Herne kanojen ja viiriäisten ruokinnassa

Muna on proteiinipitoista voimaruokaa. Voimailijat tarvitsevatkin kovasti proteiinipitoista ruokaa pystyäkseen tuottamaan somia herkkumunia. 

Tehokanojen, viiriäisten ja muiden voimakkaasti munivien rotujen ja lajien ruokinnassa huomiota tulee kiinnittää proteiiniin JA kalsiumin saantiin. Kun munintatahti on kova täytyy linnun saada nokittua tuhtia ruokaa. Pullamössöllä ei toinna kupua täyttää, sillä pelkällä hiilarilla ei munia pitkään pungeta pihalle. 
 
Tiesitkö muuten, että viiriäinen munii ahkerammin kuin tehokana? Viiriäisen munantuotannon sykli on 14-18 tuntia, eli viikon aikana hyvin ruokittu, terve ja munintaikäinen viiriäinen paukkasee pihalle yli 9 munaa.

Kanat ja viiriäiset ovat sekasyöjiä, joten proteiiniksi kelpaa myös eläinproteiini, mutta tässä artikkelissa vetäistään herneet kitusiin. Eli keskitytään maukkaaseen kasviproteiiniin. Artikkelin lopusta löydät linkkejä muihin Ravitsemus - kategorian juttuihin.

Kokonainen riistaherne on edullista

Riistaherne on kuivattua hernettä ja sitä myydään säkkitolkulla maatalouskaupoissa tai mahdollisesti myös viljelijöiltä suoraan. Riistaherne nimitys on erona elintarvikkeeksi myytäville herneille ja osittain viljelylajikkeet eroavat elintarvike- ja riistaherneiden osalta. Samaa palkokasvia kuitenkin pienillä eroilla. 

Herne on edullista ja ravintorikasta syötävää eritoten talvella, kun vihreän saanti on rajallista. Vihreän lisäksi herneessä on paljon B-vitamiineja, joita tarvitaan muun muassa kuoriutuvien tipujen evääksi munaan mukaan. Yleensä kaikki Suomessa myytävä riistaherne on vieläpä kotimaista ja viljelykasvina herne rikastuttaa peltomaata typensitomisominaisuudellaan. Eli kaikin puolin mainio pikkupallero!

Jos haluat syöttää lintusillesi kokonaisen riistaherneen, niin liota kuivia herneitä yön yli, jotta ne turpoavat ja ovat näin ollen helpommin sulavassa muodossa. Kuivana syötetyt herneet turpoavat linnun mahassa ja vaativat valtavasti juomista ja voimakkaan kivipiiran, etteivät aiheuttaisi tukosta tai tukalaa oloa. Pienille roduille ja viiriäisille kokonaista hernettä tulisi tarjota vain liotettuina tai keitettyinä. 

Isoille- ja jättikanaroduille, sekä aikuislle ankoille kuivan herneen voi tarjoilla sellaisenaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin liotettuna vihreät pienet miehet matkaavat livakammin kohti ääntä. Oletan liotetun maistuvan maukkaammalta.

Viiriäisille herneet ovat suurta herkkua ja syövät niitä paljon, siksi on tärkeää, että kuivattu kokonainen herne on hyvin liotettu tai kiehautettu ennen tarjoilua. Kahden nyrkin kokoinen viiriäinen voi jopa kuolla kuivien kokonaisten herneiden syömiseen, joten toistan vielä väsytyksenkin uhalla: viiriäisille vain hernerouhetta tai kokonaiset kuivaherneet hyvin liotettuina/kiehautettuina.

Tuore- tai pakasteherneissä tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska neste on vielä herneessä mukana.

Herneherkuttelijoille tulee olla myös kivipiiran toiminnalle tärkeää hiekkasoraa saatavilla, sillä kova ruoka kuluttaa kivipiiran kiviä nopeammin kuin pehmeä mössöruoka. 

Herkkuherne rouheena

Kuivattua hernettä voi mieluusti tarjota myös rouheena, jolloin turpoavat partikkelit eivät ole liian suuria linnun kokoon suhteutettuina.

Siilossa myytävä hernerouhe on oikean kokoista niin kana- kuin ankkatipuille sekä aikuisille viiriäisille. Herkkuherne rouhe maistuu mainiosti myös aikuisille kanoille.

Hernejauhe on sopivaa ihan vauvaviiriäisille, joiden nokkaan jauhe mahtuu, mutta viikon ikäisestä eteenpäin jauhe on hyvä tarjota vesitilkkaan turvotettuna puurona, jolloin lintu saa sen nokittua.

Herkkuherne nimitys rouheellemme tulee hernelajikkeen valinnasta. Suomessa viljeltäviä hernelajikkeita on muutamia. Siltajoen ja viljelijän omien lintusten mielestä vihreä lajike on kaikista maistuvinta. Makutesteihin on osallistunut kolmisen sataa nokkijaa ja kolme hernelajiketta, joten luotamme nokkaporukan valintaan.

Yleisin viljeltävä lajike, kellertävä väriltään, on ravintoarvoiltaan hyvin samanlainen, mutta maistuvuudessa oli selkeä ero. Nirsoja tai ei, niin kuvitelmani on, että vihreässä pallerossa on enemmän lehtivihreää, jonka saanti varsinkin Suomen pitkän ja pimeän talven aikana on rajallista, siitä varmaan johtunee myös maistuvuus ero. Samaa herkkuhernerouhetta käytetään Maukas-rehussamme. Vihreällä ruokinnalla taasen on suora yhteys keltuaisten väriin ja makuun.

Siilossa myytävien kotimaisten nokittavien periaatteena on maistuvuus, oikeat ravintoarvot ja raekoko sekä viljelijäreiluus. Siilon tuotteista viljelijän kukkaroon jää isompi siivu kuin teollisuudelle myytäessä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti tärkeää, koska haluan uskoa suomalaiseen ruuantuotantoon niin eettisistä kuin ilmastollisistakin syistä. Jos jaat kanssani samansuuntaiset arvot, niin vilkaisehan valikoimamme: Siltajoen Siilo - Kanailijan kauppa

Reseptejä ja vinkkejä herneen syöttöön

Avaa kesähelteillä pakastehernepussi vadilliseen vettä ja kutsu munamaakarisi bileisiin. Saat koko päivän vesiastian ympärillä puuhastelevat kanasi ikionnellisiksi ja viilentyneiksi kun vesisoikosta noukitaan kylmiä herkkuja kilvan. Ja voi sitä marmatuksen määrää, jos joku herne sattuu vajoamaan vesitilkan pohjalle ja sitä ei sieltä saa!

Talven pakkasiin iloa ja lämpöä tuo kattilallinen keitettyjä juureksia. Kiehauta porkkanaa, lanttua, naurista tai pottuja, pyöräytä juurekset pehmeiksi tehosekoittimella ja lisää muussiin herne- ja/tai papurouhe turpoamaan. Päälle tilkka ruokaöljyä tai nokare voita, ja kun keitos on jäähtynyt noin kädenlämpöiseksi kanna vasu nokkailijoillesi. Kiittävät sinua kilvan niin kaakatuksellaan kuin maistuvilla munillaan.

Syksyn ja talven viileillä lämpimän ruuan/juoman tarjoilu sitä paitsi auttaa lintusia lämpimänä pysymisessä. Muista vain kokeilla ruuan lämpötila omin näpein, sillä kana ei pysty sylkäisemään kurkkuunsa hotkaisemaa palasta, joten polttava ruoka oikeasti polttaa!

Fermentointi on yksi mainio tapa tarjota erilaisia kasviksia kanasilleen, silloin kun kasvisten säilyvyys muuten olisi ongelma. Kotirinteen kanablogista löydät ohjeet fermentointiin

Kokemukseni mukaan kanaemot valitsevat mieluusti poikastensa kasvatukseen hernerouhetta tai Maukas – Pikkunokkaisten seosta. Voit tarjota molempia sellaisenaan tai hieman liotettuna vesitilkassa. Minulla on tapana lisätä liotettaviin rouheisiin tippa B-vitamiinia tai omegakalaöljyä, talviaikaan myös D-vitamiinia, jonka saanti pimeässä pohjolassa ei onnistu kuin T-paita keleillä.

Ja toki hernerouheen voi antaa sellaisenaan, joko muun rehun joukkoon sekoitettuna tai erillisestä kiposta tai kädestä tarjoiltuna.

Muita artikkeleja ravitsemuksesta:

5 ruoka-ainetta, joita ei tule syöttää kanoille

Syötä näitä maltilla kanoille

Idätä kanoille kauraa

Kanojen ja viiriäisten tukiruuat

Ruokintarutiinit Siltajoen Sirkuksessa

Haluatko oppia lisää kanojen ruokinnasta? 

Olen tehnyt 45 minuutin mittaisen opasvideon: Kanojen ruokinnan perusteet, jossa käyn kattavasti läpi kotikanan ruuansulatuksen ja ravitsemuksen tarpeet. Tilaa video omaksesi hintaan 19,50€ tästä: Webinaari kanojen ruokinnasta

Rotuesittely: Marans osa 1

Marans on vanha ranskalainen liharotu, joka munii huomiota herättävän tummakuorisia, isoja munia. Suklaamunien munijat ovatkin haluttuja kanaparven kaunistuksia ja munakorin koristajia.

Kuva: Raisa Vehkala Visitlaukaa.fi

 

ROTUTIETOA

Koko: 
Kukko noin 3,5-4 kg ja kana noin 2,5-3 kg

Väritys:  
Ranskalaisen standardin mukaan hyväksyttyjä värejä on useita. Suomessa yleisimpiä ovat: Black Copper, Silver Cuckoo ja Wheaten (Vehnä).

Ulkonäön erityispiirteet: 
Vahva, vankka olemus, kevyesti sulkaantuneet jalat. Standardissa mainitaan tummat munankuoret

Muninta:  

noin 150-200 munaa vuodessa

Munankuoren väri: 
Hyvin tumman viininpunainen tai tumman ruskea

Yleiset taudit: 
Terve ja vahva rotu, ei rotutyypillisiä sairauksia

Rotutyypillinen luonne:  

Aktiivinen, ystävällinen ja utelias

Käyttö:  
Muninta- ja liharotu

Maranseista tunnetaan myös harvinaisempi kääpiömuunnos, jossa kukon paino on hieman yli kilon ja kanan hieman alle kilon. Tiettävästi kääpiömaranseja ei kasvateta Suomessa (vielä).

 

 

 

Historia

Maransien historia sijoittuu Ranskan satamakaupunki Maransiin Atlantin rannikolle. 

Englantilaiset hallitsivat vuosisatojen ajan meriteitä ja kuljettivat mukanaan paljon taistelukukkoja, jotka viihdyttivät tappeluillaan merimiehiä pitkien seilausten aikana. Merimiehet vaihtoivat satamissa taisteluista selvinneitä kukkoja toisiin kukkoihin ja kanoihin, jotka tuottivat merimatkojen aikana munia, lihaa ja tappeluviihdykettä. Näiden laivakukkojen ansiosta jo varhaisten Maranssien rotu- ja värikirjo oli erittäin laaja. 

Tummamunaisuuden Marans rotuun epäillään tulleen Aasiasta, josta on Britanniaan tuotu Croad Langshan niminen harvinainen rotu, joka myös munii tummakuorisia munia. On epäselvää tulivatko Croad Langshanit taistelukukkoina merimiesten mukana vai saako kunnian tuonnista ranskalaiset kasvattajat. Tieto vaihtelee lähteestä riippuen. Jonkun lähteen mukaan aasialaisia lintuja olisi tullut jo ennen 1800-luvua ja toistamiseen sitten muutaman ranskalaisen kasvattajan tuomana 1800-luvun loppupuolella. 

Myös Brahma rodun osallisuutta Maransin syntyyn on spekuloitu. Kyseessä on siis verrattain vanha rotu, johon geenipankkia on tullut monesta eri maailman kolkasta ja rodusta. Eittämättä itse Marans on kuitenkin Ranskan rannikolla nykymuotoonsa "syntynyt" rotu, ja sen kasvatuksella on siellä yli vuosisadan perinteet. Ranskassa ja Belgiassa on tehty paljon jalostustyötä tämän rodun eteen koko 1900 ja 2000-luvun ajan.

Jo 1931 Maransin rotustandardi hyväksyttiin Ranskan rotukanayhdistykseen viralliseksi roduksi. Muutamaa vuotta aiemmin oli jo perustettu Marans kasvattajien yhdistys, joka edelleenkin toimii, pitää näyttelyitä ja julkaisee jäsenilleen jäsenlehteä nimellä Marans club of France.

Toisen maailman sodan aikaan Maransien jalostustyö, kuten moni muukin kehitys otti takapakkia. Teolliselle aikakaudelle ominaiseen tapaan 1950-1970 luvuilla Maransiakin jalostettiin muninnaltaan tuottavammaksi. Ennen jalostusta Maransit, kuten monet muutkin liharodut munivat "vain" noin 150-160 munaa vuodessa. Jalostuksella munintaa saatiin nostettua 200 munan vuositahtiin, mutta samalla huomattiin, että munankuoren väri haaleni. 

Nykyään kasvattajat ympäri maailman panostavat kasvatustyössään tumman munankuoren vaalimiseen, mikä ei olekaan ihan helppo homma. Munankuoren väristä tarkemmin juttua seuraavassa artikkelissa.

Luonne

Nämä suklaamunia munivat kanat ovat keskikokoisten ja jättirotujen välimaastossa.  Maranskukko on helposti 4 kiloinen jytkäle, jonka pikkuvarpaat ovat naisen pikkurilliä suuremmat. Iso ja komea ilmestys. Komea tarvitsee runsaasti tilaa lehahtaessaan alas orrelta ja ottaessaan kylpyä. Myös parven nokkimajärjestyksen alhaisimmat tietävät olevansa alhaisimpia. Parvella tuleekin olla tilaa, jotta toisia päästään väistämään ja rodulle tyypillinen aktiivinen ja touhukas elo sujuu.

Sanoisin, että Maransit ovat myös hyvin omanarvontuntoisia. Siinä missä hömelö silkki tai ylisosiaalinen kääpiökoch tunkee kanalatakin sisään nukkumaan, niin Marans on mieluummin utelias, aktiivinen, touhuihin osallistuva ja korkeintaan olkapäältä ohjeita antava. 

Toki yksilöissä on eroja ja varsinkin nuoret kukkopojat rotuun katsomatta hakevat turvaa ihmisestä varmistaen saavansa aimoannokset ruokaa, joka onkin nopeahkosti kasvavalla rodulle tarpeen. Joillain (kukko)yksilöillä voi olla voimakas toisten kukkojen vieroksunta, ehkä perimänä taistelukukko ajoiltaan. Ihmisiä kohtaan Maransit ovat ystävällisen ja uteliaan maineessa. Joissain sukulinjoissa haudontaviettiä on, joissain vähemmän. Kasvattajalta saat aina parhaan käsityksen kyseisestä parvesta ja sukulinjasta.

Ruokinta

 

Suuria ja jättirotuja käytetään lihankasvatukseen ja niillä on lihomisen vaara. Kanalinnut keräävät rasvaa ruumiinonteloon eli sisäelinten ympärille. Rasva ei ole hyväksi lihakasvatukselle, vaan tavallaan ruokinta "menee hukkaan". Toisekseen rasvasta on haittaa linnulle, varsiinkin ikääntyessään. Liika kehonsisäinen rasva voi myös vaikuttaa munintaan laskevasti.

Ruokinnassa saa olla tarkkana, että nopeakasvuinen saa riittävästi eväitä, mutta ei pääse lihomaan. Elävästä linnusta kun ruumiinontelon rasvaa ei näe. Lihakasvatuksessa on hyödyksi merkitä muistiin ruokinnan sisältöjä ja määriä sekä kasvatuslämpötiloja, jotta teurastuksen jälkeen voidaan kokoa ja rasvan määrää arvioida suhteessa ruokintaan. Ruokinnalla voidaan jossain määrin vaikuttaa myös lihan makuun.

Kylmässä tai viileässä kasvattaminen vie himpun verran enemmän energiaa. Siksi kasvatuslämpötila näyttelee jonkinlaista roolia. Karkeasti voi laskea ruokinnan erot talvikasvatettaville ja kesäkasvatettaville. Liharoduissa kesäkasvatus on suositeltavaa: kaikki liharodut ovat edukseen voimakkaalla viherruokinnalla. Kun taas voimakas hiilihydraattiruokinta lihottaa. Peruna, ohra ja leipä sisältävät paljon hiilihydraattia, jota kanan elimistö ei pysty käsittelemään yhtä tehokkasti kuin kuin vaikkapa juuresten, kauran tai muiden hitaammin sulavien hiilihydraattien. Voimakas hiilihydraattiruokinta aiheuttaakin veteliä ripulikakkoja, rodusta riippumatta.

Olen moneen otteeseen ylistänyt herneruokintaa. Verrattuina muihin kasvattamiini rotuihin Maransit todella rakastavat herneitä. Ruokaämpäristä poimitaan nokkaan ensimmäisenä herneet ja vasta sen jälkeen ongitaan perunan palaset. Hauskaa on, että esimerkiksi araucanat tekevät samaa härkäpavun suhteen, kun taas teharit vetäisivät pelkkää perunaa ja pullaa. Maransien ämpäriin huljautankin aina pikkuisen enemmän liotettuja riistaherneitä, jotta saavat kaipaamansa vihreää proteiinia. Toinen erityisruokinta on auringonkukan siemenet, jotka jopa vaikuttavat munan kuoren väriin. Siitä aiheesta tarkemmin 14.7.2017 ilmestyvässä Rotuesittely: Marans osa 2 - munat ja haudonta

Kylmän- ja kosteudenkestävä rotu sopii Suomeen

Alpeilla talvet lasketteleva mieheni kertoo ranskalaisista kanoista, jotka käppäilevät lumihangessa. Olen pitänyt tarinoita viihdyttävinä satuina, mutta ehkä aiheessa on jokin totuuden häivähdys. Keski-eurooppalaisia eläinsuojia ei ehkä eristetä samoilla tavoilla kuin kotoisia pakkasen paukuttamia kivinavettojamme, sillä onhan keskieurooppalainen talvi leudompi. Ajan saatossa Ranskassa henkiin ovat jääneet rotujen kestävimmät yksilöt. Aivan samoin kuin suomalaisesta maatiaisesta on muotoutunut aikojen kuluessa vahva, terve ja kylmänkestävä. 

Maltilliset jalkasulat eivät kastu samalla tavalla kuin kääpiökochin tai mille fleurin huomiota herättävät jalkaviuhkat. Myöskin vahva ja lihaksikas ruumis sekä vuosisatoja meri-ilmastoon tottunut paksu höyhenpeite tekevät Maransista mainiosti suomalaiseen ilmastoon sopeutuvan ja näyttävän rodun. Vanhana ja laajalla geenipohjalla varustettuna tämä rotu on terve. Kun kasvattamisessa pidetään huolta sukurutsan ehkäisemisestä ja valitaan siitokseen vain vahvoja rodunomaisia yksilöitä, niin saadaan Suomenkin Maranskanta pysymään vahvana ja terveenä.

Viime talven Maransini elivät luonnonvalon ja satunnaisesti muutaman lämpölampun valaistuksessa. Jo tämän yhden talven luonnonvalokokemuksella voin todeta Maransien munivan erittäin hyvin pelkän luonnon valon turvin. Myös syksyn viileillä munia tuli ihmeen hyvin, vasta kelien painuessa yöpakkasille munat vähenivät. Sisälle Maransini muuttivat vasta kun lumi peitteli peltoja. Ennen sitä eivät näyttäneet palelemisen merkkejä. Suomalaisen maatiaisen ohella voin siis suositella tätä kylmänkestävää rotua, eritoten niille jotka toivovat vähäistä hautomainnokkuutta ja kokoa patakukoilta. 

Maransit Siltajoen Sirkuksessa

 

Jahkaannuin maranseihin vahingossa. Joku oli perunut siitosmunatilauksensa ja Maransin munia oli pakattuna lähtemään. Nostin ylös virtuaalisen käpäläni ja sain postissa paketillisen suklaamunia virposunnuntain aikoihin eräänä keväänä. Kerrassaan ihmeellisiä. Sittemmin olen huomannut, että olin erittäin onnekas rähmäkäpälä, sillä maransien siitosmunia on vähänlaisesti myytävänä ja haudonnassakin pähkinöitä purtavaksi. 

Siltajoella on pieni siitosparvi ja pystyn myymään silloin tällöin pieniä eriä siitosmunia. Valitettavasti vain joku kanoistani periyttää sulkapuvun värivirhettä ja välillä Black Copper parveni munista kuoriutuu värivirheellisiä tai jopa Wheatin värisiä poikasia. Olen kuitenkin valmis sietämään sulkapuvun värivirheen kunhan poikasetkin aikanaan munisivat syvän punatumman ruskeita munia. 

Ensimmäisen polven munankuorten värit ovat olleet lupaavia! Jahka saan kasvatusta ja siitosparveni kokoa eteenpäin, niin sitten voinen keskittyä myös väripuhtauteen. Lintujen rakenteellinen terveys, munien itävyys ja poikasten vahvuus ovat luonnollisestikin ensisijalla.

Ennen Maransien kuoriutumista minulla on ollut vain maatiaisia ja kääpiörotuja, niinpä nopeasti isoiksi kasvavan rodun ruokinnassa on saanut olla tarkkana ja opetella uutta. Maransit, kuten muutkin isot/jättirodut lihovat helposti. Vihrerruokintaa suositellaan takaamaan kasvu ja estämään lihominen. 

Talvella kasvatettaville poikasille syötän poikasrehun ja kananmunan lisäksi raejuustoa, vedessä turvotettua hernerouhetta ja kaalia. Toki myös idätettyä kauraa, omenaa, viinirypäleitä ja muuta kynsiini osuvaa tuoretta. Kevät ja kesäpoikaset saavat rehun ja proteiinin lisäksi runsaasti ruohosilppua ja apilaa. Isoksi kasvava lintu syö paljon ja ruokaa tulee olla tarjolla jatkuvasti koko kasvukauden ajan. Proteiinin ja kalkin kulutuksessa on selvä ero verrattuna vaikkapa alle kiloisten kääpiökochien ruokintaan.

Pääkukkomme Marde

Nykyinen kukkomme Marde oli jo 5kk ikäinen saapuessaan. Yleensä toivoisin hautovani kukkoni, jotta pääsen niiden kanssa sinuiksi heti ensihetkistä lähtien, mutta Mardeen suhteen rakennus ja tutustuminen hoitui ankean alun kautta. Pahvilaatikosta nostin syliini komean pojan alun, joka kuhisi väiveitä ja jalkoja kutitti kalkkijalkapunkki. Kirosin "kokenutta" kasvattajaa, joka ei ollut viitsinyt tarkastusta, saatikka loishäätöä tehdä ennen kukon myyntiä ja muuttoa. Olin sinisilmäisyyksissäni ajatellut saavani rotu- ja väripuhtaan siitosyksilön, niinkuin hintakin oli antanut olettaa. 

Keskellä talvea minulla ei ollut mitään muita karanteenitiloja isolle kukolle kuin kotimme kylppäri. Oli suoraan sanottuna ihan p*skaa pitää isoa kukkoa pienessä häkissä ja selitellä perheelle miksi suihkutukset saa survoa  yläkerran minisuihkukaapissa. Kukkosta pienistä tiloistaan hyvittelin herkuilla ja sylittelyllä, perhettä lettukesteillä. 

Lopulta oli Marden matkaseuralaiset saatu häädettyä ja edessä oli muutto muiden maransien pariin. Muutto on aina eläimelle stressi ja se, että parvieläin ensin joutuu muuttamaan yksin kylppäriin ja kotvan kuluttua uusi muutto uuteen parveen, on tuplastressi. Arvannet, etten kyseistä kasvattajaa kiittävillä ajatuksilla hellinyt. 

Kanalassa Maransien Martti-kukko ei toivottanut pojanjolppi-Mardea tervetulleeksi ja Marden väistötiloissa elely jatkui nyt kanalan ylisillä. Uskaltautui maahan vasta kun Martti oli vetäytynyt yöpuulle. Siksipä tapoihini tuli Mardelle aamuruokakupin ojentaminen ylös kun muut ruokailivat alhaalla. Nopeasti Marde oppi, että ruokaa saa livakammin jos hyppää minun olkapäälle. Valitettavasti vaan minäkin olen nopea ja ajoitusongelmat johtivat usein siihen, että Marde hyppäsi ruokakuppiani ojentavalle kädelle. Kun sellainen nelikiloinen mötkäle yllättäen lehahtaa kädelle, niin siinä menee kuppi nurin ihan konkreettisesti ja kuvaannollisesti. 

Niin pitkään kuin Martti piti parvessa jöötä oli Marde minun oma iso sylikukkoni. Vaan siinä samassa kun Martti muutti muille maille loppuivat myös Marden sylissä ja olkapäällä käynnit. Yhdessä yössä pienestä suloisesta jötkäleestä kasvoi isolla egolla varustettu kiekukaula. Kaksi kertaa jopa koitti haastaa minun asemaani nokkaisemalla kättäni. Asiasta käytiin tiukkasävyinen keskustelu: ruokkivaa kättä ei nokita. Kolmatta kertaa ei tullut. 

Isosta koostan huolimatta Marde on varovainen kukko, joka ei johdata naisiaan suuriin seikkailuihin vain pieniin pyörähdyksiin kanalan eteisessä tai ulkotarhan  läheisyydessä. Kanien puolella kuopsuttaminen on jo suurta rohkeutta. Rakastajana tämä ranskalainen on superb luokkaa ja Marden naisilta ei montaa munaa livahda ohi ilman tumman komistuksen hedelmöitystä. 

Lähteet

Omien kokemusten lisäksi tämän artikkelin lähteinä on käytetty muiden suomalaisten ja ulkomaisten Marans kasvattajien kanssa käytyjä keskusteluja.
Muut lähteet:

http://www.marans.eu/
http://www.maransofamericaclub.com/
https://www.maransclubbelge.be/
http://www.the-chicken-chick.com/
https://www.backyardchickens.com/

Muita kevään aikana julkaistuja rotu- ja kasvattajaesittelyjä:

Suomalaiset maatiaskanat 
Silkkikana - VIERASKYNÄ: Jenni Tanskanen
Hollannin valkohuntu - VIERASKYNÄ: Hannamari Röntynen
Piikkiönkanta - VIERASKYNÄ: Vuonue ja Viipsinpuu
Orpington - VIERASKYNÄ: Kristiina Parkkila
Tuotantohybridit
Jättikoch - VIERASKYNÄ: Krista Virenius-Rantalaiho
Plymouth Rock  - VIERASKYNÄ: Saija Eklund-Virtanen 
Marans osa 2 - munat ja kuoriutuminen

Viiriäisten kasvatus - Lyhyt johdanto pienten kanalintujen maailmaan

Viiriäiset ovat pieniä kanalintuja, joiden kasvatus on mukavaa ja hyödyllistä. Pienuutensa puolesta viiriäiset mahtuvat elämään mukavasti sielläkin missä muutama kana täyttäisi paikat ääriään myöten. Hoidon kannalta viiriäisiin pätee monet samat asiat kuin kanojen hoitoon, vain viiriäisten loistava lentokyky ja koko ovat huomioonotettavia eroja. 

Viiriäiset munivat pikkuisia, koristeellisia ja ravintoarvoltaan kananmunaa rikkaampia munia. Niin kanojen kuin viiriäistenkin munien makuun ja keltuaisen väriin vaikuttaa linnun ravinto. 

Munien lisäksi viiriäisen liha on maukasta ja tunnetaan herrojen herkkuna. Omavaraisuuteen tähtäävälle tai lihan alkuperästä kiinnostuneelle viiriäinen onkin oiva kasvatettava. Nuori lintu alkaa munia jo 6-8 viikon ikäisenä ja kukko saavuttaa teuraspainon noin 3-4kk iässä.

Tilavaatimukset

Kesällä on luontevinta pitää linnut ulkona. Paikasta toiseen siirrettävä tai raahattava häkki on kätevin, jotta viirulaiset pääsevät tuoreen ruohon kimppuun aina 2-3 viikon välein kun alue on syöty ja tallottu. 

Viiriäinen osaa lentää hyvin. Todella hyvin! Karkaaminen onkin ainut viiriäistenpidon huolestuttava puoli. Ne eivät ole niin reviiriuskollisia kuin kanat, eivätkä välttämättä leimaudu mittasuhteiltaan järkälemäiseen ihmiseen tai paikkaan. Tilaisuuden tullen viiriäinen onkin vapaa kuin taivaanlintu ja vapaustaistelijan voi saada kiinni vain hyvällä tuurilla tai häkin lähelle jätetyllä ruokakipolla houkuttelemalla.

Ulkohäkin tulee olla riittävän tiheää verkkoa ja tukevaa tekoa, vaikka viiriäinen ei varsinaisesti murtaudu häkistään ulos, niin sisäänpyrkijöitä löytyy varmasti naapuruston kissoista aina minkkeihin ja lumikkoihin asti. Kanaverkon reiästä mahtuu uteliaan viiriäisen pää, ja utelias helposti menettää päänsä verkon vieressä odottavalle kissalle. 

Säikähtäessään viiriäinen pomppaa ylöspäin ja liian matalassa tilassa voi murtaa niskansa. Häkin korkeudeksi riittää  50-60cm, mutta hieman korkeammasta häkistä munien konttaaminen voi olla helpompaa. Fiksu rakentaa useammalla päälliluukulla varustetun häkin. Yksi iso luukku on varma keino vapauttaa viiriäisensä julman luonnon armoille.

Viiriäiset eivät muni varsinaisesti pesään, vaan mielellään johonkin rauhalliseen kolkkaan jonkin alle. Tosin jotkut yksilöt munivat myös ihan kesken juoksun mihin sattuu. Munien etsintä onkin mielenkiintoista puuhaa. Puskissa lymyilevinä maakanoina viiriäiset nauttivat varvuista, havuista, oksista ja muusta sisustuksellisesta tilpehööristä. Kukkaruukut, heinäkasat, pahvilaatikot, käytöstä pois jäänet lastenlelut ja muut piilot sekä tasot takaavat parven sopuisan elon ja munantuotannon. 

Talvetus

Aikuiset viiriäiset kestävät kylmää jopa nollakeleihin asti, kunhan juomaveden sulanapidosta huolehditaan ja viiriäisillä on paksu ja kuiva pehku, heinää tai muuta suojaa johon kaivautuvat kylmää karkuun. 

Kylmyyttä pahempi on kosteus. Kastunut lintu voi vilustua kuoliaaksi jo kesän viileilläkin. Joten myös kesähäkissä tulee olla sateensuojainen paikka. 

Talvettamiseen sopivat samat tilat kuin kanoilla tai muilla eläimillä. Pieni parvi 3-5 kanaa ja kukko mahtuvat talvehtimaan isohkoon kaninhäkkiin. Uteliaina tyyppeinä viiriäiset seuraavat muiden eläinten ja ihmisten puuhia häkin raoista kuikuillen.

Häkin pinta-alaa kannattaa lisätä erilaisilla tasoilla ja viihtyvyyttä piiloilla ja ruukkukasveilla. Viihtyvyys ei vaikuta pelkästään parven sopuisuuteen vaan myös munintaan. Sopuisat ja onnellista elämää viettävät lintuset tuntuvat munivan paremmin. Ainakin tappelu ja stressi vaikuttavat munintaa laskevasti, joten viihtyisyys kuntoon!

Kanalassa talvehtiville viiriäisille voi olla kätevää rakentaa kanalan seinustalle oma häkki hoitajan kasvojen korkeudelle. Kokemukseni mukaan viiriäiset kesyyntyvät parhaiten kun näkevät ihmisestä hymyilevät kasvot, eivätkä pelkkiä lompsivia kumppareita.

Kiinteän häkin kanssa kannattaa kiinnittää huomiota siivottavuuteen ja käytännöllisyyteen: mihin suuntaan ovet avautuvat, saako pohjan irroitettua, mihin juoma- ja ruokatelineet kiinnitetään? 

 

Kiinteät rakenteet ovat vaikeampia putsata huolellisesti. Suosittelen mahdollisimman osiin purettavaa kokonaisuutta hygienian takia. Tarvitsevatko viiriäiset pahimmilla pakkasilla oman lämpölampun vai riittääkö kanalan lämpötila? Seinustalle, ylös rakennettu häkki voi pysyä riittävän lämpimänä sillä kohoahaan lämpö aina ylöspäin. 

 

Aikuisille viiriäisille riittää hyvin muutaman asteen lämpö. Mikäli muninta hidastuu tai loppuu, niin silloin lämpö voi olla liian alhainen

 

Ravintovaatimukset

Voimakkaasti munivana rotuna viiriäisen ravinnontarve on merkityksellinen. Kalkkia ja proteiinia tulee saada riittävästi! 

Teollisista valmisrehuista munivien kanojen puolitiivisteet ovat parhaita, koska ne sisältävät enemmän proteiinia kuin täysrehut.Puolitiivisteiden lisäksi voi tarjota vihreää ja/tai kauraa. Siltajoen Siilon oma Maukas - pikkunokkaisten rehuseos lähti kehittelyyn kahdesta syystä: 

1. Tirehtööri ei pidä teollisten rehujen makuisista (tai oikeastaan mauttomista) munista
2. Markkinoilla olevissa teollisissa rehuissa ei ole riittävästi proteiinia munivien viiriäisten tarpeisiin.

Teolliset rehut voikin hyvin pienellä vaivalla korvata omasta pihasta tai lähistön maatiloilta löytyvillä antimilla. Kaura ja ohra murskattuina, ryyneinä tai idätettynä. Kokonainen jyvä voi olla liian iso viiriäisen pieneen nokkaan, mutta esim kaura liotettuna piimässä häviää hetkessä onnellisten nokkien napseeseen.

Piimä tuo ruokavalioon myös kaivattua eläinproteiinia ja kalsiumia, sekä talviaikaan rasvaa, joka varmistaa riittävän energiansaannin kylmällä kaudella. Poikaskalkin nimellä myytävän kalkkikiven koko on viiriäisille sopiva, itse käytän kuivattuja ja murskattuja kananmunankuoria kaikkien lintujemme kalkin lähteenä. 

Herne rouheena tai jauheena on hyvä proteiininlähde. Hernerouhetta voi liottaa vesitilkassa ennen tarjoilua. Sen sijaan kokonaista kuivaa hernettä ei tule viiriäisille syöttää! Kuivattu herne turpoaa ruuansulatuselimistössä voimakkaasti ja voi aiheuttaa pienelle linnulle tukoksia tai jopa kuoleman. 

Viiriäinen on kaikkiruokainen, vain sipuli ja kanalinnuille myrkyllinen avokado tulee jättää pois. Kaikki muu kelpaa, joko riittävän pieneksi pilkottuna/jauhettuna tai nokittavassa muodossa. Esimerkiksi kaalinkerä on talviaikaan loistava ja edullinen vihreän lähde ja yhdessä kerässä riittää pikkuparvelle puuhaa päiviksi. Tarjottavat juurekset voi kevyesti kiehauttaa ja tehosekoittajalla mössätä. Talviaikaan mössön tarjoilu lämpöisenä auttaa lintuja kestämään kylmyyttä.

Kuten kanat, viiräisetkin tarvitsevat hiekkaa kivipiiran toiminnalleen ruuansulatukseen. Hiekka saa olla hieman hienompaa kuin kanoille tarjottava, hiekkalaatikkohiekka tai asennushiekka on hyvä. Yleensä viiriäiset myös kylpevät syömähiekassa, tai pehkussa tai mullassa tai rehussa tai oikeastaan missä vaan. Viiriäiset ovatkin järin puhtautta rakastavia tyyppejä!

Kaipaatko lisää tietoa viiriäisistä?

Ekirjan Viiriäisten Kasvatus johdattaa pienten maakanojen maailmaan.

Opukseen on koottu kattava paketti kokemuksellista tietoa viiriäisten kasvattamista:

• Tilantarve
• Talvetus
• Ruokinta
• Haudonta
• Tipujen hoito
• Sukupuolitunnistusta
• Yleisimmät värit
• Lopetus 

Hinta 28,20€

Tilaa tästä

Opas on Ekirja, eli saat oppaan sähköpostin liitteenä laskun maksettuasi. Opas on PDF-tiedostona luettavissa laitteesi tai koneesi näytöltä tai halutessasi voit tulostaa sen paperille.

Lue lisää oppaasta

Kaipaatko käytännön tekemistä?

"Mitä? Etkö muka ennen ole nähnyt viiriäistä pedikyyrissä?"

Innostava, opastava ja käytännön toimiin pureutuva päiväkurssi. 

Päivän aikana pääset tutustumaan viiriäisiin, niiden kasvatukseen ja hoitoon kädestä pitäen.

Kurssisisältö:

•          Tilantarve ja turvallisuus
•         Talvetus ja viihtyvyys
•          Ruokinta
•          Hoitotoimenpiteet ja ongelmatilanteet
•          Haudonta
•          Tipujen hoito
•          Sukupuolitunnistus ja parvien muodostaminen 
•    Lopetus

Paikka: Lintutila Siltajoen Sirkus, Siltajoentie 2, Leppävesi (Jyväskylästä noin 10km Laukaan suuntaan)

Kevään ja kesän 2019 kurssit löydät TÄSTÄ

Juttua riittää

 
Kirjoitan aina kun elukkakatraani hoitotoimilta ehdin. Blogista löydät julkaistuna nämä muut artikkelit ja pakinat viiriäisistä: 

Viiriäisten sukupuolitunnistus 
Viiriäisparven muodostaminen 
Kanat ja viiriäiset - sopivatko yhteen?

Nopea kuin viiriäisenpentu -kertomus eräästä tipueesta

Allergisille sopivaa? - käyvätkö viiriäisenmunat kananmuna-allergikoille 

Aamukahviseuraa - erään viiriäisen uintiretki ja kuivattelukohtauksia
Kuinka lopetan kanan - opastus myös viiriäisen lopetukseen

Onko joku viiriäisaihe, josta et löydä tietoa sitten millään? Viskaise viestillä ja katsotaan olisinko minä törmännyt kyseiseen aiheeseen. Otan mielelläni vastaan juttuvinkkejä ja toiveita: marianne@siltajoensirkus.fi

Somessa sompaillaan myös

Siltajoen Sirkuksen Facebook-sivut - kuulumisia, kuvia, videoita ja yksittäisten lintujen edesottamuksia, sekä myytäviä eläimiä.