Lisää kakkajuttuja ja kloaakin hoitotoimenpiteitä

Jo 15 lomani aikana haudottavaksi kätkettyä munaa on kuoriutunut pörröisiksi piipittäviksi untuvikoiksi. Tänä aamuna kun laitoin valot kodinhoitohuoneeseen, niin 3 lisää ilmoitti kovalla äänellä: "Huomenta ihana maailma, täältä tullaan". 

Muutaman tunnin ikäiset untuvikot

Syyskuun lopussa viikon mittaisen lomani aikana 3 kanaa huijasivat sijaisia ja piilottivat alleen valtavat kasat munia. Parvitoverit auttoivat huijauksessa ja kävivät lataamassa  piilottajien alle päivittäin lisämunia. Siksi niitä kuoriutuuu nyt 1-3 tipun päivävauhdilla. 

Yksi hautovista kanoista meni kesken haudonnan karmeaan kuntoon. Sai kloaakin pullistuman. Kanalla muna ja skeida tulevat samasta yhteissuolesta. Kuitenkaan ei samaan aikaan. Kanan elimistö on järjestänyt asian niin, että muna tulee ulos puhtaana ja kakka eri aikataululla. Hautoja kun ei muni eikä juuri kakikaan, niin suoli ja kloaakki ovat vähemmällä käytöllä. Hautoja käy tyypillisesti kerran päivässä syömässä, juomassa ja ulostamassa. Hoitajan olisi tärkeää varmistaa, että kana todella on käynyt hoitamassa ruumilliset tarpeensa. 

Haudottavat munat eivät ehdi paleltua kanan hotkiessa ja sontiessa. Yleensä hautojan sonnan HUOMAA. Normitilassa kana ruikkii useita kertoja päivässä, mutta hautoja lataa koko vuorokauden tuotoksen kertalaakiin. Hautojan tuotos voi olla hyvinkin puolen nyrkin kokoinen jööti ja haju vastaa kahdeksaa lehmänläjää heinäkuun helteellä! Jos et usko, niin kanasi ei ole vielä koskaan hautonut.

Tällä hautojalla kloaakki, eli pyllysilmän suu retkahti ulos varmaankin juuri hervottoman hautojakakan vääntämisen tuloksena. Huomasin, että jotain on vinossa, koska kanani oli apaattinen ja kökötti puoli seisovassa asennossa silmät lurpallaan. Yleensähän hautoja lättyilee litteänä ja ärhäkkänä muniensa päällä. Koppasin munat taskuun, vaikka ne käteen vaikuttivat jo viileiltä, ja kanan kainaloon ja juoksujalkaa sisälle. Munat hautomakoneeseen, jonne olin jo aiemmin sujauttanut osan ahneiden hautojien jemmasta. 

Keskikokoinen kana pystyy pitämään lämpimänä noin 6-10 munaa, ahnehtijoilla oli yhteensä paa-aaljon enemmän. Koska kaikki munat olivat kuitenkin itäneet, niin en raaskinut jättää niitä liian suuren keon aiheuttaman kylmettymisen armoille. Munat koneessa lämmittelemässä, kana nuupottamassa kainalossa. Pesin pyllysilmää varovasti lämpimällä vedellä ja hellästi työnsin esiinrepsahtaman takaisin kanan sisuksiin. Kun oli repsahdus saatu paikalleen kana näytti hieman tyytyväisemmältä, ehkä kipu ainakin hellitti. 

Kanan perseen peseminen ja pyllysilmän sormeileminen kuulostaa juuri niin ällöltä kuin se onkin, mielikuvissasi voit lisätä ällötykseen myös ripulikakan hajun. Kuitenkin minusta oli mieluummin tekemään tämä homma kuin tarttumaan kirveeseen ja katkaisemaan kaula rakkaalta työtoverilta mitään kyselemättä ja auttamatta. 

Kun kana oli puhdas, tarkastin peräpään ihoa ja töpöttelin varovasti ärtyneelle iholle pihkavoidetta. Pihkavoide desinfioi ja tahmeana tököttinä pysyy helpommin eläimessä kuin moni muu mönjä. Iho punoitti lähinnä ärtymyksestä ja ripulin roippeista, ei tulehduksesta. Itse kloaakin pullistumaan olisi voinut laittaa vaikka ihmisten peräpukamavoidetta, mutta sitä en nyt tähän hätään saanut käsiini. Kanan putsauksen jälkeen riisuin kumihanskat roskiin ja hinkkasin kädet puhtaaksi, koska seuraavaksi työntäisin kanan yläpäähän tavaraa.

 
Jyrsijöiden nokkapullosta juottaminen sujuu, jos kana on itse halukas juomaan. Pullon nokka kanan nokkaa vasten, pieni puristus ja vesipisara ilmestyy esiin. Kana kyllä juo jos jaksaa. Jos ei jaksa, niin sekoitan kuppiin tilkan hunajavettä ja vedän sitä ruiskuun. Nokka auki ja ruiskulla hunajavetta kielen päälle pikkuhiljaa ja irroitus nokasta, että kana voi niellä. 

Nokan auki pitäminen sujuu parhaiten vasemmalla kädellä, niin, että kanan pyrstö on pitelijän kainalossa, kanan keho kyynärvarren ja kyljen väliin litistettynä, etusormi ja peukalo pitelevät kanan päätä niinkuin nyrkissä ja keskisormen työnnän sivusta nokan väliin, nimetön ja pikkurilli pitelevät kanan kaulaa, ettei riuhdo itseään otteesta pois. Jep! Kivaa se ei ole kanastakaan, mutta jos kana jaksaa rimpuilla vastaan, niin toivoa on!

Veden jälkeen puristin kanan nokkaan aimo annoksen Nutriplussaa, joka on kissoille tarkoitettua ravintolisää, josta eläin saa nopeasti energiaa, nestettä ja vitamiinejä. Suosittelen hommaamaan purtilon, jos eläimesi koskaan meinaa sairastaa.

 

Sitten hoidettu kana pääsi pesäänsä lepäämään. Viereen vein kipon hunajavettä höystettynä hippusella vitamiinijauhetta ja toiseen kippoon munankeltuaista. Keltuainen on takuuherkku ja siinä on paljon kanan tarvitsemia ravintoaineita. Jos kana jaksaa keltuaista nakertaa, niin ennuste on yleensä parempi. 

Toisin kuin voisi luulla, keltuainen ei ole tipun alku, eli en tarjoile kanoilleni lapsiaan syötäväksi.

 

Keltuainen on munassa oleva tipun haudonnan aikainen ravinto. Nisäkkäillä ravintoa tuupataan napanuoran kautta, mutta linnuilla eväät ovat mukana jo munankuoren sisässä. Varsinainen tipu alkaa munassa kehittyä keltuaisen pinnalla olevista soluista mikäli munaa haudotaan (ja se on hedelmöittynyt).

Kolmena päivänä jouduin ottamaan kanan pesuun ja käsittelyyn. Epätoivo ja toivo vuorottelivat. Kloaakin repsahduksen uusiutuminen aiheutti epätoivoa ja kirveen ja pölkyn varustamista. Kanan kuvussa joka kerta tuntuva ruoka ja läpi tuleva ripuli sekä kanan omatoiminen juominen pitivät yllä toivoa. 

 

Kolmantena pesupäivänä sain poistettua pullistuman limakalvosta kaiken kakan, ja kanakin jaksoi jo roiskaista jalkansa paskaiseen pesuveteen, aiheuttaen kivan kylppärin pesu-urakan (tulipahan hinkattua kunnolla pitkästä aikaa!). Sen jälkeen vointi selvästi parani nopeasti. Iltapäivällä kana haahuili jo omatoimisesti etsimään ruokaa ja söi valtavat määrät. 

 

Myös haudontakoneeseen pelastetut viileiltä tuntuneet munat näyttivät olevan läpivalaisun perusteella kaikki elossa. Eli aina kannattaa tehdä kaikkensa ja vielä vähän enemmänkin, koska koskaan ei tiedä milloin silmille räiskäistään aimo annos kylppärin pesu inspiraatiota! 

Haluatko oppia lisää?

Oliko artikkelista hyötyä? Olisin iloinen ja kiitollinen jos haluaisit jakaa artikkelin omissa kanavissasi kavereillesikin. Ehkäpä minun kokemukset säästävät jonkun toisen Kanailijan kantapäitä.

Jaan kokemuksiani ja toilailujani myös säännöllisen epäsäännöllisesti lähetettävässä Kanakirjeessä. Kanakirje on maksuton vuodenajan mukaisiin aiheisiin paneutuva sähköposti, jossa on aiheita ja etuja joita en julkaise blogissa. Hyppää mukaan!

Tilaa maksuton Kanakirje tästä

 

Talviruokinta kanoille ja viiriäisille

Kesän kääntyessä syksyyn on aika alkaa varustautua talveen. Tässä muutamia vinkkejä kuinka tuet kanojesi terveyttä ja hyvinvointia talven varalle.

Sulkasato

Kesäpäivien lyhentyessä ja ilman viiletessä kanoilla ja joillain viiriäisilläkin alkaa sulkasato. Sulkasatoon vaikuttavat viileyden lisäksi myös valon määrä. Alhon maatiaiset ovat kanakanta, joka on vuosikymmenten ajan tottunut elämään Suomen ilmastossa ja aloittaakin talveen varustautumisensa ajoissa. Jo elokuun korvilla alkaa alhotarhassa olla paljon kauniita sulkia ja höyheniä, sopivasti koulujen alkuaikoihin pienten käsien askarteluihin kerättäväksi. 

Sulkasadossa kana ja kukko tiputtavat vanhat sulkansa ja höyhenensä ja kasvattavat tilalle uuden upean ja lämpimän sulkapuvun talven suojaksi. Sulkien kasvattaminen vie paljon energiaa ja sulkasadon aikana kana ei muni, muukin käytös voi muuttua. 

Minun kanoissa osa sulkailijoista on hiljaisempia, apaattisempia, jopa paikallaan kököttäviä, sekä menevät huomattavan aikaisin orrelle iltaunia torkkumalla odottamaan. Olen ollut huomaavinani, että kukko ei polje sulkasatoista, munimatonta kanaa. 

Sulkasato on elimistölle rasitus (stressi) ja sen aikana kanoille tulisikin tarjota vahvaa ruokaa ja tehdä mahdollisten ulkoloisten tarkistus ja häätö. Stressi altistaa kaikkien elimistöä muille tartunnoille, joten muut stressitekijät tulisi sulkasadon aikana pitää mahdollisuuksien mukaan minimissä. Muita stressitekijöitä kanoille ovat muutokset perusrutiineissa.

Sato talteen parempiin suihin

Syksyn öiden viiletessä ei pihasta vielä vihreän syötävä ala loppua ja annankin kanasten edelleen laiduntaa vapaasti.  Vihreän lisäksi kaivavat maasta esiin paljon proteiinipitoisia öttiäisiä ja siinä sivussa muutaman pionin. Pioneita nuo hyväkkäät eivät syö, mutta mielestäni voisivat ne samalla kaivuriurakointisopimuksella myös siirtää uusiin rauhallisempiin kasvupaikkoihin. 

Vitamiinitujausta kanaseni saavat oman pihan omenista, marjoista, luumuista ja päärynöistä. Osan yltävät poimimaan suoraan puskista, osa täytyy tarjoilla alemmas. 

Omenansiemenet tuntuvat olevan ylimaallista herkkua. Kun otan käteen omenan ja veitsen, niin ympärille kokoontuu iso joukko nopeanokkia odottamaan. Jos halkaistussa omenassa ei satu olemaan siemeniä, niin nokkapokkaporukka oikeasti katsoo minua ja nurkuu. Eikun kättä ämpäriin ja uutta omenaa veitseen.

Omenansiementen syöttäminen ämpäritolkulla ei kuitenkaan ole hyväksi kanan terveydelle, sillä siemenet ovat myrkyllisiä. Muista kanoille kelpaamattomista ruoka-aineista löytyy juttua tästä

Proteiinia!

Vitamiinien lisäksi proteiini ja kalsium ovat merkittäviä tekijöitä syksystä ja sulkasadosta selviytymiseen. Punaheltan Munitusrehussa proteiinipitoisuus on korkeampi kuin Täysrehussa, molempia saa GMO-vapaina. Käytän nykyään vain omaa rehusekoitustamme Maukasta tai Punaheltan Munitusta, koska kanaset syövät niin merkittävän paljon kauraa, vihreää ja marja-hedelmä osastoa, että proteiinin saannin takaamiseksi en toinna ostella laihempaa täysrehua. 

Koska kanasilleni kelpavat teolliset rehut harvakseltaan ja meillä tarjoillaan oikeaa ruokaa, niin syksyn saapuessa pengon kauppojen alelaareista halvennuslihoja ja kaloja. 

Jauhelihat tarjoilen raakana, palapaistit ja muut köntit keittelen tehosekottimella mössöksi hurautettavaan muotoon. Mössöön nakkaan kiehumaan perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsaa, herkkusientä, tomaattia jne mitä nyt sattuu ylenmäärin kaapeissa notkumaan. Sipuli ja sitruunahan ei kanoille kelpaa ja avokado on jopa myrkyllistä, eli ei niitä kanojen pataan!

Mössöämpäriin on tunkijoita, harvase viikko joku ahne pääsee pesulle pyörähdettyään ruokaämpärissä.

Riistaherne ja härkäpapu näyttelevät meillä merkittävää, edullista ja kotimaista roolia kanojen ja viiriäisten proteiininsaannissa. Kasvisproteiini tuo muniin hyvää makua ja talvella herneen vihreä pitää keltuaiset oransseina ja maukkaina.

Kokonaiset herneet kelpaavat kanoille yleensä yön yli liotettuina, mutta häviävät nokkiin nopeammin kiehautettuina esim porkkanan kanssa. Kaikista ihaninta herkkua tammi-maaliskuun sisävangeuden keskelle ovat tietysti idätetyt herneet.

Myös viiriäiset saavat syötyä kiehautetut ja keitinvedessä turvonneet herneet. Kokonaista kuivaa hernettä ei kannata viiriäisille tai kanatipuille tarjota, sillä kuiva herne imee valtavasti kosteutta itseensä ja turpoaa linnun kuvussa aiheuttaen tukosvaaran ruuansulatuselimistöön.

Siltajoen Siilossa on myynnissä rouhittua ja jauhettua hernettä ja härkäpapua. Rouhe sopii tarjoiltavaksi sellaisenaan, niin kanoille, viiriäisille kuin tipuillekin. Jauhe sen sijaan on erinomainen lisä mössöihin ja puuroihin vaikka leivän, piimän tai keitettyjen juuresten kanssa.

Kalsiumia ja rasvaakin tarvitaan

Tietysti myös kanan käytös ja muninta kertovat, että onko ruokinta kohdillaan vai tulisiko sitä johonkin suuntaan viilata. Muninnassa olen huomannut aina boostia kun kanat saavat piimäkuurin. Maitotankista haettu rasvainen käsittelemätön maito on kaikista paras piimän pohja, valmiita kaupanhyllypurkkeja sen enempää väheksymättä. 

Maidosta piimää tehdään helposti: maitoa astiaan ja loraus piimää tai lusikallisia viiliä perään. Jätetään huoneenlämpöön ja aika tekee tehtävänsä. Viimeistään parissa päivässä maidosta on tullut piimää tai viiliä. Piimimisvauhtiin vaikuttavat käytetyt määrät. Piimään liotan kaurahiutaleita tai kuivia leipiä (ei ruisleipää) ja eikun kohti nokkia. Piimästä saavat kalsiumin lisäksi eläinproteiinia ja rasvaa, joita tarvitaan varsinkin talven viileissä oloissa.

Tietysti kaura, ohra, auringonkukka, öljyhampunsiemenet, hirssi, maapähkinä ja kaikki muutkin siemenet, joita edulliseen hintaan saan hamstrattua, häviävät talven aikana parempiin suihin. Ravinteikkaat ja rasvapitoiset siemenet kannattaa pitää erityisherkkuina, joita voi vaikka tarjoilla kädestä ja näin kesyttää kanasiaan.

Piimä-ämpärillä maatiaiset ja Musti-kissa

Lämmintä ruokaa ja juomaa

Maatiaiset, Maransit, Araucanat ja muut isot ja kylmänkestävät rodut voivat mainiosti ulkoilla pakkasiin asti. Minä tarjoile syysaamuisin mössöruuan höyryävän kuumana, jotta yön ulkona nukkuneet saavat heti aamulla lämmintä kupuunsa. Myös vesiastiat täytän lämpimällä vedellä. 

Lämpimän ruuan ja juoman tarjoilu, niin syksyn kylmillä kuin talven viileässä kanalassa, ovat avainasemassa auttamassa kanaa pysymään lämpimänä. 

Huomaathan kuitenkin, ettei ruoka saa olla liian kuumaa. Kana ei osaa sylkäistä, joten nokkaan hotkaistu palanen voi polttaa suun, jos ruoka on liian kuumaa. Käden lämpöä hieman lämpimämpi on mainiota.

Siemenseoksen tarkastaja ja koemaistaja toteavat: kelpaa!
 

Vihreää ja vitamiineja

Talvella Siltajoen lintusten vihreän tarvetta tyydyttää muutama sata kiloa valko- ja punakaalia sekä itse idätetyt kauran, herneen ja auringonkukan versot. Kiitollisuudella kannan kanalaan myös kaupan ylijäämä hedelmät ja vihannekset. 

Viherruokinnasta linnut saavat tarvittavia ravintoaineita mutta myös muniinsa maukkautta ja keltuaiseen väriä. Toisinaan voi olla tarpeen antaa vitaminoituja rehuja tai lorauttaa juomaveteen vitamiineja. Tarkemmin kanojen ja viiriäisten tukiruuista ja vitaminoinnista löydät juttua tästä

Kaalivaraston vartija näyttää pettyneeltä, koska saapunut erä ei ollutkaan jauhelihaa:

Kana on kaikkiruokainen ja mahdollisuuden saadessaan myös hyvin ronkeli syömään ja valittamaan tarjottavasta pöperöstä. Onneksi kana on kuitenkin yhtä helppo kuin pikkulapsi: kattilallinen keitettyä makaroonia häviää yhdessä hujauksessa!

 Lisää aiheesta muissa artikkeleissa:

Kanojen ja viiriäisten tukiruuat ja vitaminointi 
5 ruoka-ainetta - älä syötä kanoille

 

Kanalan lämmitys kestopehkulla

Kylmästä lämpimään, aion tulla kanan viereen köllimään...

 

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että itse kanalaa ei ole tarve lämmittää, olennaista on, että kanat lämmitetään. Tämä eritoten niille, joilla on ISO ja mahdollisesti vetoisa tila käytettävissään. 

Monen kuution tilaa voi olla mahdoton saada pidettyä lämpimänä kovimmilla pakkasilla, ellei ole mahdollisuutta tehdä korjaus- ja eristystöitä. Silloin järkevintä on panostaa muutamaan lämpölamppuun, jotka on asetettu niin, että kanat pääsevät niiden alle lämmittelemään. Esimerkiksi orren päälle ripustettu ja toinen lattiatasosta noin 60cm korkeudessa oleva lämpölamppu pitää pienen parven lämpimänä. 

Siltajoella kanala lämpiää kestopehkulla. Minulla on pieni kanala, jonka kuutiot on tarkasti käytetty hyväksi: seiniä kiertää viiriäisten ja hautojien kerrostalot, joihin lämpölamppujen paloturvallinen tunkeminen ei ole mahdollista. Iso eläinmäärä pienessä tilassa tuo jo itsessään tilaan paljon lämpöä, mutta asettaa myös haasteensa ilmanvaihdolle. 

Kestopehkun lisäksi käytän säädettäviä ja paloturvallisia lämpölamppuja. Varsinkin terraariossa kasvaville tipuille ja kylmänaroille silkkikanoille on lämpölamppu, jota napsautan tehokkaammalle tai miedommalle lämmölle tarpeen tullen.

Kestopehku lisää ilmanvaihdon tarvetta rutkasti

Kestopehku toimii kuin komposti: hajoava biomassa luovuttaa lämpöä kompostoituessaan. Lämmön lisäksi kestopehku luovuttaa kosteutta ja mahdollisesti myös ammoniakkihuuruja. Jotta sisäilma pysyy raikkaan hengitettävänä täytyy ilmanvaihdon olla kunnossa ja sanoisin myös, että säädeltävissä, koska kompostoituva pehku ei ole helposti säädeltävissä. Jos aamulla kanalan ovea avatessa kasvoille iskee tympeä ammoniakin haju, ei ilmanvaihto ole riittävä. 

Onneksi ilmanvaihtoreikiä on helpohko porailla rakennuksiin, myös sähkö- tai tuulikäyttöiset poistoilmapuhaltimet ovat osoittautuneet toimiviksi ratkaisuiksi. Reikiä ei kuitenkaan kannata porailla ihan miten sattuu, vaan ilmankierron perusasiat tulee olla hallussa: kuuma ilma nousee ylös ja pyrkii rakennuksesta ulos (kohti kylmempää ilmaa), eli poistoräppänän on oltava ylhäällä ja korvausilma räppänän josta puhdas ilma tulee on oltava alhaalla. Kun räppänät ovat eri puolilla rakennusta, niin ilma kiertää koko rakennuksen läpi. Näin ainakin teoriassa.

Kuinka rakennan kestopehkun?

Haravointi-apulaiset

Syksyn lähestyessä kerään pihan haravointijätteet: lehdet ja oksat ja kannan kanalaan. Ei pelkästään, että kantajan perässä kanalaan ryntäävät kanat innostuvat lehtikasasta, niin lehdet ovat ilmaista pehkumateriaalia. 

Oksia ja karkeampaa ainesta tarvitaan, jotta pehku ei heti tiivisty liikaa. Jos lehdet ovat kovin kuivia, niin nakkelen kanalaan myös kukkapenkkien kitkuujätteitä, jotka kanat kyllä mieluummin syövät kuin jättävät pehkuun tallottavaksi. 

Kun lehtikasasta on revitty huumoria riittävästi, alan kauhoa päälle purua, hamppukuiviketta tai pöpelikön haketusmursketta mukaan. Yleensä tässä vaiheessa kippaan myös mahdollisten tipujen tai viiriäisten käytettyä purua kasaan. Kanat tarkkovat viiruilta syömättä jäänet jyvät. 

Tavaraa tarvitaan useampi kymmensenttinen, jotta kompostoitumiselle muodostuu riittävä massa. Mikäli lehtimassa ja muu ryönä on riittävän kosteaa, alkaa pehku itsekseen pöhistä, eli kompostoitua, viimeistään kun kanaset ovat kotvasen pehkuun kakkineet. Yleensä kosteutta tarvitsee kuitenkin lisätä. 

Minä saatan silloin tällöin huljauttaa pehkuun juoma-astian pohjat tai lisätä kosteutta ja typpeä hieman brutaalimmalla tavalla. Herkimmät voinevat hypätä seuraavan kappaleen alkuun, mutta ne joille elämän eritteet eivät aiheuta puistatuksia, niin kerrottakoon, että pissiä kusaisen pehkuun kun haluan saada sen käynnistymään nopeasti. Kanailijapiireissä pehkuun pissiminen on aika yleistä ja aloittelijat lähinnä pelkäävät, että entäs jos kana nokkasee pissijän pyllyyn. Minä en niinkään pelkää nokkaisua vaan sitä, että kusasen jonkun uteliaan tipun päälle. Tiput nimittäin härräävät ja pörräävät aina ja kaikkialla. Ja ovat muuten nopeita! Pissa sisältää niin typpeä kuin kosteutta, joita molempia tarvitaan liian kuivan kompostimassan käynnistämiseen.

Kestopehkua ei talven mittaan varsinaisesti siivota. Päälle vain lisätään puhdasta kuiviketta, niin että kanat ovat vasten puhdasta kuiviketta ja pöhisevä pehku sen alla. Minulla on ollut kuivikkeina hamppukuiviketta, mutta sitä oli hankalaa saada kotimaisena ja erien välillä oli suuria eroja. Ei pehkun toimivuuden kannalta vaan viiriäisten kynsipaakkujen takia. 

Nykyään käytän pääsääntöisesti vain puupurua ja juoma-automaattien alla olki- tai ruokohelpipellettiä, koska siellä kuitenkin loiskuu ja lätisee ja pelletti imee hyvin ylimääräistä kosteutta.Turve on yhtä hyvää myös, mutta minä en pidä turpeen pölyisyydestä ja tumman värin pimentävästä vaikutuksesta, mutta pehkun kannalta se on ihan jees.

Kuivikkeiden levityksessä riittää apureita yllinkyllin:

                         

Silkkikana Lumi Lumpsukka vahtii, että kuivikkeita ei levitellä kuitenkaan ennen aikojaan

Pehkun huoltaminen

Eläinmäärästä riippuen puhdasta purua tulee lisätä viikoittain. Olennaista on, että eläimet ovat puhdasta kuiviketta vasten. Kosteassa pehkussa bakteerit ja öttiäiset elävät herkemmin kuin kuivassa, joten ulosteiden täyttämä pehku ei voi olla vasten kanoja. Kanalassa talvehtiville kaneille kestopehkun bakteerimäärä voi olla liikaa. Eli huolehdi puhtaan kuivikkeen levityksestä riittävän usein!

Talven mittaan, varsinkin nollakeleillä, kaavin kuivempaa ja kompostoitumatonta päällipehkua sivuun ja kaivan alta hyvin kompostoitunutta osaa pois. Kaivaessa huomaan ihan kumihanskojenkin läpi kuinka kuumaa kompostoituva pehkumassa on. Kanat innostuvat aina kaivuupuuhista hurjasti ja ovat heti apuna. Yleensä painavan kylpyhiekka-astian tai juomatelineen alta löytyy pehkussa itäneitä kauran jyviä kaivajien iloksi. 

Pehkumassaa ei välttämättä tarvitsisi poistaa kesken talven, mutta minun tiloissa pehku nousisi niin korkeaksi, että en mahtuisi itse kanalaan sisälle, jos en välillä vajuttaisi enimpiä pois. Toisekseen Suomen oikkuilevat talvet aiheuttavat sen, että välillä pehkun lämmitystehoa on vain ihan pakko kääntää vaisummalle, muuten kanalani muuttuisi saunaksi. Pöhisevän osan poisto tai kuiva-aineksen sekoittaminen sekaan hillitsevät kompostoitumisprosessia, kun taas vastaavasti kosteus pöhäyttää sen käyntiin.

Puolikäyneen massan nakkaan talvella suoraan kukkapenkkien ja istutusten päälle tai kompostiin. Keväällä sitten onkin suuremmat lapiointitalkoot, joihin saan onneksi apua naapuruston puutarhureilta. Heiluttavat lapioita ihan vain paskapalkalla. 

 

Kokemuksia

Useampana talvena kestopehkulla kanalan lämpötilat pysyvät pahimmillakin keleillä koko ajan yli 10 asteen. Mittaan lämpöä noin polveni korkeudelta, koska kanat kuitenkin viettävät paljon aikaa lattialla. Kun ulkolämpötila nousi nollan pintaan jouduin pitämään kanalan molempia ikkunoita raollaan yötä päivää, muutoin lämpö sisällä pyrki yli kahdenkympin. -5 asteen pakkasellakin toinen ikkunoista oli auki varmistamassa ilmanvaihdon ja ehkäisemässä lämmön liiallista nousemista. 

Kovat lämpötilan vaihtelut rasittavat kanan kehoa ja voivat aiheuttaa ongelmia munintaan, joten olennaista on saada pidettyä lämpö tasaisena. Minä tähtäsin pehkullani sinne 15 asteen tietämille, useimmiten osuin 18 asteeseen ja vain -34 asteen pelkopakkasilla tiputtiin 10 asteeseen kanalan sisällä. 

Kestopehkun lisäksi minulla on muutamia lämpölamppuja, jotka törkkäsin päälle kun mittari ulkona hipoi -30:ä. Niille keleille lisävarustelin pikkukanalaani muillakin keinoilla. 

Jatkuvasta lämpötilan vahtaamisesta, kosteuden nousemisesta, ikkunoiden aukomisesta ja lapiointikänsistä huolimatta aion jatkaa pehkun kanssa seuraavinakin talvina. Lähinnä siksi, että elukkamääräni on sellainen, että kohtalokkaan sähkökatkoksen aikana en saa kaikkia siivekkäitä ja töpöhäntiä mahdutettua olkkariin takan ääreen selviämään. Täällä haja-asutusalueen ulkopuolella sähkökatkoja on perinteisesti riittänyt ympäri vuoden. 

Aiheesta lisää muissa artikkeleissa:
Pehkun välityhjennys
Ongelmia kestopehkun kanssa - syyt ja ratkaisut
Pitääkö emo ja tiput eristää muusta parvesta?

            

Angoraista villaa

Viikko sitten tajusin, että syksy saapuu koleine keleineen. Syksyn pimeinä iltoina on ihanaa istua takkatulen loimotuksessa ja neuloa pipoja ja kaulaliinoja. Sukkia ja lapasia ei ole kiva neuloa, koska niihin tarvitaan aina pari. Parin tekeminen, asian toistaminen tismalleen samanlaisena, plääh. Minä en oikein ole ohjeiden noudattaja ja neulomiset(kin) tulee tehtyä enempi ulkomuistista, mutulla tahikka tehdessä säveltämällä. Joten mieluiten pipoja. Jotta neulontahommiin pääsee, niin tarvitaan lankaa. Jotta langankehräyshommiin pääsee, niin tarvitaan villaa. Olen koko kesän odottanut, että naapurini karkailevat lampaat saapuisivat pihaani ja voisin iloisena julistaa: "Löytäjä saa pitää". Mutta ehkäpä lampaat karkausreissuistaan huolimatta viihtyvät mieluummin naapurini pidossa. Joten kävin käsiksi omaan lampaaseeni. Muhkea angorakaniuroksemme Mösjöö Töpseli sai teinipojilta lempinimen Lammas. Täydessä pitkässä karvassaan se todella näyttää hieman pieneltä lambilta.

Tätä kirjoittaessani somessa leviää SEY:n video angorakanien kaltoinkohtelusta. Minun tunteikkailla silmilläni kyseistä videota ei pysty katsomaan. Joten en tiedä onko videoon jo lisätty maininta, että kotimaisessa angorantuotannossa EI TODELLAKAAN käytetä kyseisiä metodeja. Suomalaisten pieni, mutta erittäin omistautunut angoraharrastajajoukko kohtelee eläimiään enemmänkin lemmikkeinä kuin tuotantoeläiminä. Tosin suuressa mittakaavassa angoravillantuottajia ei Suomessa olekaan, vaan kasvattajat kasvattavat omiin tarpeisiin myyden vain hippusen silloin ja tuppusen tällöin kehräysharrastajille. Suomessa (ja tahtoisin väittää, että myös muissa länsimaissa) angorakanien villa keritään hellävaraisesti joko keritsemiskoneella tai saksilla. Keritsemiskone muistuttaa hiustenleikkauskonetta, ei epilaattoria. Minä käytän hiussaksia, koska ne leikkaavat villan hyvin, ilman että aikaa menee saksien nitkuttamiseen ja temppuiluun. Temppuilua tulee riittämiin muissa toiminnoissa. 

Minä olen verrattain kokematon keritsijä, joten Töpselin kerintään hulahti aikaa parisen tuntia. Ei siksi, että Töpsötti olisi rimpuillut, riehunut, laittanut vastaan tai kauhuissaan paennut paikalta. Töpsöttelijä makasi rauhallisesti paikoillaan liikkumatta. Vain kun ojensin selkääni kumarasta asennosta pyyhkiäkseni hikeä otsalta tai ottaakseni huikan vettä niin silloin Töpseli toiveekkaasti työnsi päänsä kaura-astiaan, että joskohan tuo tumpelo jo olisi saanut homman hoidettua. Luulen, että minua jännitti operaatio paljon enemmän kuin tätä reilun vuoden ikäistä jo useampaan kertaan edellisessä kodissaan kerittyä villapalloa.

Näin rentona Töpseli-kani makasi kerinnän ajan

Mitenkä sitten selvisimme villailusta? Kani oli pöydällä kanalahupparini päällä. Hupparin päällä, jotta tassut eivät luista ja kotoisa haju rauhoittaa. Minulla oli kaksi apuria, toinen keskittyi kaniin: jos olisi tarvinnut, niin hän olisi kania rauhoitellut. Nyt apuri lähinnä rauhoitteli minua ja höpötteli koulujuttuja. Toinen apuri nappasi leikatun villan saksista aina ennen kuin tuulenvire tai minun sisäänhengitys liikutteli villatupon ulottumattomiin. Angoravilla on todella pehmeää ja kevyttä ja sitä todella leijaili silmien, suun, nenän, käsien ja korvien lisäksi lähes kaikkialle etupihallemme. Kerrottakoon, että silmistä karvojen pyyhkiminen ei ota luonnistuakseen karvaisilla käsillä, eikä myöskään silmiin puhaltaminen kovinkaan auta, koska puhalluksen mukana tulee vain lisäkarvoja. Onnekseni en käytä piilareita, mutta seuraavaa kertaa varten harkitsen suojalaseja. 

Villa on kasvanut noin 7-8 senttiseksi

Kesti melkein puolijänistä ennenkuin sain luotua lähes toimivan systeemin: harjalla harjasin tuppoa tupoksi, niin että sain etusormen ja keskisormen väliin villaosion. Villa oli tavallaan kuin yhtä tasaista mattoa, josta tuppo-osioiden tekeminen ei ollutkaan niin helppoa kuin esim ihmisen hiuksista. Peukalolla tunnustelin etusormea vasten, että missä menee kanin iho ja sitten sen yläpuolelta leikkasin. Peloissani jätin leikkuuvaran aika pitkäksi: sentistä jopa kahteen senttiin, mutta mieluummin menetän kerätyn villan pituudessa kuin kanini ihossa. Kertaakaan en leikannut kaniin, mikä on selvästi parempi suoritus kuin parturileikeissäni, joissa poikaseni korvat ovat ottaneet osumaa. Onneksi pojalla on isot korvat ja anteeksiantava mieli. Ei liene jäänyt traumoja.

Lähes traumaattista sen sijaan oli leikellä kanin perskarvoja. Todella pelottavaa. Enkä olisi yksin uskaltanutkaan. Kanikuiskaajani piteli kania sylissään, niin että sain homman hoidettua. Tässä kohdin tuli ajatus jatkohoidosta: jatkossa leikkelen kanin perskarvat useammin. Villa takalistossa on kuitenkin likaisempaa, tai vähintäänkin haisevampaa, enkä tule sitä askarteluihin käyttämään, niin sen voin leikata pois useammin. Tiuhemmalla leikkuutahdilla tavoittelen tietysti puhtaampaa ja vähemmän likaa keräävää takalistoa ja villaa. Ei Töpselimies kuitenkaan perspaljaana joudu hihhuloimaan, kunhan vain vähän niin sanotusti siistitään bikinirajaa. Myös etutukka jätettiin, jotta imago ei kärsi. Sen sijaan poskikarvojakin tulen jatkossa lyhentämään tiuhemmin. Töpselin toinen silmä on hieman vuotanut ja poskikarvoihin oli muodostumassa takkua. Lyhyemmät silmänympärys ja poskikarvat ovat heti auttaneet silmää olemaan ärsyyntymättä. Poskikarvojen parturoinnissa täytyy vain olla hurjan tarkkana, ettei leikkaa kanin tuntoviiksiä.

Mösjöö Töpseli lyhyessä karvassaan kolistelee kaurakuppia, että pikkuisen extraa kyllä ansaitsisi näin hitaasta kerinnästä

Kas, näin käden käänteessä kävi villan parturointi. Kehräystä varten tilaamani värttinä saapui postissa ja odottaa seuraavaa käden käännettä, jotta ihanan pehmeä ja kaunis lanka alkaa soljua sormieni lomitse. Ainut mitä jäin empimään: jos pistän sormeni värttinän neulaan, niin tuleeko minusta todellinen prinsessa vai menetänkö vain unettomat yöni? Kas siinäpä pulma!

Töpselin ja Tupsulin poikaset kasvavat ja hurmaavat niin ulkonäöllä kuin luonteellaankin!

Sadonkorjuuta

Siltajoen Sirkuksessa vierailleet tietävät, että olen erinomainen viljelijä. Ainakin nokkosviljelijä. Nokkospöpelikköni ovat mieheni pituisia ja niitä on tontin laidoilla, köynnössäleiköissä, pionipenkeissä, ruusupenkeissä, perennapenkeissä, sisäkasvien ruukuissa, kasvimaalla ja kaikkien näiden vieressä, laitamilla ja reunoissa. Eli minä olen, jos en ihan maailman paras, niin vähintäänkin erittäin hyvä nokkosviljelijä. 

Nokkonen, Nuits de Young, Pohjantähti, siperiankärhö ja kellokärhö tukeutuvat köynnössäleikköön

Tyypillisesti nokkossato kerätään keväällä kun versot ovat nuoria, pehmeitä ja vähänitriittisiä, mutta minä olen ahne. Odotan, että kasvustot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, peittäneet alleen kaikki muut kasvajat ja ehtineet siementää ja levittää valtavat juurakkonsa laajalle. Vasta silloin minä käyn sadonkorjuuseen. Sadonkorjuuseen kannattaa valmistautua paksuilla kumihanskoilla. Umpikumihanskoilla. Sellaiset kämmenen puolelta kumiset ja käden selkäpuolelta hengittävää kangasta olevat hanskat eivät ole käytännöllisimmät, koska, no, tiedättehän nokkonen on terveellisen syötävyytensä lisäksi hieman ärhäkkä. 

Myöskään sadonkorjuuseen ei kannata alkaa sateen jälkeen ajatellen, että sade on huuhtonut kaiken pölyn ja kanankakan kasvustosta pois. Ehkä onkin, mutta sateenraikas nokkonen ei kuivu kovin hyvin, eikä homehtunut sato säily senkään vertaa. Sadonkorjuuseen kannattaa valita ihana aurinkoinen päivä. Kun aurinko on porottanut paksun hupparin suojaaman selkäsi litihikimäräksi olet jo unohtanut työskenteleväsi nokkosten parissa ja heität hupparin pois nauttien syksyn viimeisistä D-vitamiini säteistä paljailla käsivarsillasi. Tunnetta ei voi kruunata mikään muu kuin mikroshortseissa saman homman hoitaminen. Oletan. Nokkonen on ärhäkkä, kuten tuli jo mainittua.

Kahvitauko ja kanin silittelytauko ovat tärkeitä hommassa kuin hommassa, mutta nokkosenkeruussa silittelytauon ajaksi hanskat kannattaa jättää kanin ulottumattomiin. Kaneilla ja hanskoilla on syviä antipatioita, joita en varmaan koskaan tule tajuamaan. Niinkuin en koskaan tajunnut Musti-kissan viehtymystä kumihanskojen sormien syöntiin. Sen sijaan tajuan hyvinkin miten hankalaa repaleisella hanskalla nokkosten poimiminen on. Vaikka kuinka ergonomisissa asennoissa temppuilisi ruusun ja köynnöstuen välissä niin nokkonen kyllä luikertelee hanskan reiästä sisään hivelemään kämmenen paksua ihoa. Koska kämmenessä todella on paksumpi iho, niin et huomaa nokkosen lähentely-yrityksiä läheskään yhtä nopeasti kuin otsaan rävähtävää nokkospiiskaa, joka ei irronnutkaan juurineen vaan yllättäen katkesi tyvestään.

Summasummarum: nokkossadonkorjuussa olennaista on hyvä muisti ja asialliset varusteet. Toisin kuin monen muun kasvin kohdalla, nokkosen kohdalla muistijälki kantaa aina seuraavaan kasvukauteen, eli montaakaan aihetta ei tarvitse kokeilla kuin kerran. Ainakin toivon näin.

Kun sato on korjattu, asetellaan se sanomalehtien tai paperipussien päälle kuivumaan. Sanomalehtien siksi, että mahdolliset rapisevat siemenet saadaan sanomalehtien päältä paremmin talteen ja hyötykäyttöön kuin ritilikön päällä kuivuvasta kasvustosta. Jos kuitenkin päädyt ritilikkövaihtoehtoon, niin aseta ritilikkö jonnekin muualle kuin terassin kiveykselle. Sillä jos sammal jaksaa kasvaa kiveyksen koloissa, niin kyllä jaksaa nokkonenkin. 

Kuivunut sato säilytetään kuivassa paikassa ja muistetaan käyttää. Käyttötarkoituksia lienee lukemattomia keitoista kotikosmetiikkaan. Minä kuitenkin olen laiskahko kokki ja kosmeettiset hyödyt keräsin jo kerätessä, joten meillä nokkoset pääsevät vain lettuihin ihmisille tai kanoille ja viiriäisille leipämössöön liotettuina. Vanhan kansan tiedon mukaan nokkosen ja siankärsämön siemenet lisäävät munintaa. En tiedä onko sillä tämän päivän hemmoteltujen kotikanaloiden munintaan vaikutusta, mutta entisaikoihin ravintorikkaat siemenet takuulla ovat olleet tarpeellinen ja helposti saatavilla oleva lisä talvikauden ruokintaan, niin ihmisille kuin eläimillekin. Tänä päivänä on helpompaa tilata pussillinen kiinalaisia goji-marjoja, kuin lähteä keräilemaan kaiken maailman rikkaruohoja oman tontin laitamilta. Keräilijöille jaettakoon kuitenkin tämä hyväksi testattu ja ihan itse keksitty resepti:

Viherpiipertäjän nokkosletut:

Nokkosen puutteessa pakastepinaattia silputun fetan kanssa

• 2-3 kananmunaa tai 15-20 viiriäisenmunaa
• Huljaus vehnäjauhoja
• Hölväys kaurarouhetta 
• Ja jos jotain muuta on käsien ulottuvilla vaikkapa ruisrouhetta tai jauhoa tahi kaurahiutaleita, niin niitäkin hyppysellinen
• Raejuustoa tai fetajuustoa, tai molempia
• Maitoa, piimää tai kermaviiliä
• Kuivattuja nokkosia sen verran kuin raaskii annostella

Lunttaa viiriäistenmunien käyttöohje täältä

Sikinsokin

Sekoitellaan kaikki ainekset keskenään, lisätään vettä tahi maitoa jos tuli liian puuroa. Lisätään jauhoja tahi odotetaan rouheiden/hiutaleiden turpoamista jos tuli liian litkua. 

Pannu tulille. Voita pannulle. Kotvasen odotus (ei, ei lähdetä äkkiseltään kipaisemaan ulkona, eikä missään muissakaan askereissa). Kun voi tirisee, niin roiskaistaan taikinaa pannulle. Ei liikaa, ettei tule möhkö lettu, eikä liian vähääkään, ettei syöjillä tule tappelua siitä kuka sai enemmän tai vähemmän. 

Letun käännön jälkeen paistuneelle puolelle voi ripotella juustoraastetta tai tempaista pari siivua Hyvää suomalaista arkijuustoa (mikään muu juusto ei käy, koska kaikki muut juustot on kaapista loppu). Lettu on syöntikypsä kun juusto päällä on sulanut. Eka lettu kannattaa kokin syödä varmuuden vuoksi ihan itse ja hiljaa hissunkissun, jotta tulee varmistettua, että itekin jotain saa. Jos fetaa ei ole käyttänyt, niin tässä vaiheessa voi muistaa lisätä suolaa taikinaan. Jos aikoo paistaa lettuja niin, että ne syödään pöydässä ihan veitsellä ja haarukalla (eikä suoraan pannulta, kuten joillakuilla on tapana), niin tässä paistamisten ja kääntämisten välissä voi pyöräyttää kastikkeen.

Kastike:

• Pirkan turkkilaista jugurttia (koska se on ainut, jota valmistetaan Suomenniemellä, muut matkaavat Keski-Euroopasta)
• Valkosipulia tuoreena tai jauheena
• Loraus ruokaöljyä tai pari lusikallista auronkokuivattuja tomaattikuutioita
• Suolaa
• Jotakin maustetta jos maustamisesta jotain tietää ja osaa

Sekoitellaan ainekset ja kannetaan pöytään lettujen päälle kauhottavaksi.

Kokeneimmat hortoilijat tietävät, että nokkosen voi korvata myös voikukalla