Nopea kuin viiriäisenpentu

Unohtakaa pallosalamat ja kiihdytysajot, viiriäisvauvaa ei voita nopeudessa mikään!

Testasin viiriäisenmunien itävyyttä pienellä satsilla ja maailmaan koputtelikin 8 terhakkaa tapausta. Kokemusteni mukaan syksyllä ei viiriäiskukoilla juuri ole polkemishaluja ja osa kanoistakin saattaa ottaa sulkasadon. Tosin viiriäisen sulkasato on paljon lyhyempi munintatauko kuin kanan. Testasin siis muutamalta parvelta, että ovatko kukot jo käyneet laittamassa muniin vauvansiemeniä. Puolet kuoriutui, joten ei kummoiset tulokset. Täytyy kannustaa kukkoja ;)

Vaan jösses mitä porukkaa nämä puolet ovat. Unohtuuko muutamassa kuukaudessa viiriäisten nopeus näin totaalisesti? Viimeksi haudoin viiriäisiä kesällä ja silloin ne tuntuivat paljon paremmin aisoissa pysyviltä. Tosin kesällä lapsityövoima oli apunani, ja nyt kun oppivelvollisten on oltava koulunpenkillä, pärjään kaikessa yksin. 

Kuoriutuneet vauvaviirut nostelin hautomakoneesta kodinhoitohuoneeseen pieneen terraarioon, pienen lämpölampun alle. Tilaa ei vipeltäjillä ollut ruhtinaallisesti, mutta peukun kokoisen elämän alussa tila ei ole olennaisin. Lämpö, vedottomuus ja jatkuvasti ruokaa tarjolla, on olennaista! Yksi tehopakkaus tuli aina terraarion kulmaan kyttäämään kun menin vauvojen oloja katsastamaan ja ruokinta-siivous-vedenvaihto-hommia hoitamaan. Parissa päivässä kyttääjä oppi hyppäämään. Sellainen peukalon kokoinen pikkutyyppi kurotteli nurkassa ja pomppi kohti minua. Juttelin sille tietysti aina kumartuneena terraarion ylle. Nauroin ja sanoin yksi kerta: "Varo vaan, kohta sää hyppäät mun suuhun". Ja siinä samassa tyyppi ponkaisi nokka ojossa suoraan huuleeni. Jösses! En ole yli 35 vuoteen lihaa syönyt, enkä todellakaan aikonut aloittaa syöntiä elävästä lihasta. Onneksi ei siis ihan suuhun osunut, vain huuleen. Olkoon siis. Pelkästään en pussaile lintujani, vaan todistettavasti ne pussailevat minua takaisin.

Mies nätisti pyysi siirtämään peukaloiset pois kodinhoitohuoneesta. En usko, että niinkään oli kyse tästä rotujen välisen rakkauden aiheuttamasta mustasukkaisuudesta, vaan pelkästään siitä, että mitta täyttyi kodinhoitohuoneessa tuoksuville linnuille. Olin jo aiemmin tullut luvanneeksi, että en kasvata lintuja sisällä viikkoa pidempään, koska viikon jälkeen alkavat sulkaantua siinä määrin, että pölylle ei mahda mitään. Ei mitään! Joten eilen oli muuttopäivä.

Pikkuöttiäisten muutto talosta kanalaan tapahtuu lastaamalla jengiä lämpimään muuttoautoon, eli paidan alle ihoa vasten. Jos muuttajia on vain muutama, mahtuvat rintsikoihin, mutta tämä joukkue sujautettiin kerralla poolon alle. Kuvittelin, että poolon kaulus kyllä pitää ylinopeusviipottajat lämpimässä. Kuvittelin. Kuljetus tapahtuikin juoksujalkaa hihitellen toinen käsi kaulalla poolon kaulusta kuristaen ja toinen housun vyötäröllä estämässä sukkahousuihin pujahtajat. Vastakuoriutuneen kuljetus on paljon helpompaa: se istuu paidan alla paikallaan, korkeintaan piippaamalla hoputtaen. Viikon ikäinen pyörii, hyörii ja rapistelee ympäriinsä. Untuvikkoja paidan alla. Siinä ei tarvitse edes olla herkkä kutistusrefleksi!

Lastatessa laskin kahdeksaan ja kanalassa lastia purkaessa laskin myös mielestäni kahdeksaan kun lapoin pikkujengin isoon kaninhäkkiin, jonka päälle on viritetty iso lämpölamppu. Liekkö laskut menneet sekaisin kun lämpölamppuhäkissä muutaman päivän ikäiset marans, araucana ja marau-tiput ottivat ihmetyksellä vastaan pikkuöttiäiset. Yksi jäi paidan sisään. Yhtä kutittajaa ei huomaa niin helpolla kuin kahdeksaa. Ei varsinkaan jos seitsemän muuta kuljetettua alkaa säntäillä ja jojoilla pitkin lämpölamppuhäkkiä.

Tehdasvalmisteisissa kaninhäkeissä on sellaiset parin sormen mentävät kalterien välit. Sellaiset mistä pikkuviiru pompsahtaa läpi mennen tullen. Meno sujui mainion livakkaasti, mutta paluu ei puolentoistametrin päästä kanalan lattialta sujunutkaan niin livakkaasti. Sellainen vastasyntynyt viiriäisenpentu on muuten tosi hyvin pehkuun maastoutuva. Onneksi kanoilla on tarkempi näkö, ja kahden kuukauden ikäiset kanan pojat huomasivatkin pikkuöttiäiset salamana. Pikkuöttiäiset juoksivat ja huusivat. Kanan pojat juoksivat ja huusivat. Kanat motkottivat paheksuen menoa. Kukko koitti hillitä menijöitä. Muut parvet kurkkivat verkkoseinien läpi, että miksi Käppänät saavat enemmän virikkeitä kuin me. Ja minä yritin pysyä yksillä kumpparin sijoillani, kaivaa yhdellä kädellä paidan alla olijaa ja toisella kädellä nostella lattialla kirmaajia takaisin lämpölamppuhäkkiin. Vaikka kanalassani on lämmin, niin lattiatasolla on niin viileää, että vauvaviiriäinen ei siellä tuntiakaan tarkenisi. 

Sitä mukaa kun nostelin lattialta kansalaisia ylös, hyppivät toiset alas toisesta päästä. Olin keksinyt ikiliikkujan. Koska en luota omaan energiaani ikuisen liikkeen ylläpitäjänä jouduin poistumaan paikalta. Menin ulos ja hengitin pari kertaa. Mikä nyt neuvoksi? Hyppijien pakoreitit tulee jotenkin tilkitä. Ensin ajattelin ilmastointiteippiä. Sitten ajattelin ilmastointiteipistä untuvikon irroittamista. Sitten ajattelin elmukelmua. Vedän kalterien välit umpeen elmukelmulla. Se ei varmaan lämpölampun loisteessa sula. Idea oli hyvä ja elmukelmua löytyi. Vaan ei sitä mitenkään saanut kaltereissa pysymään. Kohta ei saisi edes ärräpäitä pysymään suun sisässä. Takaisin ulos. Hengittelyä. 

Seuraava idea tulikin pahvilaatikosta. Kuinka tärkeää onkaan ajatella out of the box! Kanalassani on yhtä jos toista pahvilaatikkotuunausta, joten mikseipä pahvi sopisi lisälaidoiksia lämpölamppuhäkin kaltereiden eteen. Silppusin hyvän laatikon suikaleiksi. Sen verran korkeat suikaleet, että hyppelijät eivät pääse yli ja sen verran matalat suikaleet, ettei lämpölamppuriskiä aiheuteta. Heleppoa kuin heinänteko.

Heleppoa ei sen sijaan ollut pahvilipareiden asettelu häkkiin, joka muutenkaan ei ole työskentelyergonomialtaan se paras. Yksillä jalansijoilla taiteillen, yhdellä kädellä pahvisuikaletta asetellen ja toiselle säntäileviä viiru- ja kanatipuja kauhoen pois edestä. Kun sain yhden pahvilipareen reunan työnnettyä kaltereiden eteen ja pönkättyä sen puruun pystyyn, niin koko kovaa piipittävä seurakunta oli keksinyt työntyä sinne sen toisen liparereunan ja kaltereiden väliin. Eikä pahvia voi runtata vasten reunaa, ennen kuin on huolellisesti laskenut, että kaikki tunkijat ovat oikealla puolella. Vaahteramäen Eemeliä lukittiin vajaan arestiin, toivoin, että minulla olisi ollut joku paitaa pitävämpi lukituspaikka näille riehujille. Lopulta kuitenkin sain laidat paikalleen ja kaikki elämöitsijät laitojen ja reunojen väleistä pois ja painuin saunaan rauhottumaan ja rentoutumaan.

Saunan jälkeen kanalassa odotti hellyttävä näky kun riehujat olivat voipuneina nukahtaneet yhteen ihanaan untuvaiseen kasaan. Kaiken vaivan pyyhki pois viimeistään se näky kun kolme kertaa isompi marans-tipu työntää unisena päätään nukkuvan viiriäisen alle. Sen peukalon kokoisen. 
 

Yhteen mandariininpuolikkaaseen mahtuu monta viiriäisvauvaa

Kanalan lämmitys kestopehkulla

Kylmästä lämpimään, aion tulla kanan viereen köllimään...

 

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että itse kanalaa ei ole tarve lämmittää, olennaista on, että kanat lämmitetään. Tämä eritoten niille, joilla on ISO ja mahdollisesti vetoisa tila käytettävissään. 

Monen kuution tilaa voi olla mahdoton saada pidettyä lämpimänä kovimmilla pakkasilla, ellei ole mahdollisuutta tehdä korjaus- ja eristystöitä. Silloin järkevintä on panostaa muutamaan lämpölamppuun, jotka on asetettu niin, että kanat pääsevät niiden alle lämmittelemään. Esimerkiksi orren päälle ripustettu ja toinen lattiatasosta noin 60cm korkeudessa oleva lämpölamppu pitää pienen parven lämpimänä. 

Siltajoella kanala lämpiää kestopehkulla. Minulla on pieni kanala, jonka kuutiot on tarkasti käytetty hyväksi: seiniä kiertää viiriäisten ja hautojien kerrostalot, joihin lämpölamppujen paloturvallinen tunkeminen ei ole mahdollista. Iso eläinmäärä pienessä tilassa tuo jo itsessään tilaan paljon lämpöä, mutta asettaa myös haasteensa ilmanvaihdolle. 

Kestopehkun lisäksi käytän säädettäviä ja paloturvallisia lämpölamppuja. Varsinkin terraariossa kasvaville tipuille ja kylmänaroille silkkikanoille on lämpölamppu, jota napsautan tehokkaammalle tai miedommalle lämmölle tarpeen tullen.

Kestopehku lisää ilmanvaihdon tarvetta rutkasti

Kestopehku toimii kuin komposti: hajoava biomassa luovuttaa lämpöä kompostoituessaan. Lämmön lisäksi kestopehku luovuttaa kosteutta ja mahdollisesti myös ammoniakkihuuruja. Jotta sisäilma pysyy raikkaan hengitettävänä täytyy ilmanvaihdon olla kunnossa ja sanoisin myös, että säädeltävissä, koska kompostoituva pehku ei ole helposti säädeltävissä. Jos aamulla kanalan ovea avatessa kasvoille iskee tympeä ammoniakin haju, ei ilmanvaihto ole riittävä. 

Onneksi ilmanvaihtoreikiä on helpohko porailla rakennuksiin, myös sähkö- tai tuulikäyttöiset poistoilmapuhaltimet ovat osoittautuneet toimiviksi ratkaisuiksi. Reikiä ei kuitenkaan kannata porailla ihan miten sattuu, vaan ilmankierron perusasiat tulee olla hallussa: kuuma ilma nousee ylös ja pyrkii rakennuksesta ulos (kohti kylmempää ilmaa), eli poistoräppänän on oltava ylhäällä ja korvausilma räppänän josta puhdas ilma tulee on oltava alhaalla. Kun räppänät ovat eri puolilla rakennusta, niin ilma kiertää koko rakennuksen läpi. Näin ainakin teoriassa.

Kuinka rakennan kestopehkun?

Haravointi-apulaiset

Syksyn lähestyessä kerään pihan haravointijätteet: lehdet ja oksat ja kannan kanalaan. Ei pelkästään, että kantajan perässä kanalaan ryntäävät kanat innostuvat lehtikasasta, niin lehdet ovat ilmaista pehkumateriaalia. 

Oksia ja karkeampaa ainesta tarvitaan, jotta pehku ei heti tiivisty liikaa. Jos lehdet ovat kovin kuivia, niin nakkelen kanalaan myös kukkapenkkien kitkuujätteitä, jotka kanat kyllä mieluummin syövät kuin jättävät pehkuun tallottavaksi. 

Kun lehtikasasta on revitty huumoria riittävästi, alan kauhoa päälle purua, hamppukuiviketta tai pöpelikön haketusmursketta mukaan. Yleensä tässä vaiheessa kippaan myös mahdollisten tipujen tai viiriäisten käytettyä purua kasaan. Kanat tarkkovat viiruilta syömättä jäänet jyvät. 

Tavaraa tarvitaan useampi kymmensenttinen, jotta kompostoitumiselle muodostuu riittävä massa. Mikäli lehtimassa ja muu ryönä on riittävän kosteaa, alkaa pehku itsekseen pöhistä, eli kompostoitua, viimeistään kun kanaset ovat kotvasen pehkuun kakkineet. Yleensä kosteutta tarvitsee kuitenkin lisätä. 

Minä saatan silloin tällöin huljauttaa pehkuun juoma-astian pohjat tai lisätä kosteutta ja typpeä hieman brutaalimmalla tavalla. Herkimmät voinevat hypätä seuraavan kappaleen alkuun, mutta ne joille elämän eritteet eivät aiheuta puistatuksia, niin kerrottakoon, että pissiä kusaisen pehkuun kun haluan saada sen käynnistymään nopeasti. Kanailijapiireissä pehkuun pissiminen on aika yleistä ja aloittelijat lähinnä pelkäävät, että entäs jos kana nokkasee pissijän pyllyyn. Minä en niinkään pelkää nokkaisua vaan sitä, että kusasen jonkun uteliaan tipun päälle. Tiput nimittäin härräävät ja pörräävät aina ja kaikkialla. Ja ovat muuten nopeita! Pissa sisältää niin typpeä kuin kosteutta, joita molempia tarvitaan liian kuivan kompostimassan käynnistämiseen.

Kestopehkua ei talven mittaan varsinaisesti siivota. Päälle vain lisätään puhdasta kuiviketta, niin että kanat ovat vasten puhdasta kuiviketta ja pöhisevä pehku sen alla. Minulla on ollut kuivikkeina hamppukuiviketta, mutta sitä oli hankalaa saada kotimaisena ja erien välillä oli suuria eroja. Ei pehkun toimivuuden kannalta vaan viiriäisten kynsipaakkujen takia. 

Nykyään käytän pääsääntöisesti vain puupurua ja juoma-automaattien alla olki- tai ruokohelpipellettiä, koska siellä kuitenkin loiskuu ja lätisee ja pelletti imee hyvin ylimääräistä kosteutta.Turve on yhtä hyvää myös, mutta minä en pidä turpeen pölyisyydestä ja tumman värin pimentävästä vaikutuksesta, mutta pehkun kannalta se on ihan jees.

Kuivikkeiden levityksessä riittää apureita yllinkyllin:

                         

Silkkikana Lumi Lumpsukka vahtii, että kuivikkeita ei levitellä kuitenkaan ennen aikojaan

Pehkun huoltaminen

Eläinmäärästä riippuen puhdasta purua tulee lisätä viikoittain. Olennaista on, että eläimet ovat puhdasta kuiviketta vasten. Kosteassa pehkussa bakteerit ja öttiäiset elävät herkemmin kuin kuivassa, joten ulosteiden täyttämä pehku ei voi olla vasten kanoja. Kanalassa talvehtiville kaneille kestopehkun bakteerimäärä voi olla liikaa. Eli huolehdi puhtaan kuivikkeen levityksestä riittävän usein!

Talven mittaan, varsinkin nollakeleillä, kaavin kuivempaa ja kompostoitumatonta päällipehkua sivuun ja kaivan alta hyvin kompostoitunutta osaa pois. Kaivaessa huomaan ihan kumihanskojenkin läpi kuinka kuumaa kompostoituva pehkumassa on. Kanat innostuvat aina kaivuupuuhista hurjasti ja ovat heti apuna. Yleensä painavan kylpyhiekka-astian tai juomatelineen alta löytyy pehkussa itäneitä kauran jyviä kaivajien iloksi. 

Pehkumassaa ei välttämättä tarvitsisi poistaa kesken talven, mutta minun tiloissa pehku nousisi niin korkeaksi, että en mahtuisi itse kanalaan sisälle, jos en välillä vajuttaisi enimpiä pois. Toisekseen Suomen oikkuilevat talvet aiheuttavat sen, että välillä pehkun lämmitystehoa on vain ihan pakko kääntää vaisummalle, muuten kanalani muuttuisi saunaksi. Pöhisevän osan poisto tai kuiva-aineksen sekoittaminen sekaan hillitsevät kompostoitumisprosessia, kun taas vastaavasti kosteus pöhäyttää sen käyntiin.

Puolikäyneen massan nakkaan talvella suoraan kukkapenkkien ja istutusten päälle tai kompostiin. Keväällä sitten onkin suuremmat lapiointitalkoot, joihin saan onneksi apua naapuruston puutarhureilta. Heiluttavat lapioita ihan vain paskapalkalla. 

 

Kokemuksia

Useampana talvena kestopehkulla kanalan lämpötilat pysyvät pahimmillakin keleillä koko ajan yli 10 asteen. Mittaan lämpöä noin polveni korkeudelta, koska kanat kuitenkin viettävät paljon aikaa lattialla. Kun ulkolämpötila nousi nollan pintaan jouduin pitämään kanalan molempia ikkunoita raollaan yötä päivää, muutoin lämpö sisällä pyrki yli kahdenkympin. -5 asteen pakkasellakin toinen ikkunoista oli auki varmistamassa ilmanvaihdon ja ehkäisemässä lämmön liiallista nousemista. 

Kovat lämpötilan vaihtelut rasittavat kanan kehoa ja voivat aiheuttaa ongelmia munintaan, joten olennaista on saada pidettyä lämpö tasaisena. Minä tähtäsin pehkullani sinne 15 asteen tietämille, useimmiten osuin 18 asteeseen ja vain -34 asteen pelkopakkasilla tiputtiin 10 asteeseen kanalan sisällä. 

Kestopehkun lisäksi minulla on muutamia lämpölamppuja, jotka törkkäsin päälle kun mittari ulkona hipoi -30:ä. Niille keleille lisävarustelin pikkukanalaani muillakin keinoilla. 

Jatkuvasta lämpötilan vahtaamisesta, kosteuden nousemisesta, ikkunoiden aukomisesta ja lapiointikänsistä huolimatta aion jatkaa pehkun kanssa seuraavinakin talvina. Lähinnä siksi, että elukkamääräni on sellainen, että kohtalokkaan sähkökatkoksen aikana en saa kaikkia siivekkäitä ja töpöhäntiä mahdutettua olkkariin takan ääreen selviämään. Täällä haja-asutusalueen ulkopuolella sähkökatkoja on perinteisesti riittänyt ympäri vuoden. 

Aiheesta lisää muissa artikkeleissa:
Pehkun välityhjennys
Ongelmia kestopehkun kanssa - syyt ja ratkaisut
Pitääkö emo ja tiput eristää muusta parvesta?

            

Vilttejä ja virityksiä

Valokuvaajan käynnin jälkeen innostuin selaamaan omia kuvakansioitani. Huomasin, että laitteistani ei juurikaan löydy kivoja kanakuvia, koska aina taustalla näkyy toinen toistaan villimpiä virityksiä, aloitettuja projekteja, tekemistä odottavia töhellyksiä tai villaisella painettuja kokeiluja. Koska kantapäiden kautta on meille joillekuille ainut keino, ja sitten on niitä toisia, niin niiden toisten vuoksi jaan nyt jotain omien lipokkaideni kuluttamia kovettumia...

Räsymatot  

Naapurin anopin vanhat räsymatot pelastivat tammikuussa 2016 kolmen kanan tipueet. Kun ei riitä, että kanaset ovat niin höperöitä, että alkavat hautomaan joulukuun vesisateiden aikaan, eikä edes se, että tipuset kuoriutuvat tammikuulle parhaimpiin kolmenkympin pakkasiin, niin on vain hyvä, että muistaa naapurinsa huhhailleen anopiltaan saamien mattojen tunkkaista tuoksua. Kipaisu naapuriin ja matot löytyvät rullalta autotallista, pesuista huolimatta tunkkaiselta tuoksuvina. Rullat kainaloon. 

Vasaralla naulat ovenkarmeihin (sisäpuolelle, jottei naapurin anoppi vieraillessaan nosta älämölöä. Jokaiselle riittäköön oman anopin mölötykset), harjanvarsi poikki ja nauloihin kuin verhotanko. Tässä kohdin voisin ohjeistaa laittamaan riittämän skrodet naulat, koska ajan oloon vääntyvät ja kääntyvät ja aiheuttavat yhdellä kädellä ovenraossa taiteilua. Sitten matto/matot harjanvarren yli verhoksi ovi-aukkoon ja kas, kanalan ulko-ovi on saanut kauniin, paksun ja monta astetta eristävän sisäoven. Todella oikeasti toimiva! 

Oven ja mattojen väliin jäi noin 5cm ilmatila. Ulko-ovi saattoi pahimmilla keleillä olla kuurassa ja mattokin ulko-oven puoleiselta osaltaan. Silti pakkasesta matto-ovien välistä kanalaan puikahtaessa lämpötilaeron todella huomasi kasvoillaan. Ala-osastaan rullasin pitkät matot moninkertaisiksi jotta alhaalta sisään puskeva kylmä ilma kulkisi heman hitaammin.

Wilppu-kana esittelee sävyihin sointuvaa mattoeristettämme

Mainittakoon, että kyllä naapurini tiesi mattorullan hakemisestani. Vaikka tavarahamsteri olenkin, niin en minä sentään käy viuhahtamassa toisten autotalleissa ilman lupia. Anoppinsa sen sijaan tuskin tietää vieläkään miksi vanhat matot eivät koristakaan miniän uuden mökin lattiaa. Kun kosteus talven kuluessa tiivistyi mattoihin niin kannoin ne ensin hankeen pakastumaan ja sitten kuivumaan kuusiaidan katveeseen niin, ettei mahdollisesti naapurissa kyläilevä anoppi niitä näe. Salaiset mattoeristeet. On muuten aika hauska sellainen tönkköjäätynyt räsymatto hankien keskellä nojaamassa trampoliinin alastomaan tukikehikkoon. Lähestulkoon ratkaisuani voisi siis sanoa käytännölliseksi ja kauniiksi. Mutta hyvänen aika, eihän niitä roskiinkaan voi heivata! Taidokkaat vuosikymmeniä sitten kudotut hyväkuntoiset räsymatot, ainoana haittana varastossa tarttunut tunkkainen tuoksu, jota kukaan ei halua asuintiloihinsa. Ei tarvinne mainita, että kanalassa tunkkainen tuoksu ei haitannut. Ja niin matot saivat vielä palvella kaatopaikkaa paremmassa toimessa.

 

Vakaa aikomukseni on kutoa naapurilleni korvaavat matot. Musti-kissa varmistaa, että näistä räsyistä tulee tuoksuttomat.

Vaan tokihan mattodyykkaukseni on kantautunut muidenkin naapureideni korviin. Kevätsiivousten korvalla sain sylillisen uusia vanhoja sinisävyisiä mattoja ensi talveksi. Eli ethän vaan sinäkään kanna vanhoja mattojasi roskikseen, ethän ;)

Omatekemiäni vanhoja pikkuräsyjä kanaset käyttävät hautomapesissä verhoina ja innokkaiden kurkkijoiden suojana.

                                                                                                             

Koitko jonkun kirjoittamani artikkelin hyödylliseksi? Haluatko saada jatkossa tiedon kun jaan jotain oppimaani? Liity blogin seuraajaksi ja saat muistutuksen aina kun julkaisen jotain uutta, kuka tietää, ehkä minun toilailut säästävät myös sinun kantapäitäsi (ja eläimiäsi, rahaasi, aikaasi ja hermojasi...).