torstai 18. helmikuuta 2016

Allergisille sopivaa?

Jotkut kananmuna-allergikot voivat käyttää viiriäisenmunia saamatta allergia-oireita.

Viiriäisenmunan aukaisu terävällä veitsellä
Allergikon viiriäisenmunakokeilut tulisi aloittaa aina ensin ihotestillä: raakaa munaa sivellään hieman kyynärvarren sisäpuolelle tai kyynärtaipeeseen. Mikäli oireita ei ilmene vuorokauden sisään, voidaan munaa varovasti sivellä huulille. Mikäli oireita ei nytkään ole ilmennyt vuorokauden kuluessa, voidaan siirtyä pienen palan pureskeluun. Vakavasti allergisten ja mahdollisia hengitysoireita saavien tulee toistaa jokainen testausvaihe ja seuraavaan vaiheeseen voidaan siirtyä vasta kahden oireettoman testin jälkeen. 

Ensimmäisellä maistelukerralla riittää munan pureskelu, ja mieluummin pois sylkäisy kuin nielaisu ja mahdollisten nielu-oireiden aikaan saaminen. Kehotan hyvin allergisia suureen varovaisuuteen! Yksin ollessa ei tule uusia ruoka-aineita kokeilla.

Myytävänä on erityisiä viiriäisenmunasaksia, joilla munan rikkominen käynee kätevästi. Minun keittiössäni jo pelkän purkinavaajan löytäminen on haaste, joten ei lisää vempeleitä, kiitos! 

Leikkaankin viiriäisenmunat terävällä veitsellä niin että viillän munan terävän kärjen pois ja kaadan munan sisällön kulhoon. Viiriäisenmunan kuori on niin hauras, että jos sitä koittaa rikkoa samaan tapaan kuin kananmunaa, kopauttamalla kulhon reunaan, niin taikinasta tulee hyvin, hmm, kalkkipitoista ja ruuan suutuntumasta turhan rouskuvaa. Terävällä veitsellä homma sujuu siististi!

Allergisoivaa?

Minulla on teoria, jonka mukaan teollista rehua syövien lintujen munista saadaan enemmän allergisia reaktioita kuin rehutonta ruokaa syövien lintujen. Teollisten rehujen sisällöt vaihtelevat tuotantoeristä toisiin, riippuen kulloisenkin hetken viljojen ja raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnnoista. Teolliset rehut sisältävät ja/tai voivat sisältää tyypillisesti mm: soijaa, kauraa, härkäpapua, vehnää, ohraa ja/tai eläinperäistä valkuaista. Jolloin allergeenit voivat vaikuttaa munijan ravinnon kautta myös munan syöjään. Tämä on toistaiseksi vain teoria ja perustuu hyvin pieneen otantaan. 

Kuvitelmissani on testata lähipiirini allergisilla ja erittäin allergisilla aikuisilla ja lapsilla teoriani paikkansapitävyyttä. Otan erilleen pienen viiriäisparven, joka ei saa yhtään murusta teollista rehua. Vaan tulee elämään pelkillä ”oikeilla” ruuilla: siemenet, viljat, kasvikset, hedelmät, marjat, herneet ja monimuotoiset maan matoset ja muut öttiäiset toimivat viiriäisten ravintona ja munien rakennusaineina. 

Nähtäväksi jää kuinka ihmiskokeideni tulee käymään ;)

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Viisivuotiaat vierailulla

Lähellämme on päiväkoti, jonka heijastinliivillinen pikkuporukka retkeilee lähimaastossa. Kerran eräällä aamulenkilläni jäin juttelemaan tarhantädeille ja kysyin, että kiinnostaisiko heitä retkeillä katsomaan kanoja ja viiriäisiä. Kiinnosti. Tulivat seuraavalla viikolla.

Tänään kävi viisivuotiaiden ryhmä. Olen tehnyt yli kymmenen vuotta työtä lasten kanssa, mutta nyt jo parin lapsiryhmän kokemuksen perusteella huomaan, että lasten keskittyminen ulkona, missä ärsykkeitä on lukemattomia on aivan eri luokkaa kuin rajatussa luokkahuoneessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun avaan kanalan oven unohtaa suurin osa lapsista hiljaa puhumisen ja paikallaan pysymisen. Viimeistään kun pupu loikkii ulos unohtavat loputkin. Monet aikuisetkin. Eläimillä on sellainen vaikutus.

Mitä pienempi lapsi niin sitä mutkattomampi on lapsen suhde eläimeen. Lapsi juttelee ja kokee eläimen vastaavan. Lapsi suhtautuu eläimeen kuin vertaiseensa. Olen koittanut ujuttaa koululaisten ja päiväkotilaisten vierailuihin opettavaista keskustelua kanojen hyödyistä, hoidosta, elämästä ja muusta aikuisten tärkeästä. Silti tärkeintä eläimelle ja lapselle lienee se kun pikkuinen nokka ottaa jyviä pikkuisestä kädestä. Tai se kun pupu tönii nenällään kumpparin varteen silityksiä saadakseen. Ehtiihän niitä tärkeitä asioita opetella yllin kyllin koko aikuisiän, pysyä paikoillaan ja puhua sopivalla äänellä. Voisiko (edes) lapsena kokea ja elää niitä asioita joihin aikuisena tuntuu olevan liian kiire?

Istuskelua syysauringon paisteessa tipuset sylissä - mikäs sen mainiompaa!


maanantai 21. syyskuuta 2015

Isoja askelia pienillä kumppareilla

Kumpparit ovat jokaisen kunnollisen emännän varusteet. Minä olen puolikuntoinen emäntä, koska puolet vuodesta kuljen halvoissa crocscovereissa. Seurustelumme alkuaikoina miehen kaveri sattui sanomaan minua kerran emännäksi. Tein selväksi miehelleni, että minä olen emäntä vasta kun mulla on kymmenen lypsävää navetassa. Asuimme tuolloin kaksiossa keskustan laidalla ja imetys oli kaukainen asia. Koska imetys on nyt taas kaukainen asia, en ala muisteloimaan maidontuotantoaikojani. Koska edelleen minulta puuttuu navetta ja lypsävät (ja lampaat, hevonen ja koira ja Valtra), niin ehkä en ole vieläkään varsinainen emäntä. Kuitenkin emännyyden puolesta puhuvat likaiset kynnenaluset, hiuksia kanankakalta suojaava tuubihuivi ja nyt ne kumpparit. Kumppareissa askeleeseen tulee rivakkuutta, pelottomuutta ja maanläheistä alkukantaista voimaa. Kumppareista johtuen uskalsinkin ottaa minulle henkisesti merkittävän askeleen: ryhdyin munantuottajaksi. Tuottaminenhan on sitä, että myypi. Omaan käyttöön munittaminen ei ole tuottamista. Munantuottaja siis. Ystävä kyllä ehdotti titteliksi munamummo. 

Byrokratian hoidin lampsimalla maataloustoimistoon, jossa huhuilin niin kauan käytävillä, että joku otti minut todesta. Tosikko johdatti minut omaan offiiciinsa ja kovasti pyytelin anteeksi kahvitunnin keskeytystä. Selvitin asiani, tosikko tulosti lapun, täytin sen ja kiitosnäkemiin. Tässä byroklandiassa tuo alkutuotantopaikkailmoitus oli ihmeen helppo. Ihmeellistä on myös miten hurjan säädeltyä kananmunien tuottaminen on verrattuna vaikkapa nyt viiriäisen muniin tai ankan muniin, strutsista puhumattakaan. Kuitenkin, nyt näillä luvilla minulla on laillinen oikeus myydä vuosittain viiriäisen munia 2500kg. Kun yksi muna painaa noin 10-12 grammaa ja yksi viiriäiskana munii vuodessa noin 200-300 munaa, niin johtopäätös on, että minulla on lupaa enemmän kuin viiriäsiä. 

Kun olin selvinnyt häkellyttävästä lupa-todellisuus-paradoksistani huutelin sosiaalisessa mediassa puolitutuille, että ostakeehan munia. Järjestyksessään neljäs ostaja valaisi minua: "Myyt tajuttoman halvalla. Stokkalta ei tällä rahalla saa kuin kolmanneksen tästä munamäärästä." No. Empä siihen sitten keksinyt vastaan äpitettävää. Enkä oikein keksi nytkään. Hinnan olin vetäissyt suurin piirtein hatusta ja jälkikäteen aloin laskea, että jos kaikki munat myyn, niin hinta nippa nappa kattaa viiriäisten rehut. Rehun lisäksi syövät paljon kaikkea kalliimpaakin, tarvitsevat sen talvisuojan, lämmityksen ja valitettavasti joskus mahdollisesti myös eläinlääkärin palveluita. Minun palveluthan ovat verottomia luontaisetuja. Verot! Aikooko nuo viheliäiset viiriäiset myydä muniaan niin paljon, että joutuvat verolle pantaviksi? Tässä kohdin voisi kysyä, että mitenkäs kalliit ne munaemännän MBA-opinnot aikoinaan olivatkaan? Olisiko aiheellista soveltaa kalliita teorioita ja oppeja edes hitusen verran maalaisjärkiseen menoon?

Pienellä keskittyneellä päässälaskulla tulin kuitenkin siihen tulokseen, että näillä munamäärillä alv-raja on valovuosien päässä, viiriäiset tienaavat rehunsa ja minä sponsoroin muun elatuksen. Sponsoriasiaan voidaan palata tarkemmin jahka munaemäntä oppii vetämään rajan harrastuksen ja työn teon välille. Toistaiseksi emäntä harrastaa. Kumppareilla ja ilman.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Maalaustalkoot

Sääennustus kertoo, että ensi viikon sataa, joten laitan hippulat ojoon ja käytän sunnuntain pensselin varressa. Hautovia Wilppua ja Pikkumustaa lukuunottamatta kaikki kanaset ja kukkoset lähtivät reippaasti ulos aamukasteiseen ruohikkoon. Rauhassa kaikelta arjen hulinalta sain vedeltyä toisen tai kolmannen kerroksen kalkkimaalia pintoihin. Kalkkimaalia on kautta aikain käytetty karjatilojen sisäpintoihin. Kalkki valkaisee hyvin sisäseinät, samalla suojaten pinnat ja pitäen ötököitä loitommalla. Käsittääkseni kalkkimaalilla on myös jotain desinfioivia ominaisuuksia, siksi se on omiaan tiloissa joissa asujat eivät käytä vesivessaa.

Jatkuvasti valkenevampi pyhäpäiväni oli rauhallinen, lähes autuas, kunnes koitti katon maalaaminen. Jokainen joka joskus on kattoja maalaillut tietää, että kaikesta huolellisuudesta, ergonomisista asennoista ja asiallisista välineistä huolimatta maalia tippuu hiuksiin, silmiin ja suuhun (jos ei muista pitää suutaan kiinni), hartiat ja niska jumittuvat ja jäykistyvää rannetta pitkin maalinorot valuvat suoraan lauantaisaunan raikkaisiin kainaloihin. Saas nähdä kuinka kauan kalkkimaalin desinfioiva vaikutus säilyy hikeentyvissä kainaloissa. Ainakin mainoksista tuttu kainaloiden säihkyvä look on taattu jos maali ehtii kuivua ennen iltasuihkua. Jään ihan miettimään, että miksi kainaloiden pitää olla kauniit? Eikö kainaloiden tarkoitus ole puskea kuumuutta ulos, lämmittää palelevaa viiriäistä ja kaapata oma kultamussukka rutistukseen?

Kun sisätilat oli roiskittu mielestäni riittävän kattavasti, jätin kaikki tuuletusräppänät selkoselleen, varmistin hautojien hapensaannin ja siirryin irto-osien pensselöintiin ulos. Eipä aikaakaan kun maalausmaallani alkoi pyöriä toinen toistaan pörröisempää ja kampittavampaa apulaista.


Kainaloiden lisäksi nähtäväksi jää kuinka kalkkimaali irtoaa Mister Kanin kuonosta, Musti kissan hännästä ja silkkitipujen pyllystä, vain maatiaiset eivät sotkeneet itseään. Tai sitten maalitahrat eivät vain erotu maatiaisten muutenkin kirjavasta ja nyt sulkasatoisesta höyhenpuvusta.
Uikku tarkastaa sisätilat, Punkku laskee hukkaroiskeet.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Lentävä kanala

Vihdoinkin!

Rakennushankkeeni on edennyt siihen pisteeseen, että on syytä olettaa kanalan saapuvan. Saapumispäivälle vain osui kauan kaavailemamme ja ystävien aikataulujen kanssa yhteen jos kahteenkin sumplittu naisten mökkisaunominen. Pelokkain mielin pakkaan eväitä mukaan ja koitan vakuutella itselleni, että kyllä aviosiippa, joka työkseen johtaa kansainvälisiä projekteja, siirrätyttää isompia vehkeitä ja päälle päsmäröi tuhatkertaa kalliimpia pömpeleitä, selviää varmasti yksin tästä kanalani paikalleen saattamisesta. Annan viime hetken ohjeita: teinipoikanen hoitakoon eläimet ja itsensä sisätiloihin suojaan kun rakennus ja nosturiauto saapuvat, aviosiippa älköön jääkö alle ja älköön satuttako vammaista selkäänsä ja, ja, ja. Mies laukaisee jännitystäni kysäisemällä: "Mites päin se laitetaan?", purskahdan nauruun ja tajuan hermoilevani turhaan, vastaankin tyrskähdellen: "Mielellään katto ylöspäin". Mutta mieheni aidosti vakavalla naamalla lausuttu vastarepliikki ei mielestäni sovi tähän tragediaan alkuunkaan: "Joo, joo, mutta mihin suuntaan se tulee?" Kylmähiki tursuaa jo korvakarvoistanikin kun lopulta hyppään autoon ja lähden kurvailemaan kohti ystävän mökkiä. Muistissani on kolmen vuoden takainen huvimajan rakennusprojekti, jonka palkkatyömiehet pystyttivät rivakasti yhden päivän aikana. Väärään suuntaan. Kahden viikon päästä kävivät purkamassa ja pystyttämässä uusiksi. Naisten ja miesten suunnat. Opinkohan koskaan?

Mökillä on rauhallista. Ystävinäni on pelkkiä gourmetkokkeja ja minun nyyttäritehtäväksi onkin jäänyt vain viiriäisenmunat ja kuohuva juoma. Herkuttelemme navat soikeina, juttelemme ja rentoudumme. Naistensauna on yliveto. Mites muutenkaan? Syksyistä uimareissuamme piristävät joutsenet ja vannomme käsi rantakivellä, että tästä tulee vuosittainen perinne.

Saunan aikana puhelimeni on piipannut täyteen valokuvia ja yhden tekstiviestin: "Saako nosturiauto ajaa kukkapenkin yli?", koska niin miehen, teinipoikasen kuin naapurinkin laittamista kuvista käy ilmi, että nosturiauto ON ajanut kukkapenkin yli niin pidättäydyn vastaamasta kysymykseen.


Palatessani kotiin syksyisessä pimeydessä käyn kurkkimassa kanalaani auton ajovalojen kajossa. Kiilusilmäkin oli tehnyt oman tarkastuskierroksensa. Hieno se on!