Tämä on kertomus erään aamun aloituksesta, juttu sisältää enemmän tarinaa
ja vähemmän asiaa. Tosin montaakin tärkeää kanan käytöstä tai turvallisuutta
sivuavaa aihetta matkalla kolhaistaan ja linkit asiateksteihin onkin koottu jutun
loppuun.
Eilen oli Siltajoella semmoinen +3 astetta lämmintä ja vesikeli. Kanala,
jossa kestopehku pöhisee oli kuuma ja kusenhajuinen jo heti aamutuimaan.
Availin ikkunoita ja luukkuja ja jätin ovenkin horottamaan auki, jotta eivät
ihan paistu ja tukehdu kun ruokin koko seurakunnan ja palaan sitten lapioimaan
osan käyvästä pehkusta pois.
Kestopehku on mainio ja
lähes ilmainen lämmitysmuoto, mutta vaatii käyttäjältään vähän ylimääräistä
duunia, varsinkin jos talvet ovat tätä mitä ovat, eli lämmöt vaihtelevat eessun
taassun. Siltajoella kestopehku on ollut lämmitysmuotona joka talvi, ihan jo
siksikin, että asumme haja-asutusalueella, jossa mahdollisten myrskyjen
aiheuttamat sähkökatkokset voivat kestää vuorokausia. Toisekseen kestopehku
lämmittää puutarhurin mieltä, kun sen saa käytön jälkeen lähes suoraan pihan
voimanlähteeksi.
Kääpiökochit tietysti näkivät avoimessa ovessa mahdollisuutensa ja
painoivat ulos sulkajalat vipattaen. Ulkona kun nuoskalumen seasta törröttää
vielä näin joulukuussakin muutamia ruohonkorsia. Nopeasti alkoivat korret
kadota kohti kaakatusvälinettä.
Minä en ihan riemurinnoin suhtautunut käppänien ulos pelmahdukseen, sillä kääpiörotuisten
kanojen lyhyet sulkajalat tarkoittavat sitä, että nämä tappijalat kastuvat
masuaan myöten. Kauaa en niiden antanutkaan nokkia vaan usutin takaisin sisälle
kuiville puruille luvaten iltapalaksi salaattia.
Toisinaan olen ihan pyyhkeellä kuivaillut sulkajalkoja, koska kostealla
iholla viihtyy bakteereiden lisäksi kalkkijalkapunkki. Kalkkijalkapunkin
ehkäisyssä kuivuus, puhtaus ja terve iho ovat avain asemassa. Kosteus kuivattaa
niin ihmisen kuin kanan ihoa ja kuivan, suomut kohollaan olevan ihon alle
pääsee punkki tai bakteeri paremmin pujahtamaan. Muita kalkkijalan ehkäisy ja
hoitokeinoja voit lukea tästä artikkelista: Kalkkijalkapunkki, hoito ja ehkäisy
Usein kysytään, että miten kylmässä kanat voivat ulkoilla. Tähän on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, koska kylmyyteen vaikuttaa niin tuuli kuin kosteus, kanojen ikä, koko ja rotu, sisätilojen lämpötila ja jopa ruokinta. Monta piippua ja monta vaikutinta.
Kylmää kestävät rotuni: Marans ja Araucana
Kanilassa, jossa Maransit, Araucanat ja Maraut talvehtivat ei ollut
hajukasta, mutta lämmintä ja kosteaa, sieltäkin siis ovi auki. Marans ja
Araucana ovat rotuja, jotka munivat värikäskuorisia munia, Marans
suklaanruskeita ja Araucana sinivihreitä.
Marans on isokokoinen ja vanha rotu, alun perin vähän niin kuin ranskalainen maatiainen: ajan saatossa luonnonkarsinnalla vahvaksi jalostunut rotu, monen eri rodun kombinaatio, kylmänkestävä ja paksulla höyhenpeitteellä varustettu. Araucana on keskisuuri rotu ja myös erittäin vanha ja kylmänkestävä rotu.
Marans on isokokoinen ja vanha rotu, alun perin vähän niin kuin ranskalainen maatiainen: ajan saatossa luonnonkarsinnalla vahvaksi jalostunut rotu, monen eri rodun kombinaatio, kylmänkestävä ja paksulla höyhenpeitteellä varustettu. Araucana on keskisuuri rotu ja myös erittäin vanha ja kylmänkestävä rotu.
Marau on minun oma (suuruudenhullu) projektini, jossa koitan luoda
kylmänkestävää, tervettä, rauhallista ja suht nopeakasvuista ”rotua”, joka
munii oliivinvihreitä munia ja olisi vieläpä hyvä talvimunija.
Terveys ja kylmänkestävyys lienevät itsestään selviä syitä. Rauhallisella
tarkoitan sellaista linjaa, joka soveltuu lemmikki- ja harrastekäyttöön
lapsiperheille, eli aggressiivisuus tai säikkyys ei sovellu tähän hippusen
tippuista.
Marans ja Araucana, joita käytän Maraun luomiseen ovat isohkoja
rotuja. Iso ja aggressiivinen kukko ei istu ajatusmaailmaani. Siltajoella
aggressiiviset eivät pääse jatkamaan sukua, mutta toki eläimen käytökseen
vaikuttaa perimän lisäksi myös ihmisen käytös. Tarkemmin juttua aiheesta tässä
artikkelissa: Kukkoiluja – kukon aggressiivinen käytös
Nopeakasvuisuus taas on etu kun kukkoja aina kuitenkin kuoriutuu ”liikaa”, jotta
ne saadaan yhden kesän aikana kasvatettua patakokoon ja parempiin suihin.
Värikäskuoriset munat taas, no se on sitten tätä minun hihhulointia ja
haaveilua. Saahan sitä haaveilla, aikuinen ihminen, valmiissa maalimassa…
Araucanat painelivat ulos saman tien kun reitti oli selvä ja niiden
annankin ulkoilla ihan oman olon mukaan. Araucana on Etelä-Amerikasta kotoisin
oleva pitkäsäärinen ja kylmänkestävä, suht kookas rotu, niin niiden ulkoilu
näillä keleillä on ihan jees. Tai ainakin niin luulin.
Maransit tietysti nostivat kovan metakan kun Araut pääsivät ulos. Koska
Maransien puolen ikkuna oli turvonnut kosteudessa niin, etten saanut sitä
kunnolla auki, niin päätin kantaa jytkyleet ulkotarhaan. Kana tai pari
kerrallaan koppasin paksupyllyjä kainaloon ja kipitin ulkotarhaan, jossa Teukka
koira piti vahtia ja laski, että kukaan ei häviä matkalla. Koirat kun eivät
kovin hyvin osaa laskea, niin Pikkumaccokukko livahti rakennuksen ja tarhan
välistä vapaaseen ulkoiluun. Artsi Arau tietysti toivotti sen hevonkuuseen
omien lyyliensä läheisyydestä, ja koska tontilla ei ponien havuja juuri kasva
parkkeerasi Pikkumacco itsensä trampoliinin alle.
Artsi ehkä ei pitänyt kolmeakymmentä varometriä riittävänä vaan johdatti
omat frouvansa Kanilan alle. Toivoin vain, että lokakuun sijaistaneet apurit
eivät ole laittaneet sinne rotanmyrkkyä kanasten löydettäväksi, ja jatkoin
kantokyytiläisten palvelemista.
Maransit sen sijaan ryhtyivät heti kylpemään ulkotarhan kuivassa, mutta
takuulla viileässä maassa. Muistattehan nämä raukat jotka vasta viikko sitten pakotin sisälle puhtaille ja hyvin hyvin epäilyttäville puruille. Onneksi nyt sää
armahti kanaset kamalalta sisäkohtalolta. Rakennusmuovilla vuorattu ulkotarha,
jossa muutama kuutio kompostipehkua pöhisee pysyy hyvin plussalla nollakeleillä
ja pikkupakkasilla.
Kanalla on pieni reviiri ja tiukat rutiinit
Kun kaikki suklaamunienmunijat olivat saaneet kyydityksen, huomasin
sivusilmällä, että Araucanat ovat kadonneet. Normaalisti en olisi asiaan kiinnittänyt
huomiota, sillä kanat kyllä osaavat ulkoilla ja palata takaisin kotiinsa. Mutta
koska Araucanojen ulkotarha sijaitsee ihan eri puolella pihaa ja ovat oppineet
sillä puolella ulkoilemaan ja tulemaan takaisin tarhaan, niin nyt ensimmäistä kertaa
talvipaikasta ulkoilua pidän vähän silmällä, etteivät eksy tielle, pöpelikköön
tai muuten pahoille teille. Oikeastihan kanoilla on hyvin pieni reviiri,
pysyvät huudeilla ja varsinkin meillä missä kukot ovat jakaneet pihan osat,
reviireillä pysytään visusti.
Kun kanan asuttaa uuteen paikkaan on sen hyvä antaa olla viikon pari
uudessa paikassa kotiutumassa ennen vapaata ulkoilua, jotta oppii mieltämään
uuden paikan kodikseen ja turvakseen. Jos kana pääsee vapaaksi liian aikaisin niin
se voi koittaa etsiä reittiään vanhaan kotiin, eli eksyä, varsinkin jos ei ole
ehtinyt uuteen parveensa parveutua tai kukko ei osaa vielä uudesta pitää
huolta.
Kun kanat päästetään ensimmäisiä kertoja vapaaksi ulkoilemaan uudesta
paikastaaan, on hyvä toimia näin muutamien ensimmäisten kertojen ajan, jotta
oppivat. Ovi jätetään auki ja annetaan kanan mennä omatoimisesti ulos sillä
aikataululla kun utelias itse haluaa. Ovi, ikkuna tai kulkuluukku, mikä oven
virkaa toimittaakaan, jätetään auki, jotta kana saa itse palata takaisin kun
siltä tuntuu.
Jos ekalla ulkoilukerralla ovi on läimähtänyt kiinni niin kana hätäänty
eikä opi löytämään reittiä takaisin kotiin. Kun reitti on tuttu ja tiedossa, ei
ovella niin ole väliä. Osaavat mennä kiinni olevan oven eteen runkumaan ja
marmattamaan, jolloin kanailija saa laittaa hippulat vinkumaan tarjotakseen
ovimiehen palveluksia paheksuvan motkotuksen saattelemana.
Kastuminen on hengenvaarallista
Joten lähdin etsimään Araucanojani varmistaakseni, että ulkoilijat eivät
eksy liian kauas ja löytävät aikanaan takaisin Kanilan ovelle ja sisälle omaan
karsinaansa. Kanat löytyivätkin nopeasti kaninpissakompostia tarkkomasta, mutta
onneksi kiersin myös rakennuksen toiselle puolen. Kukko Artsi Arau oli löytänyt
sadevesiasian. Luojan lykky, että plussakeliä oli kestänyt vasta vuorokauden ja
sadevesiastiassa kellui kohtalaisen kokoinen jäämöykky, joka varmisti, että
Artsi yrityksistään huolimatta jäi vain puolisukeltajaksi.
Kukkoa sadevesitynnyrissä |
Yhtään ei uimamaisteri laittanut hanttiin kun kaappasin märkäläisen
kainaloon ja juoksujalkaa sisälle kuivattelemaan.
Ja taas sai Teukka-koira
töitä: vahti Arau matameja, joille tällä puolen pihaa ulkoilu oli aivan uusi
kokemus ja kukoton ulkoilu ennen kuulumatonta. Tämä oikeasti rotantappajan ja
vahtijan hommia hoitava nelijalkainen sai nyt omatoimisesti opetella
laumanpaimennusta. Tiedän jo, että se ei eläviä kanoja syö, ei edes nirhaise,
joten asialle ajatustakaan uhraamatta uskalsin jättää sen kanasten kaveriksi.
Kun Artsi oli kuivailtu, löytyivät paimennetut Kanilan alta yhdestä rivistä
lautakasan päältä kurkkimasta. Paimentajan kököttäessä säädyllisen välimatkan
päässä, mutta yhtä lailla rakennuksen alla ja rivimuodostelman mukaisesti nokka
kohti etupihaa.
Entäs sitten Pikkumacco? Huuteli päivän valoisat tunnit trampoliinin alla,
jonne välillä huikkasin: ”Menehän nyt jonnekin syömään, etnää siellä voi
töröttää koko päivää”. Illan tullen kiekaisut hiljenivät ja ajattelin käydä
hämärän turvin nappaamassa syliä karttavan kukkosen omaan parveensa. Vaan illan
tullenpa ei trampan alla näkynyt kukon kukkoa.
Pyörähdin katsastamassa
kesätarhankin, jossa pikkukukot välillä koittavat edelleen yöpyä, vaikka se on
ollut pois käytössä elokuun lopusta asti. Kesätarha on iso ja kattamaton laiduntarha
alapihalla, jonne syksyiset sadevedet kivasti valuvat tehden vihreästä maasta
mutaista mössöä. Ei näkynyt Maccosta mutavellissäkään.
Tässä vaiheessa hain otsalampun ja ryhdyin pyörittelemään päätäni kuin
pöllö, jotta valokeila tavoittaisi karkulaisen. Katselin puut, pinot ja muut.
Ei näkynyt. Yleensä karkulaiset menevät jonnekin korkeahkolle, mutta lähelle
omia reviirejään nukkumaan. Meidän peltotontin pikkupuut oli nopeasti katseltu.
Moni niistä ei pikkuisen, 4 kiloisen, kukkosen painoa kestäisikään.
Lopulta Macconen löytyi oman parvensa muovitarhan ulkokulmalta pinottujen
kukkaruukkujen päältä tihkusadetta niskaan valuttavan räystään alta. Sain siis
jo toisen kukon kuivailun samalle päivälle. Mielessä kyllä kävi, että pitäisikö
siirtyä vesilintujen kasvatukseen, kun tämä kerta on tällaista jatkuvaa
vesileikkiä. Kuivailujen jälkeen vein Pikkumacconi takin sisässä omaan parveensa
yöksi. Pääkukko Macho sille hieman urahti, että missäs olet eksynyttä lammasta
esittänyt.
Kanalle kastuminen kylmillä keleillä voi olla vaarallista, koska märkä
höyhenpuku ei lämmitä. Höyhenten lämmittävyys perustuu ilmaan höyhenten ja
sulkien lomassa. Ilmava höyhenpuku eristää kanan kylmältä ulkoilmalta. Olet
varmasti nähnyt pakkaskelissä pörhenteleviä punatulkkuja. Samalla efektillä
kana pitää itsensä lämpimänä. Märkä höyhen ei pörhisty vaan päinvastoin on
kylmä ja kylmentää kanan kehon nopeasti.
Märkä höyhenpuku on sama kuin ihmisellä olisi märkä
puuvillainen paita päällä. Montaa tuntia ei kroppa lämpimänä pysy ja varmana saa
hyvät yskätaudit aikaiseksi. Siksipä märän kanan kuivaus pyyhkeellä ja föönillä
ei ole mitenkään liioittelua. Saman tekisit koirallesi tai kissallesikin, eikö?
Että tämmöinen itsenäisyyspäivän aatto vietettiin Siltajoella. Toivotan mukavaa
(ja rauhallisempaa) itsenäisyyspäivää koko Suomenniemelle ja ulkosuomalaisille
myös!
Jutussa mainituista aiheista löydät lisätietoa näistä artikkeleista:
Tarvitsevatko kanat kukkoa?
Rotuesittely Araucana – ei julkaistu
Rotuesittely Kääpiökoch – ei julkaistu