Rotuesittely: Piikkiön kanta - VIERASKYNÄ

Suomalaisen maatiaiskanan Piikkiön kannasta tämän Vieraskynä-artikkelin kirjoitti Vuonue ja Viipsinpuun yrittäjä Piia Aaltonen. 

Piia Aaltonen on kasvattanut Piikkiön kannan lintuja jo yli vuosikymmenen ajan joten hän on ehtinyt nähdä tämän kannan ominaispiirteitä usean kanasukupolven ajan.

Vuonue ja Viipsinpuu on pieni maatalousyritys Paimion Preitilässä, jossa kasvatetaan kanojen lisäksi Kainuunharmaksen lampaita ja myydään näiden sulista ja villasta tehtyjä tuotteita. Kanoista löytyy paljon kuvia ja juttuja yrityksen Facebook-sivulta, upeita sulkakorviksia on Instagramissa ja kotisivuilta saa tilattua tuotteita, esimerkiksi käsin kehrätystä langasta kudottuja asusteita.

                                                                                                                                                                              

ROTUTIETOA

Koko:  

Keskikokoinen rotu

Väritys:  
Vaihtelee mustasta valkoiseen, eniten mustasävyisiä ja ruskeita

Ulkonäön erityispiirteet:  
Sulattomat jalat, harja pieni ja pysty, heltta pienehkö ja pyöreä

 

Muninta:  

4-7munaa/vko munat keskikokoisia, talvella munintatauko, kesällä muninta runsaampaa

Munankuoren väri:  
Vaihtelee valkoisesta rusehtavaan

Yleiset taudit: Elinvoimainen, taudinvastuskyvyn arvellaan olevan  parempi kuin nykyjalosteilla


Rotutyypillinen luonne: 
Kesy, hyväluonteinen

Käyttö:  
Kotitarverotu munintaan ja lihaksi, kestää hyvin kylmää

 

Pitkäikäisiä piikkiöläisiä Paimiossa

Maatiaiskanoja pidetään yleisesti  pienissä kotitarvekanaloissa  tuottamassa munia  ja samalla  mukavina lemmikkeinä.  Itselläni niissä myös yhdistyvät huvi ja hyöty.  Kanojen touhuja on aina mukava seurata  ja kasvatus  mielenkiintoista.  Piikkiöläisemme tuottavat hyvin munia, joita on riittänyt  sekä syötäviksi  että siitosmuniksi.  Kananuorikoita  minulla on myytävänä lähes vuoden ympäri. Poikasten tuotannosta jää yli kukkoja, joita olen kasvattanut  paistikukoiksi itselle ja myyntiin.

Ensimmäiset  piikkiöläiset  hankin itselleni vuonna 2010, muutaman kanan, kukon ja haudottavaksi myös siitosmunia, joista tuli tipuja.  Olin jo vuosia sitten tutustunut samaisiin kanoihin maatalousharjoittelijana ollessani ja minulle oli itsestään selvää, että  haluan olla mukana säilyttämässä maatiaiskanoja.  Liityimmekin heti Luonnonvarakeskuksen  ylläpitämään säilytysohjelmaan. 

Maatiaiskanat ovat elinvoimaisia ja pitkäikäisiä.  Tästä kertoo se, että minulla on yhä  elossa ensimmäiset kanani, jotka jo tullessaan olivat  muutaman vuoden ikäisiä.  Viime kesänä menin sanomaan ääneen, että vanhimmat eivät enää muni. Tämän jälkeen sainkin heti huomata, että vanhus oli pesässä ja päästi pienen hieman hassun mallisen munan.  Yleisesti  piikkiöläiset munivat hyvin useamman vuoden, mutta näköjään myös  vanhat voivat munia harvakseltaan, vaikka heille jo eläkepäivätkin suotaisiin.  Syksyllä sulkasadon myötä tulee munintatauko. Jos kanalassa on pelkkä ikkunasta tuleva  luonnonvalo (sekin riittää), munintatauko kestää muutaman kuukauden. Lisävalolla munintataukoa saa lyhennettyä.

Kylmänkestävyys on maatiaiskanoilla hyvä. Talvella suositellaan +5-10 C:n lämpöä, mutta vaikka  kylmimpinä pakkaspäivinä  lämpötila on laskenut lähelle nollaa, se ei ole haitannut.  Kanoillani on  katettu tarha, jossa ne saavat halutessaan ulkoilla ympäri vuoden. Pakkanenkaan ei haittaa, kun ne  kukkojen johdolla tepastelevat ympäri tarhaa tai nauttivat orrella  talven auringosta.  Jos tipuja tai nuorikoita on ollut kylminä aikoina, niiden lämmöstä olen toki erikseen huolehtinut  lämpölevyllä.

Piikkiöläisiä on hyvin monen värisiä. Yleisimmin ne ovat mustankirjavia tai ruskeita/vaaleanruskeita, mutta harmaitakin on  yleisesti ja jopa kokonaan valkoisia.  Kirjavia  on myös monenlaisia  ja vaikka tipuja on meille vuosien varrella tullut  suuri määrä, joka vuosi tulee  aina  uusi väriyhdistelmä, jota en ole  ennen nähnytkään.  Kanamme saavat hautoa itse, jos vaan haluavat.  Yleisesti piikkiöläisistä sanotaan, että joka 12. kana  hautoo. Olen pitänyt hautovia kanojamme arvossaan ja säilyttänyt niitä itselläni, joten omissa kanoissani olen saanut lisättyä tätä ominaisuutta, joka mielestäni on periytynyt myös poikasille. 

Luonne  on piikkiöläisillä hyvä.  Ne ovat olleet keskenään sopuisia  ja uskallan päästää isojen joukkoon  hautomakoneesta tulleita nuorikoita.   

Siitoseläimet olen valinnut säilytysohjelman suositusten mukaisesti:  en värin mukaan, vaan niiden tulee edustaa läpileikkausta koko parvesta. Myös terveys ja luonne vaikuttavat, mutta koska kaikki ovat olleet erittäin terveitä ja hyväluonteisia, sen perusteella valintaa on ollut vaikeampi tehdä.  Maatiaiskanojen taudinvastustuskyvyn  arvellaankinkin olevan  parempi kuin nykyjalosteilla.

Kukkoset viettien vietävinä 

Maatiaiskanoilla on  ravinnonhakuvietti tallella  ja vapaana kulkiessaan ne löytävät itse monipuolista ravintoa.  Kanalan puolella meillä ei ole ikinä ollut kärpäsiä, koska ne nappaistaan saman tien suuhun. 

Nuorten kukkopoikien tarhassa tämä ravinnonhaku oli viety jo äärimmilleen.  Ne olivat  huomanneet, että tarhan katon läpi kasvavan puun ympärillä  on verkossa aukko  ja sitä kautta  ne kulkivat  puutarhaan ja kompostiin kaivelemaan.  Kun  minä lähestyin  tarhaa  ruokaämpärien kanssa, kaikki olivat kuitenkin aina kiltisti paikalla.  Vasta kun naapurimme alkoivat  innoissaan kertoa, kuinka hauskasti kukot tonkivat kompostin päällä, tämä asia meille selvisi.  Siihen loppuivat kukkojen reissut, sillä  meillä  näkyy  säännöllisesti  niin kettuja  kuin haukkojakin ja omat seikkailut saattaisivat päättyä varsin ikävästi.

Säilytysohjelma maatiaiskanakannan elinvoimaisena pitämiseksi

Maatiaiskanoja on hyvin saatavilla  ja piikkiöläisten kasvattajiakin on useita. Hankkiessaan kanat säilytysohjelmaan kuuluvalta  kasvattajalta  voi siihen myös itse  halutessaan liittyä.  

Luonnonvarakeskuksen koordinoiman suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelman tavoitteena on turvata alkuperäisen ja uhanalaisen maatiaiskanan säilyminen myös tulevaisuudessa, taata maatiaiskanan rotupuhtaus ja ylläpitää rodun perinnöllistä monimuotoisuutta. 

Säilytysohjelmaan kuuluvat ovat sitoutuneet huolehtimaan  eläimistään niin kuin  siipikarjanhoidon hyvät toimintatavat edellyttävät.  Tähän kuuluu, että kanojen elämä on lajinmukaista  ja niiden käyttäytymistarpeet huomioidaan, kuten esimerkiksi ulkoilu  ja pitopaikassa olevat orret , munintapesät  ja kylpypaikka.  

Suositeltavaa on, että säilyttäjällä olisi vain yhtä kanarotua tai maatiaiskantaa, jotta risteytyminen saadaan ehkäistyä. Kanamääristä ja muista tiedoista täytetään vuosiraportti, josta saadaan koottua kannan vuosittainen tilanne. Säilytysohjelmaan liittyvä  sitoutuu sääntöihin neljäksi vuodeksi, jonka jälkeen ohjelmassa olo jatkuu automaattisesti, ellei muuta ilmoita. 

Eviralle on ilmoitettava kanojen pidosta, salmonellanäytteet on otettava säännöllisesti  ja muutkin  normaaliin kanankasvatukseen liittyvät toimet hoidettava. Itse en ole kokenut sääntöjä ollenkaan hankaliksi, vaan joka tapauksessa kasvattaisin kanojani tällä tavalla. Ohjelman tarjoamat koulutukset ja kesäpäivät ovat olleet mukavia tapahtumia. 

Piikkiöläisten  myyjiä löytää  Facebookista  ryhmästä  Eläköön maatiaiskana  ja  myös Luonnonvarakeskuksen sivuilla  on  lista maatiaiskanojen säilyttäjistä.

Tiedossa oleva historia

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan. Tarja Ojanne on tehnyt arvokasta ja uraa uurtavaa työtä maatiaiskanojen parissa sekä julkaissut mainion oppaan: Pienkanalan hoitajan opas, jota voi tilata Siipi.net kautta.

Salon kaupungin Kiskossa asuva P. Aavaharju on rekisteröityessään ilmoittanut pitäneensä maatiaiskanoja vuodesta 1983 ja hankkineensa ensimmäiset yksilöt Piikkiöstä J. Nummiselta. Samaa kanakantaa on kuitenkin Aavaharjun mukaan pidetty Kiskossa jo hänen isoäitinsä nuoruudessa. Kanojen lisääminen tapahtui alussa luontaisesti, myöhemmin itse rakennetun hautomakoneen avulla. Aavaharju kasvatti myös vuohia, joiden myötä syntyneiden kontaktien ansiosta on myös kanan poikasia mennyt alusta alkaen vieraille ja näin kanta on levinnyt. 

Lisätietoa piikkiönkannan taustoista saatiin J. Nummisen haastattelusta (2012). Numminen kertoo hankkineensa kanat 70-luvulla Halikosta. Kanat olivat alun perin löytyneet mökkipahasesta itärajalta, Ilomantsin seudulta ilmeisesti 60-luvulla (ellei jo aiemmin). Omistaja ei olisi halunnut luopua yhdestäkään kanasta, mutta sitkeällä suostutuksella Numminen lopulta sai ostaa siitosmunia, joista kanta sitten lähti lisääntymään. Numminen lopetti kananpidon 1994.

Kanat olivat eloisia, väritys vaihteleva. Erityisesti olivat Nummiselle jääneet mieleen vaaleanruskeat yksilöt, joilla oli höyhenissä tumma reunus. Valkoista ei höyhenpeitteessä ollut missään vaiheessa. Jalat olivat (sinertävän) tummat, eikä ”karvajalkoja” ollut. Kanat olivat Leghornin kokoisia, mutta pyöreämpiä, eikä niin pitkäpyrstöisiä.

Piikkiönkanta on ollut viiden suosituimman kannan joukossa koko säilytysohjelman ajan. 

Kannan historia kuvaus Tarja Ojanteen mukaan.

                                                                                                

                                                                                
Kaunis kiitos Piialle ja Tarjalle mainioista kuvauksista tästä maatiaiskannasta. 

Tarja Ojanne viimeistelee tällä hetkellä toista painosta Pienkanalan hoitajan oppaasta. Opas on hyvä käytännön kokemuksen ja tutkimustiedon kautta koottu opus kanaloitsijan käsissä kulumaan. Suosittelen!

Piian lintuja vahingoittamatta tehdyt sulkakorvikset taasen ovat lähteneet valloittamaan ulkomaita. Ihanat elinvoimaiset maatiaisemme matkaavat korujen muodossa maineeseen! 
Verkkokaupasta niitä saa ostettua. Käykäähän ihastelemassa ja tilaamassa.

Myös Eläköön maatiaiskana on lämpimän elinvoimainen ja mukavan ilmapiirin Facebook-keskusteluryhmä niille joita kanssakanailijoitten nokkiminen ja jonninjoutava kukkoilu ei kiinnosta. 

Kukkoiluja - kukon aggressiivinen käytös

Kiltti ja kaunis kukko nokkaisi pikkutyttöä. Sitten kukko kävi tytön äidin päälle. Harjanvarsi turvanaan ihmiset poistuivat kanalastaan. Mikä ihme ihanaan ja ennen sylissäkin viihtyvään kukkoon oli iskenyt?

Kana on parvieläin ja kukon tehtävä parvessa on suojella, palvella ja siittää. Mitä paremmin kukko saa kanasiaan suojeltua sitä paremmin se saa levitettyä geenejään eteenpäin, eli hoidettua biologista tehtäväänsä täyttää maat ja mannut pikkutipuilla. 

Miksi kukko on äkäinen?

 

Kukon agressiivisuuteen vaikuttavat pääasiassa hormoonit. Teini-ikäisestä aikuiseksi hurahtavan kukon kehossa tulee testosteronimyrsky, aivan kuin aikuistuvan pojankin kehossa. Hormoonimyrskynsä kourissa kukosta voi tulla aggressiivinen, vaikka se olisi kasvatettu, käsitelty, silitelty ja sylitelty täydellisen rakastavasti ja kannustavasti aivan untuvikosta asti. Ihmisen käytöksen vaikutus kukon aggressiivisuuteen on hyvin vähäinen. Toki kiusattuna mikä tahansa eläin hyökkää tai pakenee, mutta käsittelen tässä nyt normaalin, hyväkäytöksisen kanalijan kukkoja, en eläinrääkättyjä rukkaraukkoja.

Rodulla on kukon käytökseen jonkin verran merkitystä. Kukkoja on jo antiikin Rooman ajoista asti kasvatettu taistelukäyttöön. Vuosituhantinen valinnalla jalostus on suosinut kookkaita, kiihkeitä ja päällekäyviä kukkoja ihmisen sirkushuveiksi. Vasta viimeisen parin sadan vuoden ajan huvit ovat vaihtuneet kotikanaloiden sylilemmikkimäisyyksiin. Luonnolla onkin kiinniottamista ihmisen mielenoikuissa. Malaya, shamo ja intialainen taistelukana ovat rotuja, joita vieläkin jossain päin maailmaa kasvatetaan taistelukukoiksi. Suomessa näitä rotuja ei juurikaan esiinny tai esiintyy vain muutamia yksilöitä rotuharrastajilla. 

Kaikissa roduissa voi olla aggressiivisia kukkoja ja kaikissa roduissa voi olla myös pehmolelumaisia lauhkeita kukkoja. Minulle on osunut jopa silkkikanan rodusta aggressiivinen kukko, vaikka ko rotua pidetään erittäin lauhkeana ja kilttinä rotuna. Se, että kyseisen kukon veli toisessa kanalassa, toisessa parvessa ja toisen vähintään yhtä lempeän hoitajan hoivissa alkoi myös aggressiiviseksi, kertoo, että ko sukulinjassa on periytyvää aggressiivisuutta. Niimpä Keski-Suomessa ko linjan kasvatus katkaistiin.

Minun vankka mielipiteeni on, että aidosti ihmisen päälle käyvän aggressiivisen kukon ei pitäisi antaa lisääntyä. Kasvatukseen ja jalostukseen valittavien eläinten valinnassa tulisi ottaa huomioon myös luonne, pelkkä ulkomuoto, munankuoren väri tai erikoinen sulkapuku eivät saisi olla määrääviä tekijöitä. Pienissä eläimissä tunnutaan kestävän aivan liikaa häiriökäyttäytymistä, mutta mietipä, että sinulla olisi vaikka dobermanni, jonka kanssa joutuisit elämään harjanvarsi turvanasi. Asia on ihan sama aggressiivisen kukon kanssa, jopa aggressiivinen viiriäinen on minulle nou, nou! Vaikka eläin toteuttaa vain luonnollista viettiään, niin minä kasvattajana haluan suosia luonnetta (ja sen mahdollista periytyvyyttä), niin että ihmisen ja eläimen yhteiselo sujuu  sävyisästi. 

Tilanne oli vielä satavuotta sitten toinen: kanaset elelivät isoilla avoimilla maatilojen pihoilla ja kukon kuuluikin puolustaa kanasiaan maasta ja ilmasta käsin paistien kimppuun mieliviltä pedoilta. Nykyään valtaosa kanailijoista itse hoitaa puolustuksen: asumalla taajamissa, verkottamalla tarhojaan, hommaamalla vahtikoiria, rotanloukkuja ja muita suoja- ja varotoimia. Minun mielestä ihmisen hoivissa elävän kukon tuleekin ymmärtää, että ihminen merkitsee suojaa, turvaa ja ruokaa. Ruokkivaa kättä kohti ei hyökätä eikä puolustauduta. Ei ole myöskään kukolle hyvää elämää, sellainen jossa se näkee vaaroja sielläkin missä niitä ei ole. Jatkuva varuillaan olo ja hyökkäysvalmius stressaa myös kukkoa itseään ja vaikuttaa parven dynamiikkaan.

Mitä kanailija sitten voi tehdä saadakseen sävyisän kukon?

 

Kukon käsittelyllä on jonkinlainen merkitys käytökseen, vaikka käsittelyllä ei voidakaan poistaa hormoonien aiheuttamaa riehaantumista. Kukon hankinnassa tulisi kysellä kukon sukujuurista, isän käytöksestä ja rodun ominaispiirteistä. Vastuullinen kukonmyyjä kyllä tietää ja kertoo, tai edes kertoo, jollei tiedä. Koska kukkoja on aina tyrkyllä enemmän kuin ottajia, on ottajalla oikeasti runsaudenpulaa valintaa tehdessään. Kysyminen kannattaa, yön yli nukkuminenkaan ei kukkokauppoja kaada, ja jos kaataa, niin varmasti saa sitten kaatuakin! Aikuinen kukko yleensä on jo teini-iän hormooniheilahtelunsa ohittanut ja käytös on tiedossa. Teini-ikään kukot tulevat rodusta riippuen noin 4-5kk iässä, ja vuoden ikään mennessä käytöksen voi olettaa jo vakiintuneen sellaiseksi kuin kyseisen tunkion valtiaan voi olettaa olevankin. Joillain kukoilla tipujen kuoriutuminen voi laukaista ylilyövän suojeluvietin.

On mahdollista, että aggressiivisesta kukosta saa aggressiivisuuden karsittua ns syliterapialla, johdonmukaisella käytöksellä ja pitkäjänteisyydellä. Mahdollista! Tämä kuitenkaan ei takaa, etteikö sylittelijän hyväksyvä kukko voisi kokea muita ihmisiä uhkaksi, vaikkapa niitä pieniä metrin mittaisia ihmisiksi olemistaan vasta harjoittelevia. Minä en kovin kauaa syliterapiaa harjoita, jos hormoonihuurut eivät kuukaudessa parissa tasoitu tai päällekäynti on avointa, saatikka toistuvaa, niin syliterapia vaihtuu kirvesterapiaan. Se on ainut mikä auttaa. Kaikenlainen kukon kurittaminen, lyöminen, potkiminen, roikottaminen tai muu "johtajuuden" kovakourainen osoittaminen on paitsi tehotonta niin ennenkaikkea eläimen rääkkäystä ja laissakin kiellettyä! Kovakouraisuus vain vahvistaa kukon käsitystä, että ihminen on uhka, ja viestittää samalla muulle parvelle: että hätä tässä onkin, kun puolustaja (=kukko) on petomaisesti kurittavan hyökkääjän (=ihminen) kynsissä.

Maatiaiskukkomme Gamer otti teininä päiväunia teinipoikamme sylissä, aikuisenakin viihtyy sylissä tai näköalapaikalla.

Herra ja hidalgo

Minä toimin minun kanaparvissani pääkukkona. Se tarkoittaa sitä, että kukkojen, kaikkien niiden seitsemän viiva seitsemäntoista, tulee olla nokkimajärjestyksessä minun alapuolella. Yhdenkään helttaa en ole nokallani repinyt verille vaan osoitan nokkimajärjestyksen muulla käytökselläni lempeästi ja päättäväisesti. Kanalatakkini on kirkuvan punainen, juuri sellainen joulunpunainen, joka tarinoiden mukaan saa kukon hulluksi. Ei saa hulluksi. Punainen väri merkitsee kukoille viriiliyttä ja vahvuutta, pääkukolla on kirkkaimman punainen harja ja heltta. Lisäksi käytän talvella punaista pipoa. Vieraita sen sijaan en lintujeni lähelle kutsu punaisissa kamppeissa.

Kun kuljen pihalla tai kanalassa, niin edellytän, että kukot väistävät minua, en minä niitä. Tämän kukot tekevätkin ja minä annan niille siihen mahdollisuuden, niitä nolaamatta tai kumpparilla tönimättä. Odotan paikallani tai saatan sanoakin, että "Väistätkös Gempsu vähän, että mahdun tulemaan" tai "Tulehan nyt Martti sieltä omalle puolellesi". Ihmeen upeasti kukot kunnioittavat myös toistensa reviirejä, eli tarhoja ja kanalan osastoja.

Ruokaa jakaessa kukkojen happamuuden huomaa selviten. Kukkoa ärsyttää kun kaikki kanat helmat hulmuten syöksyvät herkkuämpärilleni jättäen rankkaa matojen etsimisduunia painaneen kukon ihan unholaan. Yritänkin aina kauhoa ruokaa pariin kuppiin: yksi sinne  missä haluan parven heikkoa buustata ja toinen kukolle sinne missä nyreänä seisoo, jotta saa itse "löytää" herkkukupin ja kutsua kanasensa syömään. Kädestäkin tarjoilen herkkuja ja silloin koitan muistaa opettaa "Tänne, tänne, tänne" -kutsua, jotta tarvittaessa saisin parven houkuteltua käden luokse muulloinkin.

Saahan tämä kukkoiluni välillä myös tragikoomisia piirteitä kun joku uusi kana tai nuorikko ihastuu minuun ikihyviksi ja tulee eteeni pyrstö pystyssä ehdottelemaan kahden keskisiä treffejä. Koitan olla järkyttymättä ehdotteluista ja tuntea vain tyytyväisyyttä, että minua pidetään hyvänä kukkona: olen onnistunut tarjoilemaan parhaan suojan, ruuan ja turvan.

Kuvauksissa sattunutta: 

 

Kesällä 2016 ammattivalokuvaaja kävi ottamassa eläimistämme kuvia. Sylilössykkä Gamer oli kuvattavana vieraan pienen pojan sylissä, pikkupoikaa kovasti jännitti kuvattavana oleminen ja jännitys tarttui myös Gempsuttikukkoon. Kukko-ukko kuitenkin istua nakotti  sylissä kuuliaisesti, koska on tottunut siihen, että kun meillä käy vieraita kiertää Gempsu siliteltävänä ja syliteltävänä kärsivällisesti. Pikkuisen ote oli sellainen, että iso kukko meinasi vähän väliä valua sylistä alas, mutta yhtään ei rimpuillut. Välillä vaan katsoi minua tai poikaani, että vieläkö tässä näytellään. Kun otokset oli saatu räpsittyä, niin Gempsu meni tutun olkapäälle. Tutussa paikassa jännitys hälveni ja ylhäältä näki hyvin, että eihän tuossa kameran kanssa pyörivässä hepussakaan mitään jännitettävää ole, ja niin Gempsutti rentoutui...

Tämän erittäin mainion kuvaajan muihin otoksiin ja palveluihin pääset tutustumaan osoitteessa: http://www.mikapulkkinen.net/
Suosittelen Mikaa lämpimästi, niin kuvauksissa työskentelyn kuin lopputulostenkin perusteella! 

Aiheesta muualla:

Tarvitsevatko kanat kukkoa?
Vallanvaihto kanalassa - kokemuksia kukon muuttuneesta käytöksestä

Oliko artikkelistä hyötyä?

Haluaisitko saada joka kuukausi vuodenajanmukaisia ohjeita ja vinkkejä kanojen hoitoon? 

Siltajoen Sirkuksen Kanakirje on aloittelevalle kanaharrastajalle tarkoitettu sähköposti, joka ilmestyy kerran kuukaudessa ja auttaa tämän mukavan harrastuksen parissa kaakattavia kavereita, niin siivettömiä kuin siivellisiä. 

Tilaa maksuton Kanakirje tästä