliini. Silittelen, sylittelen, suukottelen ja juttelen samoja höpöttelyjä kuin aina ennenkin sylitellessäni. Rauhoitan syliläisen, kiitän kun tuli meille ja samalla rauhallisesti kävelen tontin toiselle laidalle. Teurastukset tapahtuvat lähellä vesipistettä tontin laidalla, jossa ei asu eläimiä, jotta muut eivät kuule, näe eivätkä haista verta. Sinne on laitettu valmiiksi teurastuksessa käytettävät sakset, veitset, hanskat ja ämpärit sekä lopetuksessa auttava kaveri, jonka lautaselle hyvä elämää eläneet päätyvät. 

Vaikka minulle olisi helpointa huikkaista havukkoon ja käskeä tappajaa jahtaamaan itse ruokansa, niin kukkojen kannalta tutun ja turvallisen samoina toistuvat rutiinit ovat paras ja rauhallisin lähtö. Omaa mieltäni lääkitsen sitten illalla nestemäisellä kukolla tölkistä ja soimaan, että olisinko vielä kuitenkin voinut ahkerammin etsiä kukoille kotia tai rakentaa kolmannen kanalan tai tai tai. Jäähyväisiin ei ehkä ikinä totu eikä turru, mutta niistä voi koittaa tehdä parhaat mahdolliset. Ja muistoissanihan nuo kaikki kiekukaulat elävät edelleen <3

Kuvan kana ja täti elävät ja voivat paksusti edelleen. Kuva: Raisa Vehkala

Aihetta liippaavia artikkeleja muualla blogissa:

Miksi ja miten kanoja tulisi kesyttää
Kukkoiluja - kukon aggressiivinen käytös 
Kanojen ulosmuutto (viimeinen kappale: Rutiinit suojaavat parvieläintä)

Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi

 

ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  

noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  

Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa.

Luonne

Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen

Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 

Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde

Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä. 

Lähteet

Omien kokemusten lisäksi tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/

Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen 
Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Rotuesittely: Plymouth Rock - VIERASKYNÄ

Plymouth Rock on isokokoinen ja hyvin muniva Duall purpose rotu, eli erinomainen lihan- ja munantuotantoon. 

Tämän vieraskynä artikkelin rodusta on kirjoittanut Virtasen Farmin Saija Eklund-Virtanen

ROTUTIETOA

Koko: 
Iso rotu, kana 3-4kg, kukko 4-5kg 

Väritys:   Barred mustavalkoraidallinen
Kukolla kaksi Barred geeniä, kanalla yksi.

Sukupuolen tunnistaa värityksestä jo vastakuoriutuneena, tämä vaatii toki harjoittelua mutta kun ensimmäiset siipisulat tulevat niistä erottaa jo kokemattomampikin sukupuolen helposti

Ulkonäön erityispiirteet:   Keskiraskaisiin kanarotuihin lukeutuva, vanttera ja lihaksikas

Muninta:
Muninta hyvää, hyvä talvimunija

Munankuoren väri:
Vaaleanruskeita, paino n. 60g 

Yleiset taudit: 

Rotu on suhteellisen herkkä Marekille. Muuten terveys kohtalainen, rodun pieni kanta Suomessa johtanut sisäsiittoisuuden syntymiseen

Rotutyypillinen luonne:  Rauhallinen, kesyyntyy helposti

Käyttö:  

Liha- ja munintarotu

Historia

Rotu on kotoisin Amerikasta. Rotuesittelyssä (Kirja: Siipikarjamme v.1904) Plymouth Rockia kuvataan seuraavasti:

"Kasvaa nopeasti; munii hyvin syksyllä ja talvella; munat ruskean kellertäviä. Kömpelömpi hautomaan kuin Wyandotte, Ruokittava varovasti liian lihavuuden estämiseksi. Vanhempain lihavain kanain lihakin hyvän makuista. Iho keltainen. Kukko painaa 4 1/4 kg, kana 3  1/2 kg. 

Paitsi sinijuovaisia , joka on vanhin muoto on samanvärisiä papuharjaisia, sekä yksinkertaisharjaisia valkeita, keltaisia ja mustia. Kaikilla on sama ruumiinmuoto ja samat pääominaisuudet sekä keltainen nokka ja keltaiset, joskus mustankellertävät jalat.

Poikkijuovaisen Pl. Rock kanan kasvattajan tulee ensiksi saavuttaa oikea ruumiinmuoto, keskisuuruus ja hyvä ryhti, sitten kaikkien höyhenten säännöllinen poikkiraitaisuus,- tummempi värivivahdus puhtaalla vaalealla, harmaansinisellä pohjalla; juovien tulee kernaammin olla poikkipäin zeepran tavoin; ja vihdoin keltaiset jalat ja samanvärinen nokka, pieni säännöllinen harja sekä punaruskeat silmät." 

Nykyään Suomessa noudatetaan Euroopan rotustandardia. 

Rodun tilanne Suomessa

Puhdasrotuisten Plymout Rockien saatavuus Suomessa on heikko. Rodun edustajien pieni määrä on johtanut siihen että epäpuhtautta ja suuria laatueroja esiintyy rodun sisällä huomattavasti. Sisäsiittoisuus on johtanut koon pienenemiseen, hedelmöittymisen heikkenemiseen, sekä vaikuttanut negatiivisesti rodun taudinkestävyyteen josta se on myös saanut nimensä: Plymouth Rock kuvastaa kalliota rautaista terveyttä josta rotu on aikoinaan tullut tunnetuksi

Moniin nykyään Plymouth Rockeina myytäviin lintuihin on valitettavasti sekoittunut myös muita rotuja. Helpoiten tämän tunnistaa luonteesta, ulkomuodosta sekä rotutyypistä. Aidon Rockin tunnistaa sen suuresta vantterasta, rauhallisesta olemuksesta, uteliaasta ja kesystä luonteesta sekä ulkoasusta musta-valkoisesta selkeästä raidoituksesta sekä rodulle tyypillisistä   kanttarellin keltaisista jaloista.

Monet linjat muistuttavat ulkoasultaan ja kooltaan enemmän Amrockia kuin Plymouth Rockia, ne ovat kevyitä, tuhmuraitaisia sekä vilkkaita ja arkoja, monesti ne myös intoutuvat hautomaan jopa nuorella iällään. Plymouth Rock ei omaa haudontaviettiä, mutta joidenkin vanhojen kanaopusten mukaan voi vanhemmalla iällä jokunen yksilö intoutua hautomaan.

 

Virtasen Farmilla kasvatukseen on paneuduttu huolella

Ihastuin Plymouth Rockeihin n.5 vuotta sitten jolloin otin ensimmäiset Plymouth Rockit 6 kanaa ja kukon. Hakumatka oli verrattain pitkä 4h ajoa suuntaansa, mutta tämä ei innokasta kanafarmaria haitannut. Tarkoitus oli pitää lintuja vain lemmikkinä että saa omia munia mutta toisin kävi.

Rotu vei täysin mukanaan, nyt on jo 5 vuotta jalostustyötä takana ja rotupuhtauden eteen tullaan jatkossakin tekemään jalostustyötä. Käännekohtana jalostustyössä pidän vuotta 2014 kun sain uutta puhdasta verta linjoihini Anna Lerkiltä. Hänen Plymouth Rockinsa oli tuolloin palkittu Rotukanayhdistyksen näyttelyissä voittajana. Sain häneltä ostettua kaksi nuorta kukkoa sekä siitosmunia linjoihini.

Olen kasvatustyön edetessä kiinnittänyt huomiota rotuesittelyssä mainitsemaani epäpuhtauteen jota rodun sisällä valitettavan paljon esiintyy. Mikäli näitä epäpuhtaita lintuja käytetään siitokseen vaarantaa se koko tämän hienon rodun olemassaolon. Tästä syystä olen tietoisesti pyrkinyt jalostamaan rotua sitä rotutyyppiä vastaavaksi jollainen se on joskus kulta-aikoinaan ollut. Helppoa se ei ole ollut. Rotu ja sen heikkoudet  sekä vahvuudet ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Olen erittäin iloinen jokaisesta uudesta kasvattajasta joka haluaa panostaa tähän hienoon vanhan rotuun. 

Rotuna Plymouth Rock on erittäin utelias, seurallinen ja se todellakin kesyyntyy helposti.

Hyvä ystäväni myöskin Plymouth Rockeja kasvattava Juha Koivunen naureskeleekin usein sylikukoilleni. Poikasesta asti kun luodaan hyvä luottavainen suhde hoitajan sekä lintujen välille niistä muodostuu ihmiseen luottavia todellisia persoonia. 

Vaativiakin ne osaavat olla, viimeisin räväkät naurut aiheuttanut tapahtuma syntyi kun ajattelin päiväksi sammuttaa lämpölamput jo sulkautuneilta Rockeilta ja toisen rotuisilta jäteiltä. Sammutin lamput kun nuorikot olivat syömässä. Syötyään muun rotuiset nuorikot eivät kiinnittäneet mitään huomiota sammutettuihin lämpölamppuihin mutta joukossa olevat kaksi Rock kukkoa menivät lampun alle ja asettautuivat ”auringonotto asentoon” kyljelleen. Kun lämpöä ei tullutkaan ne silmäilivät minua tuimasti ja nousivat ylös alkaen nokkimaan lamppua. Jos olisivat osanneet puhua, käsky olisi kuulunut: ”Aurinko päälle ja heti!” Hellyin ja laitoin toisen lampuista päälle. Tämä ei heille riittänyt vaan kurvasivat toisenkin lampun alle alkaen nokkia sitäkin….se aurinko ei syttynyt, mutta kattoon piti nostaa etteivät särje sitä nokallaan.

Rotuna nämä raitapaidat osaavat olla todellisia persoonia. Pidän niiden vantterasta ulkomuodosta, seurallisesta sekä rauhallisesta luonteesta. Koska kanat  eivät omaa juurikaan haudontaviettiä, ne osaavat ja ovat todellisia sadisteja poikasille ja nuorikoille. 

Kukkoja ei parvessa voi olla kuin yksi. Mutta se sitten hoitaakin tehtäväänsä antaumuksella. On tapahtunut kerran kuinka Rock kukkomme Paroni tappoi rotan kun se loikki kanojen luona pihalla. Ja se rotta oli ISO! Minulla oli tuolloin samassa parvessa muutama maatiainen hautojina joilla oli tuolloin tiput, uskon että näitä rottakin tavoitteli.

Poikastuotannnossa laatu korvaa määrän

Aloitan haudonnat joka vuosi maaliskuun viimeisellä viikolla. Talvipoikasia en haudo kuin poikkeustapauksissa. Tämä siitä syystä että uskon vanhaan ”kanaraamatuksi” ristimääni Siipikarjamme J.Pedersen-Bjergaard v.1904 kirjan oppeihin. Niiden mukaan poikaset tarvitsevat auringonvaloa, liikuntaa ja VIHANTAA kehittyäkseen vahvoiksi. Talvipoikasille tämä on mahdotonta järjestää.

Tiput kasvavat aluksi sisällä talossamme erillisessä ”tipuhuoneessa” josta ne säiden lämmettyä siirtyvät ulos nurmikasvatukseen. Lämpö on poikasille tärkeää jo kehityksenkin kannalta. Vetoisissa koleissa suojissa ne joutuvat käyttämään tarpeettomasti energiaa ruumiinsa lämmittämiseen eivätkä kasva tasaisesti. Siirryttyään ulos poikasilla on toki suojat ulkonakin mutta  ne ulkoilevat siirrettävissä Chickhen traktoreissa. Nurmikasvatuksella poikasista kasvaa vahvoja kanan ja kukon alkuja. 

Sulkasato on Rockilla usein melko huomaamaton mutta kun se sitten kerran iskee linnut näyttävät kynityiltä. Meillä linnuille annetaan lepotauko syystalvella säiden pimetessä valoa ei juurikaan pidennetä jotta sulkasato ja ansaittu munintatauko tulee. Näin varmistutaan siitä että keväällä haudonta ajan koittaessa munat ovat elinvoimaisia koska linnut eivät ole munineet läpi talven. Poikkeuksena ovat nuoret kanat jotka ovat aloittaneet jo muninnan myöhään syksyllä.

Haudontaan tulisi käyttää vain toisella vuodellaan olevien kanojen munia jotta ne siirtäisivät vastustuskykynsä taudinaiheuttajille tuleville poikasilleen. Ja munat ovat tällöin jo suurempia kuin nuorikkojen munimat munat, joka tarkoittaa suurempia ja vahvempia poikasia.

Tarkkuutta ruokintaan

Ruokintaan on Plymouth Rockilla kiinnitettävä erityistä huomiota. Puoliraskaana rotuna se lihoo erittäin herkästi ja liiallisen valkuaisen syöttäminen kasvatuskaudella altistaa sen sydänperäisille vaivoille.

”Hiljaa hyvä tulee” sanonta pitääkin paikkansa Rockien kohdalla. Hidas kasvu takaa tasaisen kehityksen, suosittelen käyttämään valmiita rehuseoksia kasvatuskaudella koska niiden ravintokoostumus on tarkkaan harkittu. Jos osaamista löytyy voi toki kasvattaa kotoperäisillä ruuillakin mutta pitää varoa etteivät nuorikot pääse lihomaan. 

Hyväksi seokseksi aikuisille Rockeille on osoittautunut Tuusulassa sijaitsevan Lassilan luomutilan viljaseos. Siinä on murskattuna Kauraa, ohraa, vehnää, hernettä, härkäpapua sekä rypsiä. Sekoitan tätä suhteessa 50/50 Puolitiivisteen kanssa. Lisänä kalkki, sora, näkinkuori, maissi ja kokonainen kaura pehkuihin josta kanat saavat kaipaamaansa liikuntaa etsiessään herkkupaloja.

 

Tuorerehu on erityisen tärkeää talvisin. Keräkaali kattoon ripustettuna ja kokonaiset porkkanat tarjoavat kanoille mukavaa ajanvietettä ja vitamiineja. Haudonnan lähestyessä piimä on tervetullut lisä ruokavalioon. Meillä Rockeille tarjotaan ympäri vuoden itse valmistamaani Kefiiriä jonka sienen olen saanut ystävältäni jo vuosia sitten. Myös kalanmaksaöljy on etenkin talviaikana tärkeää ja sateisina kesinä sitä annetaan kaikille jatkuvasti.

 

Voin rodusta saamieni kokemusten perusteella suositella sitä lämpimästi, kasvattajia voi olla vaikeaa löytää mutta voin suositella Juha Koivusta joka on tehnyt rodun eteen paljon hyvää työtä sen rotupuhtauden vaalimiseksi.

Meiltä nuorikoita tulee myyntiin taas  kesällä  mutta koska keskityn kasvatuksessa kesä-aikaan ei poikasia tule myyntiin ympäri vuoden. Halutessaan voi toki tulla tutustumaan tähän hienoon rotuun muutenkin. 

Virtasen Farmi

Saija Eklund-Virtanen

saija.eklund@hotmail.com

Sääskjärvi Iitti

                                                                                   

Kiitos Saijalle erinomaisesta tekstistä. Erityisesti mieltäni lämmittää Saijan näkemys poikastuotannnosta ja haudonnan ajatuksista, sillä ne tukevat omaa käsitystäni talvihaudonnan turhuudesta. Soisin usemmankin kasvattajan lähtevän toteuttamaan tätä luonnonkiertokulun mukaista poikastuotantoa, vaikka se tarkoittaakin kevätsesongin ostajille "ei oon" -myymistä. Kuitenkin elinvoimaiset reippaat ja kevätruoholla ruokitut nuorikot ovat satakertaa helpompia niin kasvattajalle kuin ostajallekin, vaikka niitä omia munia ei sitten heti ekana kesänä niiltä saakaan. Kanaharrastus kun ei ole sitä "kaikki tänne heti" -harrastusta.

Kiitos myös Kanayhdistyksen sihteerinä toimivalle Juha Koivuselle, joka auttoi minua löytämään Saijan ja Virtasen Farmin tätä rotuesittelyä varten.